Johtamista on liikaa

Tämä teksti on todellinen essee. Essee tarkoittaa kokeilua. Pohdin rinnakkain paria mietettäi ja kokeilen, saako niitä yhdistämällä mitään järkevää aikaan. 

Olen pannut merkille kahden toisiinsa kytköksissä olevan ilmiön kehittymistä rinta rinnan. Nämä ovat johtaminen ja osaaminen. Johtamisella kai tarkoitetaan psyko-sosiaalista toimintaa, jolla saadaan jotkut yksilöt tai jokin ryhmä motivoitumaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän hyväksi. Kaunis ajatus, ainakin jos tämä yhteinen päämäärä on hyvä tai peräti jalo. Arvelen johtamisen kulta-ajan sijoittuneen jonnekin 1960 - 80 -luvuille, jolloin nykyistä useammat työyhteisöt yhä olivat selviä linjaorganisaatioita, ja joissa siis oli suhteellisen selvät hierarkiset erot alaisten ja esimiesten välillä. Samaan aikaan kuitenkin johtajien määrä yrityksissä lisääntyi, koska tuotanto pirstaloitui. Niinpä monet verrattain vaatimattomista oloista ponnistavat saivat yllättäen mahdollisuuden nousta johtajiksi, mikä tietenkin hiveli uusien johtajien egoa ja pankkitiliä.

Olen ennenkin kiinnittänyt teksteissäni huomion siihen, että vanhan ajan ammattitaito on korvautunut osaamisella. En näe, miksi nämä eivät voisi olla toistensa synonyymit, mutta näkemykseni mukaan näin ei ole. Ammattitaito oli työntekijän - ja myös johtajan - taitojen kokonaisuus, jota saattoi käyttää laajalti omalla alallaan. Karkeasti sanoen ero oli sellainen, että vanhan ajan puuseppä osasi tehdä monenlaisia puualan töitä. Puualan osaaja osaa vain syöttää lankkua tasohöylälle. Se on sitten eri osaaja, joka osaa sahata lankusta vannesahalla kuvioita ja edelleen se on eri osaaja, joka osaa ohjelmoida CNC-koneen.

Ammattitaitoon kuului ja kuuluu olennaisena osana ammattiylpeys. Ylpeys siitä, että suoriutuu vaativistakin tehtävistä, tuntee alansa monipuolisesti ja osaa soveltaa taitojaan. Ammattitaitoon kuuluu myös johtamisen tarpeen vähäisyys. Vanha karikatyyrini tuotesuunnittelusta on mahdollinen ammattitaitoisten työntekijöiden yhteisössä. Sehän menee niin, että toimitusjohtaja (ekonomi) ja tuotantojohtaja (diplomi-insinööri) tekevät työtään saunaillassa ja oivaltavat keinon luoda markkinaraon hilavitkuttimelle. DI marssii osastopäällikön (nuori amk-insinööri) pakeille ja sanoo, että nyt aletaan tuottaa hilavitkutinta. Insinööri nousee tietokoneensa takaa ja etsii käsiinsä kokeneen työnjohtajan (vanhan ajan teknikko) ja sanoo, että nyt pitää ruveta tekemään hilavitkutinta, markkinoilla on kysyntää. Teknikko marssii puusepän pakeille, piirtää tupakkiaskin kanteen pari suttuista viivaa ja sanoo, että tehdäänpä hilavitkutin. Puuseppä katsoo teknikon viivoja ja tekee parissa päivässä mallikappaleen. Sen jälkeen tämä hierarkinen porukka tutkii mallin käänteisessä järjestyksessä, toteaa mallin hyväksi ja käskee käynnistää tuotannon. Puuseppä marssii varastopäällikön pakeille ja sanoo, että nyt tarvitaan 200 juoksumetriä viiden tuuman mäntylankkua päivässä oikohöyläystyöpistettä kohden.

Osaaminen eli -tässä tapauksessa - taitojen pirstaloituminen korostaa johtamisen tärkeyttä. Kun tasohöyläosaajan työkalu ei enää ole tyydyttävässä kunnossa ja tarvitaan huolto-osaaja vaihtamaan terät, johtajan (tai oikeastaan työnjohto-osaajan) pitää toimittaa oikea mies avuksi paikalle. Ennen vanhaan ammattitaitoinen puuseppä itse olisi hakenut tarvittavat vaihtoterät ja vaihtanut ne puolessa tunnissa. Tuotannon "suunnitellut" johtaja olisi ottanut huomioon nämä huollon aiheuttamat viiveet ja hilavitkutintuotanto olisi jatkunut tyydyttävällä vauhdilla. Osaamisen koordinointi vaatii siis enemmän työtä kuin ammattitaitoisten tekijöiden johtaminen. Tarvitaan enemmän johtamisen työtunteja, monissa yrityksissä siis enemmän johtajia. Näin osaamiseen perustuva henkilöstörakenne johtaa siihen, että pienipalkkaisia osaajia voidaan pompottaa roskatyösopimuksilla miten sattuu, mutta johtajia tarvitaan entistä enemmän, ja heidän työnsä taas on entistä hajanaisempaa.

Ongelmana tässä on se, että kun osaajilla ei ole ammattitaitoa tai -ylpeyttä, he ovat vain johtajiston karjaa. Toisaalta, johtajia siis tarvitaan enemmän, ja se tarkoittaa johtamisen vaatimien resurssien lisäämistä ja niin muodoin kuluja jälleen siltä suunnalta. Oletettavasti ekonomit laskevat, että mikä on eri portaiden johtajien ja suorittajien paras suhde firman lyhytjänteisen tuottavuuden kannalta.

Kun johtamisesta on tehty minkä tahansa itsenäisen toiminnan synonyymi ja ammattitaito ja siihen kiinteästi kuuluva ammattiylpeys on korvattu psyko-fyysiseen hyväksikäyttöön perustuvalla osaamisella, on alettu haukkoa paskaa. Todennäköisesti osaaminen ja silppujohtaminen parantaa yrityksen tuottoa, etenkin jos suorittavan työn tekijöihin ei jouduta sitoutumaan liiaksi ja toisaalta johtoväkeä saadaan sitoutettua kohtuullisin ehdoin. Tämähän voidaan toteuttaa vaikka uhkaamalla väliportaan johtoa sillä, että heidät tipautetaan tuotantoon, jos firman tuottavuus laskee. Toisaalta, kun työntekijät tietävät, että yritys ei sitoudu heihin, heillä ei ole motivaatiota tehdä parastaan. Tätä motivaatio-ongelmaa on nykyään hoidettu uhkaamalla irtisanomisilla. Yt-neuvotteluistahan on tullut työelämän rutiini. Jatkuva uhka tekee kuitenkin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemisen mahdottomaksi työntekijöille. Se johtaa siihen, että lapsia ei tehdä, asuntoja ei osteta ja kulututetaan ylipäätään lyhytjänteisesti. Koskaanhan ei tiedä, koska tipahtaa halveksittuun työttömien luokkaan.

Yhdenlaisena ratkaisuna näkisin johtamisen vähentämisen ja ammattitaidon korostamisen. Kun ajatellaan jonkin tuotteen polkua raaka-aineista kaupan olevaksi tuotteeksi, johtajat ovat yksinkertaisesti turha taakka. Jonkun pitää tuottaa raaka-aineet, jonkun logistiikka, jonkun hoitaa itse tuotanto, jonkun markkinointi ja lopulta jonkun myynti. Ei tähän pitäisi tarvita ekonomia, diplomi-insinööriä, insinööriä, teknikkoa ja puuseppää, ja näiden lisäksi vielä hallintohenkilökuntaa. Ainakin pari porrasta johtajia pitäisi voida karsia. (Ja näin kai usein onkin, ainakaan kaikissa PK-yrityksissä ei ole paljon johtajia.)

Kaikkineen ajatukseni on, että johtajia on liikaa. Heitä on koulutettu liikaa ja heitä on yrityksissä liikaa. Itse muistan kyllä nähneeni yritysten käytävillä erilaisia johtajia notkumassa toistensa ovilla ja kävelemässä osastoilla kädet taskussa.

Johtaminen onkin tietyssä mielessä enemmän aate kuin tarve. On niin hienoa, kun saa puhua työryhmien johtamisesta, tiimityön koordinoinnista ja vielä itsensäkin johtamisesta. Johtamiseen ei pitäisi takertua, koska se on kallista. Jos osaamista laajennettaisiin ammattitaidon suuntaan, voitaisiin kenties supistaa johtoporrasta. Ja tämähän olisi tietenkin myös pirullinen etu yritysten ylimmälle johdolle: välijohtoa voitaisiin pitää irtisanomisen pelossa, sillä viime kädessä he eivät ole välttämättömi hilavitkutinten tuotannossa.

Ehkä seuraava teksti voisi olla essee johtamisesta ideologiana. Ja ideologialla tarkoitan tässä tapauksessa epärealistisesti värittynyttä käsitystä todellisuudesta.