Kilkutusta ja kilinää
Mikro hurisee aikansa ja sanoo pling. Laite on vanha ja voisin kuvitella, että ääni syntyy peräti analogisesti. Jossakin koneen sisällä on pieni metallikello, jota pikkuinen vasara kilauttaa, kun ajastin katkaisee laitteen toiminnan.
Kännykkä vinkuu pahimmillaan mistä tahansa nappulan painalluksesta. Onneksi sen piipityksen saa jostakin asetuksista pois päältä. Tietokone piipittää ja visertää sen seitsemällä eri tavalla. Kurjin esimerkki on se, että kun tämän rakkineen äänenvoimakkuutta säätää, kone kilahtaa merkiksi siitäkin. Tyhmäkö se tietokoneinsinööri on? Kyllä minä kuulen äänen hiljenemisestä tai kovenemisesta, että olen kajonnut volume-säätöön. GPS-navigaattorit piipittävät, rannekellot piipittävät, kodinkoneet tuuttaavat, autokin kommentoi "piip", kun tökkää avaimen virtalukkoon tai avajaa ovien lukot jo etäältä. Junien ovet piipittävät, ja tekisi mieleni sanoa, että jokseenkin joka asia, joka aukeaa sähköisesti, myös piippaa auetessaan. Ikään kuin käyttäjä ei näkisi, että nyt tuo ovi, luukku, räppänä, akkuna tai uksi urkenee - tai sulkeutuu.
Peruuttava kuorma-auto piipittää. Syy on tietenkin ymmärrettävä. Se ilmaisee, että auto peruuttaa, eikä kuljettaja näe kovinkaan hyvin, mihin ajokkiaan siirtää. Väistäkää, ettette jää alle! Tuossa parin sadan metrin päässä on työmaa, kuten siinä on aina ollut. On rakennettu sairaalaa, oikaistu rautatietä, värkätty pari eritasoliittymää, tehty taas sairaalaa, purettu vanhaa teollisuusaluetta ja mitä siinä nyt ikinä onkin väsätty. Moottoritiekin siihen vetäistiin. Alueen äänimaisemaa luonnehtii junttakoneiden jyskytys ja työkoneiden ja kuormurien peruutuspiipitys. Mistä enää tietää, mitä piiperrystä varoa, kun joka paikassa piipittää?
Ostin pari vuotta sitten kännykän. Se on mielestäni vielä melkein uusi. Valitsin soittoääneksi vanhanaikaisen puhelimen pirinää joltisellakin menestyksellä jäljittelevän äänen. Samaa piipitystä sekin ääni on, mutta ainakin se muistuttaa ajasta, jolloin laitteiden äänet johtuivat niiden toiminnasta, ja jos jossakin oli ääni huomion herättämiseksi tai varoitukseksi, se oli jotenkin sille laitteelle karakteristinen: laivan sumutorvi ulvoi, veturi vihelsi, puhelin kilisi, tasoristeyksen varoituskello kilkatti, kirkonkello soi melkoisella kuminalla ja ovikello kilahti kerran tai kaksi. Se oli aikaa se. Äänet olivat harvassa ja jokainen oli helposti tunnistettavissa. Ei tarvinnut pohtia, että mikä nyt piipittää.
Käsittääkseni teknisten vempeleiden ääntelyn tarkoitus on kertoa, että määrätty toiminto tapahtui, aiheuttipa sen käyttäjä tai laitteen ohjelmointi. Miksi ne seikat vaativat huomiota. Jotenkin ymmärrän, että piipitys yhdistetään tapahtumiin, jotka vaativat erityistä huomiota. Mutta kyllä sen pitäisi riittää, että laite suorittaa määrätyn toimintansa - ihan piipittelemättä. On nimittäin niin, että mitä enemmän vehkeiden ja vermeiden piiperrystä kuuntelemme, sen vähemmän ne äänet merkitsevät. Ne muuttuvat kertakaikkiseksi saasteeksi.
Mutta miksi vekottimet tehdään piipittäviksi? Pitääkö auton virtalukon piipittää, että sokea kuljettaja tietäisi osuneensa avaimella oikeaan koloon. Ehkä naisten pitäisi piipittää samasta syystä... Epäilen, että tekniikasta kiinnostuneet ihmiset, joilla on taipumus hankkiutua insinööreiksi tai asentajiksi, ovat äänifetisistejä. Samat tyypit valittavat liikenteenmelua, mutta nauttivat Harley-Davidsoninsa paukutuksesta. Ehkä he haluaisivat autoonsa moottoriksi Rolls-Royce Merlinin. Paitsi että on tehoa, on myös ääntä. Tosin moottori sopii huonosti perhemallin henkilöautoon, mutta se ei ole insinöörille ongelma, sillä insinööri on insinööri. Se voi teettää tarvittavat duunit alaisellaan firabelina, kossupullopalkalla.
Pääosa vinkuvista vekottimista valmistetaan jossakin tuolla. Osoitan tätä kirjoittaessani jonnekin itä-kaakkoon. Osoittaakseni oikeaan suuntaan nopeinta mahdollista reittiä, minun olisi kai osoitettava ortodromin mukaisesti pikemminkin jonnekin koilliseen. Sitä kauttahan se on lyhin reitti lähes maailman toiselle puolelle. Siellä väkeä on taajamissa niin etten halua edes kuvitella. Ja jossain päin sitä ilmansuuntaa väellä on myös varaa ostella noita vinkuleluja. Yritän välttää sortumatta lapsellisuuteen, vaikka ehkä turhaan: jotenkin tuo vinkuminen muistuttaa sillä maailmankolkalla viljeltyjä puheenparsia. Ja voiko olla niin, että kun on hälyssä siitetty, odotettu, syntynyt, kasvanut ja elänyt, ei osaa olla tekemisissä hiljaisten asioiden kanssa. Kävisiköhän sinne päin maailmaa kaupaksi vasarat, jotka sanovat "piip" aina, kun kirvesmies osuu sillä naulan kantaan? Ehkä ennen pitkää kehitetään myös soittimia, jotka päästävät paitsi määrätyn ääneen, myös piipahduksen kertoakseen, että musikantti on juuri soittanut sävelen.
Onko hiljainen määrätietoisuus niin pelottavaa, että sähköisten rimpuloiden pitää äännähtää kuin hyvinkoulutetun varusmiehen aina saadessaan käskyn: "Kyllä, herra (lisää mieleisesi titteli)! Ehkä hiljainen toimintavarmuus on uhkaavaa. Ydinkärkiinkin on luullakseni asennettu piipitin rauhoittamaan käyttäjää. Luulisin että sekin piipahtaa, kun siihen asennettu laukaisin saa herätteen. Ei sillä, että sitä kukaan kuulisi, mutta onhan se mukava. Ja JOS nyt sattuu käymään niin, että peijakas on posahtaakseen ennen aikojaan, niin onhan lähimmälle ihmiselle viisasta kertoa pikku piipahduksella, että elämäsi päättyy juuri sillä silmänräpäyksellä, kun oivaltaa piipahduksen merkityksen. Mahtaakohan siinä tilanteeseen nähden minimaalisessa höyrypilvessä, joksi piipahduksen uhri muuttuu, lukea "game over"?
Vai olisiko sittenkin niin, laitteiden ääntelyllä olisi jotakin tekemistä niiden saaman huomion kanssa? Ehkä kaikennäköiset rakkineet ovat moderneja vauvoja, käyttötamagotcheja. Jos ne olisivat hiljaisia, suunnittelija ja etenkin kauppias alkaisi pelätä, että kuluttaja - siis oikeastaan se mitä ihmisestä on jäljellä - unohtaisi ostamansa lelun. Silloin se ei kuluisi loppuun, eikä sen loppuunkuluminen aiheuttaisi tarvetta ostaa uusi vekotin.
Elämmekö piipityssodan aikaa? Vehkeistä tehdään yhä enemmän huomiota vaativia, että kulutus lisääntyisi. Ehkä nämä nykyiset, muoviset laitteet ovat kuin Valittujen Palojen mainokset aikanaan. Nehän olivat täynnä kaikenlaisia raaputusarpoja ja muita askartelutehtäviä. Tarkoitus ilmeisesti oli, että askarteleva kuluttaja viettäisi edes hetken mainoksen parissa ja altisuisi tilauspainostukselle vähän kauemmin. Olisiko peräti niin, että paitsi että halvat tekniset vehkeet piipittävät, ne myös hajoavat, jotta ihmiset muistaisivat niiden olemassaolon. Tavallinen insinööri tai teknikkohan yrittää aina ensin tunnollisesti korjata hajonneen laitteen. Sehän on sillään arvostettavaa. Tarvittava varaosa vain maksaa enemmän kuin uusi kone. Päätä mitä päätät, valitse mitä valitset, rahasi päätyvät jollekin käyttöesineiksi luultuja vinkuleluja valmistavan yrityksen johtoportaalle. (Miksi, muuten? Jotta vinkulelutehtailija saisi itselleen enemmän ja hienommin piipertäviä vehkeitä, kuin muut!)
Ole siis julma. Kun vinkuva vekotin hajoaa, nakkaa se kylmästi poltettaviin jätteisiin. Ei siis mihinkään elektroniikkaromuun, ettei sitä viheliäistä kierrätettäisi. Eräänä päivänä se sama piipitysvirtapiiri olisi nimittäin ostamassasi kalliissa kahvinkeittimessä, jonka kallein osa - sivumennen sanoen - on se lasinen kannu. Ja se EI piipitä! Ei edes ennen hajoamistaan. Tosin eihän sen tarvitse. Sellaisen osto tuntuu tulevan ajankohtaiseksi aina muutaman vuoden välein, vinkuipa se, taikka ei. Halleluja! Onneksi on lasikannuja!
Kännykkä vinkuu pahimmillaan mistä tahansa nappulan painalluksesta. Onneksi sen piipityksen saa jostakin asetuksista pois päältä. Tietokone piipittää ja visertää sen seitsemällä eri tavalla. Kurjin esimerkki on se, että kun tämän rakkineen äänenvoimakkuutta säätää, kone kilahtaa merkiksi siitäkin. Tyhmäkö se tietokoneinsinööri on? Kyllä minä kuulen äänen hiljenemisestä tai kovenemisesta, että olen kajonnut volume-säätöön. GPS-navigaattorit piipittävät, rannekellot piipittävät, kodinkoneet tuuttaavat, autokin kommentoi "piip", kun tökkää avaimen virtalukkoon tai avajaa ovien lukot jo etäältä. Junien ovet piipittävät, ja tekisi mieleni sanoa, että jokseenkin joka asia, joka aukeaa sähköisesti, myös piippaa auetessaan. Ikään kuin käyttäjä ei näkisi, että nyt tuo ovi, luukku, räppänä, akkuna tai uksi urkenee - tai sulkeutuu.
Peruuttava kuorma-auto piipittää. Syy on tietenkin ymmärrettävä. Se ilmaisee, että auto peruuttaa, eikä kuljettaja näe kovinkaan hyvin, mihin ajokkiaan siirtää. Väistäkää, ettette jää alle! Tuossa parin sadan metrin päässä on työmaa, kuten siinä on aina ollut. On rakennettu sairaalaa, oikaistu rautatietä, värkätty pari eritasoliittymää, tehty taas sairaalaa, purettu vanhaa teollisuusaluetta ja mitä siinä nyt ikinä onkin väsätty. Moottoritiekin siihen vetäistiin. Alueen äänimaisemaa luonnehtii junttakoneiden jyskytys ja työkoneiden ja kuormurien peruutuspiipitys. Mistä enää tietää, mitä piiperrystä varoa, kun joka paikassa piipittää?
Ostin pari vuotta sitten kännykän. Se on mielestäni vielä melkein uusi. Valitsin soittoääneksi vanhanaikaisen puhelimen pirinää joltisellakin menestyksellä jäljittelevän äänen. Samaa piipitystä sekin ääni on, mutta ainakin se muistuttaa ajasta, jolloin laitteiden äänet johtuivat niiden toiminnasta, ja jos jossakin oli ääni huomion herättämiseksi tai varoitukseksi, se oli jotenkin sille laitteelle karakteristinen: laivan sumutorvi ulvoi, veturi vihelsi, puhelin kilisi, tasoristeyksen varoituskello kilkatti, kirkonkello soi melkoisella kuminalla ja ovikello kilahti kerran tai kaksi. Se oli aikaa se. Äänet olivat harvassa ja jokainen oli helposti tunnistettavissa. Ei tarvinnut pohtia, että mikä nyt piipittää.
Käsittääkseni teknisten vempeleiden ääntelyn tarkoitus on kertoa, että määrätty toiminto tapahtui, aiheuttipa sen käyttäjä tai laitteen ohjelmointi. Miksi ne seikat vaativat huomiota. Jotenkin ymmärrän, että piipitys yhdistetään tapahtumiin, jotka vaativat erityistä huomiota. Mutta kyllä sen pitäisi riittää, että laite suorittaa määrätyn toimintansa - ihan piipittelemättä. On nimittäin niin, että mitä enemmän vehkeiden ja vermeiden piiperrystä kuuntelemme, sen vähemmän ne äänet merkitsevät. Ne muuttuvat kertakaikkiseksi saasteeksi.
Mutta miksi vekottimet tehdään piipittäviksi? Pitääkö auton virtalukon piipittää, että sokea kuljettaja tietäisi osuneensa avaimella oikeaan koloon. Ehkä naisten pitäisi piipittää samasta syystä... Epäilen, että tekniikasta kiinnostuneet ihmiset, joilla on taipumus hankkiutua insinööreiksi tai asentajiksi, ovat äänifetisistejä. Samat tyypit valittavat liikenteenmelua, mutta nauttivat Harley-Davidsoninsa paukutuksesta. Ehkä he haluaisivat autoonsa moottoriksi Rolls-Royce Merlinin. Paitsi että on tehoa, on myös ääntä. Tosin moottori sopii huonosti perhemallin henkilöautoon, mutta se ei ole insinöörille ongelma, sillä insinööri on insinööri. Se voi teettää tarvittavat duunit alaisellaan firabelina, kossupullopalkalla.
Pääosa vinkuvista vekottimista valmistetaan jossakin tuolla. Osoitan tätä kirjoittaessani jonnekin itä-kaakkoon. Osoittaakseni oikeaan suuntaan nopeinta mahdollista reittiä, minun olisi kai osoitettava ortodromin mukaisesti pikemminkin jonnekin koilliseen. Sitä kauttahan se on lyhin reitti lähes maailman toiselle puolelle. Siellä väkeä on taajamissa niin etten halua edes kuvitella. Ja jossain päin sitä ilmansuuntaa väellä on myös varaa ostella noita vinkuleluja. Yritän välttää sortumatta lapsellisuuteen, vaikka ehkä turhaan: jotenkin tuo vinkuminen muistuttaa sillä maailmankolkalla viljeltyjä puheenparsia. Ja voiko olla niin, että kun on hälyssä siitetty, odotettu, syntynyt, kasvanut ja elänyt, ei osaa olla tekemisissä hiljaisten asioiden kanssa. Kävisiköhän sinne päin maailmaa kaupaksi vasarat, jotka sanovat "piip" aina, kun kirvesmies osuu sillä naulan kantaan? Ehkä ennen pitkää kehitetään myös soittimia, jotka päästävät paitsi määrätyn ääneen, myös piipahduksen kertoakseen, että musikantti on juuri soittanut sävelen.
Onko hiljainen määrätietoisuus niin pelottavaa, että sähköisten rimpuloiden pitää äännähtää kuin hyvinkoulutetun varusmiehen aina saadessaan käskyn: "Kyllä, herra (lisää mieleisesi titteli)! Ehkä hiljainen toimintavarmuus on uhkaavaa. Ydinkärkiinkin on luullakseni asennettu piipitin rauhoittamaan käyttäjää. Luulisin että sekin piipahtaa, kun siihen asennettu laukaisin saa herätteen. Ei sillä, että sitä kukaan kuulisi, mutta onhan se mukava. Ja JOS nyt sattuu käymään niin, että peijakas on posahtaakseen ennen aikojaan, niin onhan lähimmälle ihmiselle viisasta kertoa pikku piipahduksella, että elämäsi päättyy juuri sillä silmänräpäyksellä, kun oivaltaa piipahduksen merkityksen. Mahtaakohan siinä tilanteeseen nähden minimaalisessa höyrypilvessä, joksi piipahduksen uhri muuttuu, lukea "game over"?
Vai olisiko sittenkin niin, laitteiden ääntelyllä olisi jotakin tekemistä niiden saaman huomion kanssa? Ehkä kaikennäköiset rakkineet ovat moderneja vauvoja, käyttötamagotcheja. Jos ne olisivat hiljaisia, suunnittelija ja etenkin kauppias alkaisi pelätä, että kuluttaja - siis oikeastaan se mitä ihmisestä on jäljellä - unohtaisi ostamansa lelun. Silloin se ei kuluisi loppuun, eikä sen loppuunkuluminen aiheuttaisi tarvetta ostaa uusi vekotin.
Elämmekö piipityssodan aikaa? Vehkeistä tehdään yhä enemmän huomiota vaativia, että kulutus lisääntyisi. Ehkä nämä nykyiset, muoviset laitteet ovat kuin Valittujen Palojen mainokset aikanaan. Nehän olivat täynnä kaikenlaisia raaputusarpoja ja muita askartelutehtäviä. Tarkoitus ilmeisesti oli, että askarteleva kuluttaja viettäisi edes hetken mainoksen parissa ja altisuisi tilauspainostukselle vähän kauemmin. Olisiko peräti niin, että paitsi että halvat tekniset vehkeet piipittävät, ne myös hajoavat, jotta ihmiset muistaisivat niiden olemassaolon. Tavallinen insinööri tai teknikkohan yrittää aina ensin tunnollisesti korjata hajonneen laitteen. Sehän on sillään arvostettavaa. Tarvittava varaosa vain maksaa enemmän kuin uusi kone. Päätä mitä päätät, valitse mitä valitset, rahasi päätyvät jollekin käyttöesineiksi luultuja vinkuleluja valmistavan yrityksen johtoportaalle. (Miksi, muuten? Jotta vinkulelutehtailija saisi itselleen enemmän ja hienommin piipertäviä vehkeitä, kuin muut!)
Ole siis julma. Kun vinkuva vekotin hajoaa, nakkaa se kylmästi poltettaviin jätteisiin. Ei siis mihinkään elektroniikkaromuun, ettei sitä viheliäistä kierrätettäisi. Eräänä päivänä se sama piipitysvirtapiiri olisi nimittäin ostamassasi kalliissa kahvinkeittimessä, jonka kallein osa - sivumennen sanoen - on se lasinen kannu. Ja se EI piipitä! Ei edes ennen hajoamistaan. Tosin eihän sen tarvitse. Sellaisen osto tuntuu tulevan ajankohtaiseksi aina muutaman vuoden välein, vinkuipa se, taikka ei. Halleluja! Onneksi on lasikannuja!
Kommentit