Marjatalle
Kirjoitanpa tässä jonkinmoiseksi tavan vastaisesti. Osoitan tämän tekstin yläasteaikaiselle äidinkielenopettajalleni Marjatta Knuutilalle. Olisin lähettänyt hänelle sähköpostin tai kortin, mutten löytänyt sähköpostiosoitetta enkä sittenkään rohkene lähettää korttia.
Marjatta Knuutila - 1980-luvulla opettajia ei vielä puhuteltu etunimeltä - ei ehkä ollut maailman hohdokkain opettaja. Eikä äidinkieli kuulemma ole helpoimpien opetettavien aineiden joukossa. Eräässä aikaisemmassa blogitekstissäni totean, että valtaosaa oppilaista ei varmastikaan kiinnosta lauseenjäsennys tai sijamuodot. En tiedä, kuinka tuo opettajani jaksoi vuodesta toiseen yrittää selvittää vastahakoisille oppilaille kaikkia -tiivejä ja muita sellaisia. Mutta jos oikein olen ymmärtänyt, hän jaksoi työssään eläkkeele asti, mikä ei ainakaan nykyisessä koulumaailmassa liene itsestäänselvyys.
Muistan hänet rauhallisena naisena, joka harvoin suuttui, ja jonka tunneilla yleensä vallitsi rauha. Ehkä niillä joidenkin mielestä oli tylsää, mutta minä nautin. Tai niin muistan, koska olin yleensä poissa koulusta ne päivät, jolloin olin väsynyt ja masentunut. Muistan kuitenkin jo ala-asteelta tunnelman, joka luokassa saattaa toisinaan vallita. On keskipäivä tai iltapäivä jo, ehkei kuitenkaan viimeinen oppitunti, jolloin kaikki ovat jo väsyneitä. Aurinko paistaa ja valaisee luokan, eikä kukaan ole äänessä. Ahkerat ja tunnolliset oppilaat tekevät tehtäviään, vähemmän odotustenmukaisetkin ovat ainakin rauhassa. Itse olen todennäköisesti lukeutunut tuohon ensimmäiseen ryhmään, koska olen aina menestynyt kouluissa. Tosin voinen tässä yhteydessä kertoa, että jokseenkin minimaalisella omaehtoisella työpanoksella. Tuohon luokkahuoneen tunnelmaan kuuluu myös opettaja, joka näyttää unohtuneen lukemaan jotakin kirjaa. En muista, lukiko Marjatta Knuutila noina hetkinä, vai tarkastiko kenties kokeita. Nykyään tuota tunnelmaa kai kuvattaisiin flow-ilmiöksi. Tylsä nimitys niin kauniille tilanteelle. Minusta nimittäin tuntuu, että noina hetkinä mikään ei virrannut, vaan tuntui vallitsevan jonkinlainen siunattu seisahtuneisuuden tila.
En tiedä enkä ymmärrä, mikä seikka joistakin ihmisistä tekee hyviä opettajia ja toisista ei. Onko kyse asenteesta: muistan kuulleeni jonkun matematiikanopettajan sanoneen, että hän opettaa oppilaita, ei matematiikkaa. Taitaa olla niin, että matematiikan opettamiseksi tarvittaisiin Einsteinen asenne. Sen sijaan oppilaita pystyy opettamaan jokseenkin kaikki aikuisen aseman ottavat, menestys tietenkin saattaa vaihdella. Ehkä voisin sanoa Marjatta Knuutilan opettaneen itseäni äidinkielellä.
Mutta miten moinen auktoriteetti olikin mahdollista? Hiljainen, useimmiten tyynen oloinen nainen, olemukseltaankin jotenkin vaatimaton, hallitsi koko luokan. Saman porukan kanssa isokokoiset, reipasotteiset miehetkin olivat välillä tekemisissä. Mihin tämän arvostamani naisen auktoriteetti perustui? Hänen ei usein tarvinnut korottaa ääntään. Tosin muistan hänen tehneen sen, mutta nyttemmin olen ajatellut, että se oli hallittua rajan osoittamista. Toisaalta koska olen monin sanoin jo tähän mennessä sanonut, kuinka arvostan häntä, pystyn osoittamaan suopeutta myös sille, etteivät ne harvat äänenkorotukset ehkä olleetkaan hallittuja. Yhdentekevää, olen sitä mieltä, että nykyään siedetään liian huonosti muiden ihmisten tunteita. Tai tunteideenpurkauksista tehdään kiusaamisen aiheita. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että toisilta siedämme sellaisia enemmän kuin toisilta. Ehkä tämä arvostamani opettajapersoona oli konstailematon. Hän yksinkertaisesti näytti, miltä tuntuu. Saattoiko olla niin, että opettajan ja oppilaiden keskinäisestä kunnioituksesta kumpusi keskinäinen myötätunto. Ja voisiko auktoriteetti perustua kunnioitukseen? Yleensä kai auktoriteetin katsotaan perustuvat jonkinlaiseen ylemmyyteen tai paremmuuteen.
Pidin ainekirjoituksesta jo ala-asteella. Ja Marjatta Knuutilan kannustavat kommentit varmasti syvensivät kiinnostustani kielellistä toimintaa kohtaan. On tietenkin helppo olla innostunut asiasta, jossa on edes hiukan lahjakkaampi kuin useimmat. Opettajaani kohtaan kokemani kunnioitus ja kiitollisuus varmasti perustuvat siihen, että omien piirteideni vuoksi minun oli helppo tulla toimeen hänen kanssaan. Monet muut tuskin jakavat tätä kiitollisuuttani. Toivottavasti nämä muut kuitenkin muistavat muita opettajia edes joskus. Niin kelvollinen kuin menestykseni matematiikanopinnoissani on ollutkin, en koe erityistä kiitollisuutta yhtäkään matematiikanopettajaa kohtaan.
Hyvät opettajat lienevät rohkeita persoonallisuuksia. Virkamieslehtorien uskoisin piankin kuluttavan itsensä loppuun nykyisessä elämänmenossa, niin kurjia kuulumiset koulumaailmasta ovat. Hyvä aineenopettaja ei ehkä opeta ainettaan. Äidinkielen saralla siihen on suomessa pystynyt kai lähinnä Eemil Nestor Setälä, joka pystyi jo koulupoikana esittämään niin taitavasti suomen kieliopin perusteet, että kuuluu joutuneen itse opiskelemaan kouluaikanaan omia opinkappaleitaan. Sen sijaan hyvä aineenopettaja pystyy tarjoamaan virikkeen oman alansa opiskeluun. Hyvä opettaja saa ainakin jotkut oppilaansa innostumaan asiastaan. Kiitoksia siis Marjatta Knuutilalle!
Marjatta Knuutila - 1980-luvulla opettajia ei vielä puhuteltu etunimeltä - ei ehkä ollut maailman hohdokkain opettaja. Eikä äidinkieli kuulemma ole helpoimpien opetettavien aineiden joukossa. Eräässä aikaisemmassa blogitekstissäni totean, että valtaosaa oppilaista ei varmastikaan kiinnosta lauseenjäsennys tai sijamuodot. En tiedä, kuinka tuo opettajani jaksoi vuodesta toiseen yrittää selvittää vastahakoisille oppilaille kaikkia -tiivejä ja muita sellaisia. Mutta jos oikein olen ymmärtänyt, hän jaksoi työssään eläkkeele asti, mikä ei ainakaan nykyisessä koulumaailmassa liene itsestäänselvyys.
Muistan hänet rauhallisena naisena, joka harvoin suuttui, ja jonka tunneilla yleensä vallitsi rauha. Ehkä niillä joidenkin mielestä oli tylsää, mutta minä nautin. Tai niin muistan, koska olin yleensä poissa koulusta ne päivät, jolloin olin väsynyt ja masentunut. Muistan kuitenkin jo ala-asteelta tunnelman, joka luokassa saattaa toisinaan vallita. On keskipäivä tai iltapäivä jo, ehkei kuitenkaan viimeinen oppitunti, jolloin kaikki ovat jo väsyneitä. Aurinko paistaa ja valaisee luokan, eikä kukaan ole äänessä. Ahkerat ja tunnolliset oppilaat tekevät tehtäviään, vähemmän odotustenmukaisetkin ovat ainakin rauhassa. Itse olen todennäköisesti lukeutunut tuohon ensimmäiseen ryhmään, koska olen aina menestynyt kouluissa. Tosin voinen tässä yhteydessä kertoa, että jokseenkin minimaalisella omaehtoisella työpanoksella. Tuohon luokkahuoneen tunnelmaan kuuluu myös opettaja, joka näyttää unohtuneen lukemaan jotakin kirjaa. En muista, lukiko Marjatta Knuutila noina hetkinä, vai tarkastiko kenties kokeita. Nykyään tuota tunnelmaa kai kuvattaisiin flow-ilmiöksi. Tylsä nimitys niin kauniille tilanteelle. Minusta nimittäin tuntuu, että noina hetkinä mikään ei virrannut, vaan tuntui vallitsevan jonkinlainen siunattu seisahtuneisuuden tila.
En tiedä enkä ymmärrä, mikä seikka joistakin ihmisistä tekee hyviä opettajia ja toisista ei. Onko kyse asenteesta: muistan kuulleeni jonkun matematiikanopettajan sanoneen, että hän opettaa oppilaita, ei matematiikkaa. Taitaa olla niin, että matematiikan opettamiseksi tarvittaisiin Einsteinen asenne. Sen sijaan oppilaita pystyy opettamaan jokseenkin kaikki aikuisen aseman ottavat, menestys tietenkin saattaa vaihdella. Ehkä voisin sanoa Marjatta Knuutilan opettaneen itseäni äidinkielellä.
Mutta miten moinen auktoriteetti olikin mahdollista? Hiljainen, useimmiten tyynen oloinen nainen, olemukseltaankin jotenkin vaatimaton, hallitsi koko luokan. Saman porukan kanssa isokokoiset, reipasotteiset miehetkin olivat välillä tekemisissä. Mihin tämän arvostamani naisen auktoriteetti perustui? Hänen ei usein tarvinnut korottaa ääntään. Tosin muistan hänen tehneen sen, mutta nyttemmin olen ajatellut, että se oli hallittua rajan osoittamista. Toisaalta koska olen monin sanoin jo tähän mennessä sanonut, kuinka arvostan häntä, pystyn osoittamaan suopeutta myös sille, etteivät ne harvat äänenkorotukset ehkä olleetkaan hallittuja. Yhdentekevää, olen sitä mieltä, että nykyään siedetään liian huonosti muiden ihmisten tunteita. Tai tunteideenpurkauksista tehdään kiusaamisen aiheita. Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että toisilta siedämme sellaisia enemmän kuin toisilta. Ehkä tämä arvostamani opettajapersoona oli konstailematon. Hän yksinkertaisesti näytti, miltä tuntuu. Saattoiko olla niin, että opettajan ja oppilaiden keskinäisestä kunnioituksesta kumpusi keskinäinen myötätunto. Ja voisiko auktoriteetti perustua kunnioitukseen? Yleensä kai auktoriteetin katsotaan perustuvat jonkinlaiseen ylemmyyteen tai paremmuuteen.
Pidin ainekirjoituksesta jo ala-asteella. Ja Marjatta Knuutilan kannustavat kommentit varmasti syvensivät kiinnostustani kielellistä toimintaa kohtaan. On tietenkin helppo olla innostunut asiasta, jossa on edes hiukan lahjakkaampi kuin useimmat. Opettajaani kohtaan kokemani kunnioitus ja kiitollisuus varmasti perustuvat siihen, että omien piirteideni vuoksi minun oli helppo tulla toimeen hänen kanssaan. Monet muut tuskin jakavat tätä kiitollisuuttani. Toivottavasti nämä muut kuitenkin muistavat muita opettajia edes joskus. Niin kelvollinen kuin menestykseni matematiikanopinnoissani on ollutkin, en koe erityistä kiitollisuutta yhtäkään matematiikanopettajaa kohtaan.
Hyvät opettajat lienevät rohkeita persoonallisuuksia. Virkamieslehtorien uskoisin piankin kuluttavan itsensä loppuun nykyisessä elämänmenossa, niin kurjia kuulumiset koulumaailmasta ovat. Hyvä aineenopettaja ei ehkä opeta ainettaan. Äidinkielen saralla siihen on suomessa pystynyt kai lähinnä Eemil Nestor Setälä, joka pystyi jo koulupoikana esittämään niin taitavasti suomen kieliopin perusteet, että kuuluu joutuneen itse opiskelemaan kouluaikanaan omia opinkappaleitaan. Sen sijaan hyvä aineenopettaja pystyy tarjoamaan virikkeen oman alansa opiskeluun. Hyvä opettaja saa ainakin jotkut oppilaansa innostumaan asiastaan. Kiitoksia siis Marjatta Knuutilalle!
Kommentit