Cia

Pitää nyt tämäkin tänne kirjoittaa, ihan oikea tapaus.

Koko nuoruuteni kaipasin tyttöystävää, jonka kanssa minun olisi ollut mukava puuhata erilaisia arkisia asioita. Sellaista, jonka kanssa olisi voinut viettää aikaa yhdessä, joka olisi tullut usein käymään ja jonka vuoksi olisi voinut mennä ujostelematta vanhempia tai sisaruksia. Tuo unelmieni tyttöystävä oli yhdistelmä siskoani ja lähintä serkkuani: luonteeltaan suora ja avoin, reipas ja itsetietoinen ja kasvoiltaan kaunis. Jossakin 16 tai 17 vuoden iässä hänen hiukensa muuttuivat mielikuvissani vaaleista tummiksi. Tai olisiko ollut myöhemmin. Kerran näin hänet. Olimme veneellä Helsingissä ja torkuin väsymystäni salongin sohvalla. Ummistin silmäni, ja hän hymyili minulle puna-valkoiraitaisessa paidassaan ehkä pari sekuntia. Kaiketi paitansa mukaan hänen nimensä oli Marianne. Missään vaiheessa nuoruuttani sellaista tyttöystävää ei elämääni tullut. Jälkeen päin olen tajunnut, että monikin tyttö osoitti kiinnostusta minua kohtaan, mutta minä olin ujo ja kranttu.

Seuraavana päivänä Mariannen ilmestyksen jälkeen siirryin veneestä toiseen. Otin lauttasaaresta taksin ja ajelin Eteläsatamaan, jossa nostin kamppeeni kuunari Lokin kannelle ja siitä edelleen minulle osoitettuun punkkaan. Menossa oli purjelaivatapahtuma, johon Lokki miehistöineen osallistui. Reissu ei mennyt osaltani toiveiden mukaan, mutta tulipahan kuitenkin seilattua Helsingistä Maarianhaminan kautta Kööpenhaminaan.

Lokin miehistöön ilmeni myös Pekka, puhelias, älykäs ja iloinen nuorukainen, ikää 16 vuotta. Pikkuvanhoilla näkemyksillään hän lunasti itselleen lempinimen "Faija" jo ensimmäisinä päivinä. Nimeensä hän suhtautui samalla huumorilla kuin kaikki muutkin. Pekka oli kotoisin varakkaasta ja menestyneestä perheestä, eikä hänen siihenastiset edesottamukset elämässään näyttäneet jäävän jälkeen suvun traditioista. Ja ilmeisesti juuri taustansa takia hän halusi nähdä Helsingistä juuri Jakomäen. Minä lähdin hänen kaverikseen, koska meillä synkkasi. Itselleni lähiöympäristö oli toki tuttu lapsuudestani, mutta eipä minulla mitään Jakomäkeä vastaankaan ollut. Ja kieltämättä minua kiehtoi tilanteen eriskummallisuus. Hyvän perheen poika pääsee kotiväeltään karkuun ja haluaa nähdä lähiön. Siihen aikaan ei onneksi oltu kuultukaan kenestäkään Pia-Noora Kaupista, joka sittemmin saavutti mainetta päästelemällä sammakoita suustaan nähtyään alemman väestönosan tyyssijoja ja elämää. Muu miehistö näytti hankkiutuvan alkoholinkäyttöön tai katselemaan tavallisia nähtävyyksiä, joten Jakis oli OK.

Matkaan saimme myös Pian, ei kuitenkaan Kauppia. Pia oli Pekan kaveri kaiketi joltakin varhaisemmalta purjehdusreissulta. He puhuivat keskenään farkkumerkeistä, joista minulla ei ollut mitään käsitystä. Farkut kuin farkut... ja muistakin muotitietoisten ja parempien perheiden nuorten asioita. Heidän musiikkimakunsakin oli kovin toisenlainen kuin omani. Mutta ilta oli mukava. Jakomäessä ei ollut liikkeellä juuri ketään. Otimme toisistamme hassuja valokuvia leikkipuistossa. Katselimme tovin ympärillemme ja otimme bussin takaisin Rautatientorille.

Kohta päättäriltä lähdön jälkeen bussiin nousi Cia. Meistä kukaan ei tuntenut häntä entuudestaan, mutta hän tuli suoraan luoksemme muutoin tyhjässä bussissa ja alkoi puhua. Alicia oli hänen koko etunimensä. Hänellä oli ruskea kampaamaton tukka, ruskeat silmät, valloittava hymy ja puhe, joka vei mukanaan. Cia oli hatkassa tukholmalaisesta nuorisokodista ja bunkkaillut kaikenlaisten porukoiden luona Helsingissä. Siihen aikaan nuoriso reissasi laivoilla pääkaupunkien väliä noin vain. Kunhan lippu oli, niin kukaan ei kysellyt ikää tai henkilöllisyyttä. Ja nyt kaiketi alkoi maa polttaa tai routa ajaa porsasta kotiin. Olihan se nyt päivän selvä, että saattaisimme Cian juoppojunalle Järvenpäähän.

Rakastuin. Se kävi sekunnissa. Siltä kiusallisen lyhyeltä bussimatkalta muistan iloisen puheenkälkätyksen ja ruskeat silmät. Marianne oli poistunut mielestäni ennen kuin oli ehtinyt materialisoitua mitenkään. Cia oli hyvä käsistään, taitava piirtäjä. Oletettavasti pientarvikkeiden lainailu kaupoista sujui häneltä myös, mutta sitä ei ollut tarvetta todistaa yhteiselämämme puolena tuntina. Hän kertoi jonkun leikanneen farkuistaan lahkeet. Niinpä hänellä ei ollut kuin farkkushortsit, jotka hän oli koristellut merkkaustussilla piirtelemillään kuvioilla. Paidalle joku (taas joku muu) oli kaatanut kahvia. Tahran hän oli naamioinut värikkäällä piirroksella. Minulle hän antoi myös A5:n kokoisen mustavalkoiseksi kuvioidun arkin, jonka sitten teippasin punkkani päätyyn koko purjehdusreissun ajaksi. Teos taisi olla tallella useamman vuotta, ties vaikka vieläkin löytyisi äitini luota.

Saatoimme Cian junalleen. Taisimme koota taskurahoistamme matkarahat, ettei hänen tarvinnut pelätä konduktööriä. Kehtaan arvella, että hän matkusti silti ilmaiseksi ja käytti rahat parempiin tarpeisiinsa. Ensimmäisen kerran eläissäni voitin ujouteni edes jotenkin. Kun olimme halanneet kaikki toisiamme ja sähköjunan ovet erottaneet Cian meistä, lähetin lentosuukon hänelle. En edes muista, sainko vastaukseksi lentosuukon tai vilkutuksen. Muistan vain haikean tunteen katsoessani sähköjunan etääntymistä.

Olin pökerryksissä pari päivää. Vähitellen purjeveneen arki kuitenkin vei huomioni, vaikka muistin kyllä ihailla saamaani piirrosta. Ehkäpä myös puhuin Ciasta ainakin Faijan sietokyvyn täyteen. Kaikesta on aikaa jo paljon, pian 30 vuotta. Reissu kesti kaikkineen kolmisen viikkoa. Paatin kippari ei ollut kaikkein soveliain tyyppi nuorisopurjehduksen johtajaksi. Jopa veneen perämiehenä toiminut merivoimien upseeri sai hänestä tarpeekseen ja lähti Kööpenhaminasta kotimatkalle omalla kustannuksellaan muutamaa päivää sunniteltua aikaisemmin.

Kotimatkani Finnjetiltä kävi bussilla. Erosin Faijasta Helsingin rautatieasemalla ja uinuin sitten nelituntisen matkani kotipuoleen. Viimeiset 20 kilometriä taitoin taksilla. Kotona odotti kuulumisia uteleva äiti ja isoveljenikin oli tullut käymään. Lisäksi siellä oli kirje Cialta. Muistan piinaavan tunteen, kuinka yritin kertoa matkan hienoista puolista äkkiä, jotta pääsisin lukemaan. Olin autuaasti unohtanut reissun nurjat puolet ja sillä hetkellä jokseenkin tyytyväinen olotilaani.

Kirje oli kaunis. Siellä oli pari valokuvaa ja selostus paluusta nuorisokotiin. Jotakin seuraamuksia Cia oli hatkaamisestaan saanut, mutta ei kaiketi mitään ankaraa. Hän kysyi, matkaisinko Tukholmaan tapaamaan häntä. 17-kesäisellä ei ollut sellaiseen rahaa. Hän myös soitti minulle. Oli kerännyt varmaan kaikkien Tukholman kauhukakaroiden kolikot ja valtasi jonkin kurjan lähiön puhelinkopin ehkä puoleksi tunniksi. Puhuimme niitä näitä, mutta tunsin oloni hiukan ujoksi ja jännittyneeksi. Suhteemme jatkui vähitellen harvenevana kirjeenvaihtona pari vuotta. 

Tapasimme toisenkin kerran, ja aivan yhtä pikaisesti. Hän saattoi minut Tukholman keskustasta Silja Linen terminaaliin Värtanille. Terminaalissa hän onnistui puhumaan meille kummallekin kaksi kuppia teetä yhden ainoan kupin hinnalla. Laivaan nousua vahtiva miehistönjäsen hymyili meille suopeasti, kun viimeisenä lähdin terminaalista kohti laivaa. Hän vaati meitä suukottamaan. Oli tehnyt loogisen johtopäätöksen, joskin mennyt siinä liian pitkälle. Mutta pussattava se oli, että laivaan pääsi. Eikä se huono pusu ollut. Sen jälkeen Cia katosi elämästäni. Sen jälkeen tyttöystäväkandidaatit ylipäätään katosivat elämästäni kolmeksi vuodeksi, eikä mikään tai kukaan ole vaikuttanut yhtä mutkattomalta kuin Cia.

Joskus olen yrittänyt löytää hänet Googlella. Ei tulosta. Naisten sukunimet tietenkin voivat vaihtua. Jälkeen päin olen ymmärtänyt, ettei hänen elämänsä ollut kevyttä tai helppoa. Tavallista laitosnuoren elämää: vähintään pientä rikostelua ja sosiaalisia ongelmia. Katsoin hänen kuvaansa joskus aikuisena. Sellainen on tallella äitini luona. Muistikuvani on oikea: hän on kaunis. Ei hyvännäköinen, vaan katseita kääntävän kaunis. Sellaisissa elämänoloissa kauneus ei varmasti helpota elämää. On jopa käynyt mielessä, että lieneekö hän hengissä lainkaan. Ehkä hänen täydellinen ujouden puutteensa on johdattanut hänet väkivallan kohteeksi. Tai jospa se avoimuus ja suoruus olivatkin jotakin maanisdepressiivisyyttä? Mene ja tiedä... Vaikka muistan hänet ja joskus hiukan ikävöinkin, en haikaile turhia. Haluaisin vain kuulla, että hän elää ja on saanut kokea muutakin kuin laitoselämää.