Soitinkokeilemo

Jotkut puhuvat, että lapsi, nuori tai muutoin vain toisten ihmisten mielivallan alainen valitsee itselleen soittimen. Mieleeni tulevat ne lapset, jotka vanhempien kunnianhimon vuoksi juoksevat piano- tai viulutunneilla, kunnes tulevat siihen ikään, että saavat sanottua vanhemmilleen vastaan. Ehkä vanhemmat luulevat suurenkin tilaisuuden antavansa lapselle, kun pakottavat kitkuttamaan tai kilkuttamaan jotakin soittopeliä alle kouluiästä jonnekin murrosikään asti. Lapsi oppii muutaman kappaleen soittamaan, mutta ei halua koskaan esittää sitä kenellekään. Lopulta vanhemmat antavat periksi. Soittotunnit ovat kalliita siinäkin tapauksessa, että lapsi on saatu muilutettua kunnalliseen musiikkioppilaitokseen.

Soittouran kannalta parhaassa tapauksessa suurieleisen kultturellit vanhemmat eivät tykkänään tärvele jälkipolvensa musiikki-intoa. Ainakin joitakin kiehtoo omaehtoinen bänditoiminta. Soitetaan kavereiden kanssa, mitä haluaa ja miten halutaan. Viis veisataan musiikinteoriasta ja säveltapailusta. Ja mitä niitä pakollisia kiusankappaleita musiikkioppilaitoksessa tyrkytetäänkin, ikään kuin peruskoulu ei jo tarpeeksi vaivaisi lapsia?

Aivan vilpittömästi uskon, että jotkut lapset ja nuoret nauttivat viulun tai pianon soittamisesta. Monet rakastavat jopa klassista laulua, vaikka laulutunnit ovat nöyryyttäviä, kun opettaja ei mitenkään voi tunkea sormiaan syvälle oppilaan suuhun ja sanoa, että pidä sitä kurkkuasi näin. Niinpä opettaja kertoo mystisiä vertauskuvia korkeista ja kapeista O-kirjaimista, ja oppilasparka yrittää sitten tajuta, että mitähän opettaja tarkoittaa. Niin. Jotkut rakastavat laulamistakin ja oppivat hyvässä opetuksessa ja etenkin siitä huolimatta.

Musiikki on lahjakkaiden laji. Niin minunkin äitin opetti, ja ensimmäisen oman soittimen hankinkin vasta muutettuani kotoani. Tätä traumaa olen purkanut ennenkin tässä blogissa, joten ei noista omakohtaisista kokemuksistani sen enempää. Paitsi että minä en ole lahjakas.

Näyttää siltä, että soittimet tekevät pesän joidenkin ihmisten syliin. Tai jos kyse on pianosta tai peräti uruista, niin sitten varmaan soitin sulkee jotkut ihmiset syleilyynsä. Jotkut ihmiset vaipuvat käsiinsä saamansa soittimen ääniin. Ne äänet eivät ole välttämättä mitään sulosointuja, mutta pitkällinen soittimen näpelöinti, puhaltelu, paukuttaminen ja koskettelu johtaa vääjäämättä tietynlaisten kytkösten syntymiseen aivoissa. Jos soittaa tietyllä tavalla, tietää ennakolta, millaisen äänen on muodostava. Tällaisen oppimisen nopeus kyllä riippuu soittajan lahjakkuudesta, mutta keskinkertaisetkin oppivat kyllä. Ja kun tähän rimputtelun ja plinkuttelun tahi vinguttamisen tarpeeseen saadaan yhdistettyä edes jonkinlaiset tavoitteet, esityskelpoista musiikkia syntyy väistämättä.

Olen varma, että lapsi tai nuori ei väkisin tyrkyttämällä valitse mitään soitinta. Yhtä vähän kuin minä valitsen itselleni urheilulajia. Soitin nimittäin valitsee soittajansa. Jokin soitin tuottaa mukavia ääniä, tuntuu hyvältä käsissä ja koko ruumiissa, näyttää kauniilta ja tuoksuu hyvältä. Jonkin soittimen kanssa vain viihtyy. Mutta lähtökohta ei ole se, että ihminen pohtii, että olisiko klarinetti minun soittimeni, vaiko cembalo sittenkin. Asia selviää kokeilemalla. Minä esimerkiksi rakastuin cembaloon ensimmäisellä kerralla, kun moiseen pääsin käsiksi. Valitettavasti en ole sellaiseen sittemmin käsiksi päässytkään. Käytännön syistä cembalo ei valinnut minua. Kitara on säilynyt pääsoittimenani, enkä valita.

Olen visusti sen kannalla, että soitto-oppilaan pitää tavoitteista huolimatta saada rauhassa plinkuttaa, vinguttaa, vonguttaa, paukuttaa ja näpelöidä soitintaan. Jos soittohommat menevät kurssitutkintokappaleiden väkinäiseksi kertaamiseksi kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen, peli on menetetty. Tavoitteita voidaan asettaa vain sen mukaan, mikä soittoniekasta tuntuu miellyttävältä. Perheenjäsenille on tietenkin raskasta kuunnella päämäärätöntä äänitehtailua, mutta sellaista elämä on. Ajanmittaan siihen äänenpitoon tulee kyllä tolkkua. Se toki riippuu soittajasta, että kuinka pian ja minkä vaiheiden jälkeen.

Jossakin pitäisi siis olla soitinkokeilemo. Paikka, jossa voisi altistua eri soittimille ja katsoa, minkä pelin valitsemaksi tulee - vai päätyykö laulajaksi. Sieltä pitäisi myös voida poistua reippain mielin siinä tapauksessa, että hyvälläkään tutustumisella ei tule minkään soittimen valitsemaksi. Kaikista ei tule soittajia. Vika ei ehkä edes ole siinä, mitä sanomme musikaalisuudeksi tai musiikilliseksi lahjakkuudeksi. Jos ei, niin ei. Tosin arvelen, että lahjakas alkaa aika äkkiä löytää iloa soittimista.

Älkää nyt, hitto vieköön, pakottako niitä mukuloita sinne pianotunneille, jos piano ei lapsenne kanssa viihdy. Jossain määrin voi tietenkin tarjotella mahdollisuutta altistua eri soittimille, mutta on ihan hyvä tajuta, että lapsi onkin kenties lahjakas keskimatkojen juoksija tai näppäräjärkinen suupaltti, josta aikanaan tulee rivouksia laukova stand up -koomikko. Mitä tulee viimeksi mainittuun, niin soittaahan Ismo Leikolakin keikoillaan kitaraa. Ei hyvin, mutta riittävästi, että huumori kukkii. Kitaran on varmaan valinnut Ismon. Tosin piano nyt olisi vähän erikoinen stand up -koomikon soitin. Ajatelkaa nyt: sieltä Leikolakin huutelisi, pianon takaa näkymättömistä, kuinka aamulehti työntyy ahtaassa kämpässä opiskelijapojan perseeseen.