Tiede lisää tuskaa
Ei tarvitse olla edes nähnyt yliopistoa, että ymmärtää tieteen olevan tiedonmuodostusta tai -hankintaa. Kantasanahan on sama. Vastaavasti epävarmoista asioista sanotaan, että jokin kai on jotakin. Epävarmojen asioiden kanssa touhuaminen on siis kaidetta.
Professori Jack Blunt työryhmineen (Blunt et al 2004, 258-262; 311-312) on päätynyt tulokseen, että valtaosa yliopistojen tuottamasta tiedosta päätyy välittömästi julkistamisensa jälkeen unholaan tai tuottaa vain inhimillistä tuskaa ja hämmennystä. Tieteen ja tiedon aiheuttaman tuskan tarkastelu ja määrittely kattaa suurimman osan teoksesta, mutta kaiketi sille on syynsä.
Bluntin ja kumppanien johtopäätös ei ole mitenkään yllättävä. Kulahtanut sananlasku on jo kauan kertonut tiedon lisäävän tuskaa. Tiedettä ei siis tässä asiassa ole tarvittu tiedon tuottamiseen vaan olemassaolevan tiedon oikeuttamiseen ja perustelemiseen. Sinällään se ei ole huonoa tieteilyä, onhan tieteilijänkin oikeutettua kysyä ja tutkia, miksi jokin asia on kuten on. Tieteen tulos ei ole se, että kappaleet putoavat, vaan sen oivaltaminen, että kappaleet pyrkivät toistensa läheisyyteen. Paino- eli vetovoima pitää maailmankaikkeuden koossa.
Pääpiirteissään tiedon ja tuskan välisessä yhteydessä on kyse joittenkin ihmisten kyvystä luoda uhkakuvia sirpaloituneesta tiedosta - nykysuomeksi informaatiosta. Kyse ei ole vainoharhaisesta hulluudesta, vaan tiedon lisäämässä tuskassa kyse on nimenomaan varteeotettavien, pelottavien tulevaisuusnäkemyksien luomisesta. Sairaan mielen tuottamasta pelosta nämä uhkakuvat erottaa se, että myös muut kuin vision luoja pystyy ymmärtämään ne, ja kenties myös hyväksymään.
Tiedon lisäämän tuskan kääntöpuoli on tiedon lisäämät mahdollisuudet. Näitähän me tavalliset ihmiset odotamme tieteeltä. Kauppamiehet ovat jo vuosia hiillostaneet yliopistoja tuottamaan innovaatioita, siis kaupaksi käyviä oivalluksia tai ainakin tutkimustuloksia, joiden perusteella tavallinenkin insinööri osaa kehittää myyntimenestystuotteen. Välittömän kaupallisen menestyksen lisäksi innovaatioiden toivotaan tuovan menestystä esimerkiksi juuri sairaudenhoidossa, opetuksessa, sodankäynnissä ja monilla muilla yhteiskunnallisen elämän aloilla, joiden katsotaan olevan yhteiskunnalle hyväksi.
En ollenkaan kiistä tiedon hyvyyttä, kun sen tarkoitus on hyvä. Ikävä kyllä melkoinen osa tieteellisestä tiedosta on juttua, joka on tehty tieteilijän itsensä aseman pönkittämiseksi yliopistomaailmassa. Näin uskallan väittää, koska en ole niin tavallinen tallaaja, ettenkö olisi joskus ollut töissä yliopistossa - ja tutkijana, en vahtimestarina. En voi olla vakuuttumatta siitä, että tieteen saralla kilpailu on kilpailun itsensä vuoksi, aivan kuin yritysten välisessä kilpailussa ei perimmältään ole kyse siitä, tarvitaanko firmojen kauppaamia tuotteita, vaan siitä, että pyritään kahmimaan markkinoilta mahdollisimman paljon rahaa omaan taskuun. Tiede on jopa niinkuin sotaa: voitettavana on vain poltettu maa. Viis siitä, tuottaako tutkimus kohteelleen tai joillekin muille hyvää vaiko pahaa, kunhan tutkimustulos on hieno ja sääntöjen mukaisesti oikeutettu.
Tiede lisää tällä hetkellä tuskaa ainakin Suomessa myös niin, että työvoimaviranomaiset ovat helisemässä työttömien akateemisten kanssa. Mistä löytää töitä maistereille, jotka eivät osaa käyttää sirppiä ja vasaraa, saati sitten sorvia, joiden ääreen heidät voisi lähettää. Kun opiskelin, joskus 15 vuotta sitten, kasvatussosiologiaa opettanut professori Kivirauma kertoi jokseenkin huolestuneena siitä, että opetusministeriön tavoitteena oli antaa ammattikorkeakoulu- tai yliopistotasoinen koulutus 70 prosentille nuorista. Näkemys perustui yltiöoptimistiseen tulevaisuudenvisioon, että tulevaisuuden Suomi on osaamisen ihmemaa, jossa luodaan hienoja idoeoita tuotteista, joita teetetään halvan työvoiman maissa ja myydään kalliilla... niin... minne? Kaiketi neljänsiin maihin. Kuinkas kävi? Nousukauden lopuksi oli kauhea pula tavallisista kunnon ammattimiehistä. "Putkimiehiä ei saa Puolastakaan", kuten muistan tuskitellun. Jopa minä kelpasin lyhyeksi ajaksi puusepän hommiin, ja minun peukaloni eivät ole edes keskellä kämmentä. Ne kasvavat otsasta. Nyt, koulutususkovaiset päättäjät, kaivelkaapa vain kuvettanne! Miksi teidän EI pitäisi kärsiä typeryydestänne, kun tuhannet tai ties-kuinka-monet nuoret akateemiset, jotka uskoivat teihin, ovat vailla työtä? Taisitte helposta rahantulosta hurmaantuneina uskoa, että itse valitsemanne tieto lisää mahdollisuuksia. Varoituksen sanat, ne harvat, eivät teitä kiinnostaneet. Mitäs parista proffasta, jotka ovat asettuneet vastahankaan omalla alallaan!
Tiede lisää tuskaa myös niin, että monien tieteilijöiden työt tosiaan pistetään hyllyyn pölyttymään, kuten Blunt ja nuoremmat kollegansa arvelivat. Silpputieto toki joutaa silpputiedon varastoon, mutta eikö olisi aika varoittaa tieteilijöiksi pyrkiviä siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun pitkän työn tulos jää hyllyyn makaamaan? Ainoa ilo siitä on meriitti omien meriittien listalla. Tieteessä eletään vaihetta, jossa tietoa on niin paljon, että tutkimushankkeet tuottavat toisistaan riippumatta samoja tuloksia. Johonkin rajaan asti tämä tietenkin todistaa tiedon olevan oikea, mutta laajassa mittakaavassa kyse on turhasta työstä. Yhteiskunta, joka todistuttaa todistuttamasta päästyäänkin olevansa oikeassa jossakin asiassa muistuttaa kovasti sitä ihmistä, joka on kärähtänyt rattijuopumuksesta ja hokee itselleen ja poliisille juoneensa vain ne tavalliset, ja että jos jotain ongelmaa on, se on alkometrissä tai poliisin asenteessa.
Kun tilanne on sellainen, että saatavilla oleva irtotieto mahdollistaa yltiöoptimististen tai -pessimististen näkemysten luomisen ja käyttämisen tuhoisalla tavalla, niin eikö olisi hiukan syytä hillitä tätä tieto- ja tiedeuskovaisuutta? Tiedoksi kutsuttua informaatiota on niin paljon enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen pystyy käsittelemään, että hyväkin tarkoitus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin ja vakaviinkin erehdyksiin. Tai jos tulos ei ole ihan noin kurja, niin ainakin on muodostettavissa jatkuvasti vastakkaisia näkökulmia samaan asiaan, minkä seurauksena johtopäätösten teko on mahdotonta, käytännön toiminnasta puhumattakaan. Jäljelle jää vain tuska ja kränääminen. Pääosa tieteestä näyttää siis mutkikkaalta joopas-eipäs-kiistelyltä, jolle ainakaan minä en osaa arvostaa.
...paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua ja jatkuva tutkistelu väsyttää ruumiin (Saarn. 12:12).
Lähde:
Blunt, Jack et. al (2004): Wisdom and Knowledge - Academic Production of Human Life. Oxford Academic Press, Oxford.
Professori Jack Blunt työryhmineen (Blunt et al 2004, 258-262; 311-312) on päätynyt tulokseen, että valtaosa yliopistojen tuottamasta tiedosta päätyy välittömästi julkistamisensa jälkeen unholaan tai tuottaa vain inhimillistä tuskaa ja hämmennystä. Tieteen ja tiedon aiheuttaman tuskan tarkastelu ja määrittely kattaa suurimman osan teoksesta, mutta kaiketi sille on syynsä.
Bluntin ja kumppanien johtopäätös ei ole mitenkään yllättävä. Kulahtanut sananlasku on jo kauan kertonut tiedon lisäävän tuskaa. Tiedettä ei siis tässä asiassa ole tarvittu tiedon tuottamiseen vaan olemassaolevan tiedon oikeuttamiseen ja perustelemiseen. Sinällään se ei ole huonoa tieteilyä, onhan tieteilijänkin oikeutettua kysyä ja tutkia, miksi jokin asia on kuten on. Tieteen tulos ei ole se, että kappaleet putoavat, vaan sen oivaltaminen, että kappaleet pyrkivät toistensa läheisyyteen. Paino- eli vetovoima pitää maailmankaikkeuden koossa.
Pääpiirteissään tiedon ja tuskan välisessä yhteydessä on kyse joittenkin ihmisten kyvystä luoda uhkakuvia sirpaloituneesta tiedosta - nykysuomeksi informaatiosta. Kyse ei ole vainoharhaisesta hulluudesta, vaan tiedon lisäämässä tuskassa kyse on nimenomaan varteeotettavien, pelottavien tulevaisuusnäkemyksien luomisesta. Sairaan mielen tuottamasta pelosta nämä uhkakuvat erottaa se, että myös muut kuin vision luoja pystyy ymmärtämään ne, ja kenties myös hyväksymään.
Tiedon lisäämän tuskan kääntöpuoli on tiedon lisäämät mahdollisuudet. Näitähän me tavalliset ihmiset odotamme tieteeltä. Kauppamiehet ovat jo vuosia hiillostaneet yliopistoja tuottamaan innovaatioita, siis kaupaksi käyviä oivalluksia tai ainakin tutkimustuloksia, joiden perusteella tavallinenkin insinööri osaa kehittää myyntimenestystuotteen. Välittömän kaupallisen menestyksen lisäksi innovaatioiden toivotaan tuovan menestystä esimerkiksi juuri sairaudenhoidossa, opetuksessa, sodankäynnissä ja monilla muilla yhteiskunnallisen elämän aloilla, joiden katsotaan olevan yhteiskunnalle hyväksi.
En ollenkaan kiistä tiedon hyvyyttä, kun sen tarkoitus on hyvä. Ikävä kyllä melkoinen osa tieteellisestä tiedosta on juttua, joka on tehty tieteilijän itsensä aseman pönkittämiseksi yliopistomaailmassa. Näin uskallan väittää, koska en ole niin tavallinen tallaaja, ettenkö olisi joskus ollut töissä yliopistossa - ja tutkijana, en vahtimestarina. En voi olla vakuuttumatta siitä, että tieteen saralla kilpailu on kilpailun itsensä vuoksi, aivan kuin yritysten välisessä kilpailussa ei perimmältään ole kyse siitä, tarvitaanko firmojen kauppaamia tuotteita, vaan siitä, että pyritään kahmimaan markkinoilta mahdollisimman paljon rahaa omaan taskuun. Tiede on jopa niinkuin sotaa: voitettavana on vain poltettu maa. Viis siitä, tuottaako tutkimus kohteelleen tai joillekin muille hyvää vaiko pahaa, kunhan tutkimustulos on hieno ja sääntöjen mukaisesti oikeutettu.
Tiede lisää tällä hetkellä tuskaa ainakin Suomessa myös niin, että työvoimaviranomaiset ovat helisemässä työttömien akateemisten kanssa. Mistä löytää töitä maistereille, jotka eivät osaa käyttää sirppiä ja vasaraa, saati sitten sorvia, joiden ääreen heidät voisi lähettää. Kun opiskelin, joskus 15 vuotta sitten, kasvatussosiologiaa opettanut professori Kivirauma kertoi jokseenkin huolestuneena siitä, että opetusministeriön tavoitteena oli antaa ammattikorkeakoulu- tai yliopistotasoinen koulutus 70 prosentille nuorista. Näkemys perustui yltiöoptimistiseen tulevaisuudenvisioon, että tulevaisuuden Suomi on osaamisen ihmemaa, jossa luodaan hienoja idoeoita tuotteista, joita teetetään halvan työvoiman maissa ja myydään kalliilla... niin... minne? Kaiketi neljänsiin maihin. Kuinkas kävi? Nousukauden lopuksi oli kauhea pula tavallisista kunnon ammattimiehistä. "Putkimiehiä ei saa Puolastakaan", kuten muistan tuskitellun. Jopa minä kelpasin lyhyeksi ajaksi puusepän hommiin, ja minun peukaloni eivät ole edes keskellä kämmentä. Ne kasvavat otsasta. Nyt, koulutususkovaiset päättäjät, kaivelkaapa vain kuvettanne! Miksi teidän EI pitäisi kärsiä typeryydestänne, kun tuhannet tai ties-kuinka-monet nuoret akateemiset, jotka uskoivat teihin, ovat vailla työtä? Taisitte helposta rahantulosta hurmaantuneina uskoa, että itse valitsemanne tieto lisää mahdollisuuksia. Varoituksen sanat, ne harvat, eivät teitä kiinnostaneet. Mitäs parista proffasta, jotka ovat asettuneet vastahankaan omalla alallaan!
Tiede lisää tuskaa myös niin, että monien tieteilijöiden työt tosiaan pistetään hyllyyn pölyttymään, kuten Blunt ja nuoremmat kollegansa arvelivat. Silpputieto toki joutaa silpputiedon varastoon, mutta eikö olisi aika varoittaa tieteilijöiksi pyrkiviä siitä, kuinka pahalta tuntuu, kun pitkän työn tulos jää hyllyyn makaamaan? Ainoa ilo siitä on meriitti omien meriittien listalla. Tieteessä eletään vaihetta, jossa tietoa on niin paljon, että tutkimushankkeet tuottavat toisistaan riippumatta samoja tuloksia. Johonkin rajaan asti tämä tietenkin todistaa tiedon olevan oikea, mutta laajassa mittakaavassa kyse on turhasta työstä. Yhteiskunta, joka todistuttaa todistuttamasta päästyäänkin olevansa oikeassa jossakin asiassa muistuttaa kovasti sitä ihmistä, joka on kärähtänyt rattijuopumuksesta ja hokee itselleen ja poliisille juoneensa vain ne tavalliset, ja että jos jotain ongelmaa on, se on alkometrissä tai poliisin asenteessa.
Kun tilanne on sellainen, että saatavilla oleva irtotieto mahdollistaa yltiöoptimististen tai -pessimististen näkemysten luomisen ja käyttämisen tuhoisalla tavalla, niin eikö olisi hiukan syytä hillitä tätä tieto- ja tiedeuskovaisuutta? Tiedoksi kutsuttua informaatiota on niin paljon enemmän kuin kukaan yksittäinen ihminen pystyy käsittelemään, että hyväkin tarkoitus johtaa puutteellisiin johtopäätöksiin ja vakaviinkin erehdyksiin. Tai jos tulos ei ole ihan noin kurja, niin ainakin on muodostettavissa jatkuvasti vastakkaisia näkökulmia samaan asiaan, minkä seurauksena johtopäätösten teko on mahdotonta, käytännön toiminnasta puhumattakaan. Jäljelle jää vain tuska ja kränääminen. Pääosa tieteestä näyttää siis mutkikkaalta joopas-eipäs-kiistelyltä, jolle ainakaan minä en osaa arvostaa.
...paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua ja jatkuva tutkistelu väsyttää ruumiin (Saarn. 12:12).
Lähde:
Blunt, Jack et. al (2004): Wisdom and Knowledge - Academic Production of Human Life. Oxford Academic Press, Oxford.
Kommentit