Ostoksilla miesten kaupassa
Hähää! En puhu seksistä enkä pornosta, vaikka oletankin, että ihmiset jotka minua tuntevat, odottaisivat minun tekevän niin.
Tähän väliin ilmoitusluontoinen asia: Kiitos, Kaisa, kun kävit juttelemassa.
Onneksi minä saan tämän blogin autoritäärisenä yksinvaltijaana loikkia aiheesta toiseen. Siis ensin ei-pornoa, sitten Kaisaa ja nyt sitten sitä ostosasiaa.
Kävin eilen Helsingissä. Martti Kuivalainen pitää siellä mukavaa liikettä, jossa myy koottavia. Nuoremmalle polvelle kerrottakoon, että koottavat ovat pienoismallien rakennussarjoja. Takavuosikymmeninä, kuitenkin muovien yleistymisen jälkeen, kaikki pojat rakensivat ainakin joitakin pienoismalleja. Joka jannulla oli ainakin Messeschmitt Bf-109 tai Supermarine Spitfire, jotka pistettiin ensin kattoon tai lukulamppuun roikkumaan. Sittemmin havaittiin, että niihin tuli tehtyä sormenjälkiä, joten ne joutivat leluiksi sotaleikkeihin. Taistelua Britanniasta käytii Korkeajännityksistä luetuin sanakääntein: "Donnerwetter!" "Fritz, kurja koira!" Lopulta nämä vuosikymmenten takaiset teknologian huipentumat tuhottiin räjäyttämällä pikkukiinalaisilla tai tykinjyskyillä. Niin sitä nuoruuden viattomuutta haudattiin kuumentuneen polystyreenin vienossa käryssä.
Jotkut kuitenkin innostuivat näistä malleista enemmän kuin toiset. Sittemmin he menivät naimisiin, koska olivat kelpo miehiä. He kasvattivat lapsensa opiskeluikään ja vaimonsa keski-ikään, ja kun aikaa taas alkoi löytyä, he palasivat mallien pariin. Tai ainakin jotkut. Vuosikymmenten saatossa maltti on itse kullakin parantunut, ja Airfixin Spitfire alkoi näyttää lähinnä tuhruiselta muovinpalalta. Aikuinen mies haluaa mallinsa näyttävän esikuvaltaan. Sen seurauksena 13 cm:n mittaisessa rakennussarjassa saattaa olla satakunta osaa. Pienimmät osat ovat niin pieniä, ettei tiedä katsoisiko niitä rillit päässä, rillit otsalla vaiko suurennuslasilla. Ja jos suurennuslasilla, niin kera rillien vai kera ilman? Mielenkiintoisena sivuhuomauksena totean, että tavarataloissa näitä muovituotannon pikkuihmeitä satoine osineen myydään yhä leluosastolla. Ei alle kolmevuotiaille!
Kuivalaisen liikkeessä on lattiapintaa vähän enemmän kuin tavallisessa kylpyhuoneessa. Takahuoneen avaruudesta en tiedä, mutta koska Martti vain harvoin myy eioota, olettaisin sen olevan Hartwall-areenan kokoinen kompleksi. Sitä metafyysistä ihmettä, jolla moinen halli mahdutetaan matalahkoon kerrostaloon Aleksis Kiven kadulla, en pysty selittämään. Se olkoon toisen tekstin aiheena. Myymälän puolella on kaikki seinät lattiasta kattoon hyllyjen peitossa, ja hyllyt ovat täynnä erilaisia rakennussarjoja. Pienimmät ovat ehkä tuuman mittaisia ihmishahmoja, suurimpia kenties jotkut laiva- tai lentokonesarjat. Lisäksi on tietenkin maalihyllyjä ja kirjoja ja työkaluja ja lakkoja ja kittejä ja siirtokuvia, ja tuon harrastuksen suurimpia ihmeitä, fotoetsejä. Fotoetsit ovat ohuen ohuita metellilevyarkkeja, joihin on syövyttämällä tehty mini-minipieniä osia mallien elävöittämiseksi. Mainittakoon, että tuolla kaapissani on Jakovlev Jak-40:n rakennussarja mittakaavassa 1/144. Pienimmät etsiosat ovat suunnilleen tämän tekstin pisteen kokoisia. Ei alle kolmevuotiaille, muuten!
Yleensä olen liikkeen nuorin asiakas. Mainittakoon että täytän parin kuukauden päästä 38. Elämäni loppu on, jos ei käsillä, niin pilkottaa jo karteen takaa. Eilen ilokseni havaitsin myös tuollaisen perinteisen koottavanrakentajapojan, olisikohan ollut vaikka 12-vuotias. Muutenpa siellä asiakkaat ovat ikäisiäni tai vanhempia. Naisiakin olen liikkeessä nähnyt, mutta he esittävät sielä sivuosaa. Vähän samoin kuin miehet tavaratalon naistevaateosastolla. (Olen kuullut että eräässä tavaratalossa on odottavia miehiä varten järjestetty tuoleja ja luettavaa. Hienoa! Sinne minäkin menen istumaan ja lukemaan.) Tai en kyllä ole kysynyt Martilta, ostavatko naiset vaikka juuri Messerschmittejä missään mittakaavassa. Alan eloisammalla suomalaisella nettisivustolla jäsenistöstä on naisia äkkinäisen sormituntumani mukaan puoli prosenttia. Tai sitä luokkaa. Siitä en tiedä, minkälaisia malleja nämä naiset tekevät. Mukavaa että ovat mukana kuitenkin.
Jotenkin tämä pienoismallihomma tuntuu olevan perinteisen miehisen maailman viimeinen linnoitus. On varmasti herraklubeja, jotka on tarkoitettu vain miehille, mutta tässä pitää huomata eräs merkittävä ero. Nämä herraklubit ovat ei-naisille. Koottavaharrastusta ei ole mitenkään rajattu, se vain on miesten huvi. Edelleen nämä herraklubit ovat herroille. Tai en ole kuullut varissuolaisesta, muodollisesti järjestyneestä herraklubille, jonka pääsyedellytyksenä on riittävä syrjäytyminen. Mutta pienoismallien maailma on jotakin, mikä on jotenkin perinnöllisesti miesten. Se on muistuma ajalta, jolloin pojat saivat olla poikia ja leikkiä vapaasti, ilman että seurakunnan varhaisnuoriso-ohjaaja pyrki puuttumaan joka asiaan mehukannunsa takaa. Se on maailma, josta naisia ei ole suljettu, mutta johon naiset eivät näytä tuntevan suurempaa liittymishalua.
Paitsi että pienoismalliliike on miehisen maailman viimeisiä vartioasemia, se on myös miehisen sosiaalisuuden ääri-ilmentymä. Martin liikkeessä puhutaan pienoismalleista ja niiden esikuvista. Monet asiakkaat ovat keskittyneet johonkin melko kapeaan aihealueeseen ja tietävät siitä valtavasti. Siellä liikkeessä voidaan käydä keskusteluja siitä, missä kohtaa täsmälleen oli sen ja tämän vuosimallin Morris Minin bensiinitankin korkki, ja joko siinä mallissa oli se tummemman punainen sisustus. Tai missä Spitfiren muunnoksessa oli nelilapainen potkuri, ja minkä värinen kaulahuivi oli sillä lentäneellä tunnetulla taistelulentäjällä.
Siinä liikkeessä ei kukaan kysy, tuliko kanssaharrastaja paikalle Ladalla vai Mersulla. Eikä siellä ole väliä, onko kanssa-asiakas lakaisukoneenkuljettaja vai eversti. Tunnelmaa liikkeessä voisi kuvata hartaaksi. Siellä ollaan nöyrtyneinä miesten maailman pyhien ilmentymien ääressä. Keskustellaan turhia lavertelematta ja nauretaan hyväntahtoisesti vaikkapa jonkun historiallisen kummallisuuden esiintymiselle jossakin rakennussarjassa.
Kaikkea tätä johtaa itse kauppias vaihtaen hyväntahtoisesti mielipiteitä vuorollaan kunkin asiakkaan kanssa. Hän todella tuntee alansa. Minä tunnen lähinnä liikennelentokoneet, pääosin mittakaavassa 1/44. Martti tuntee autot, laivat, lentokoneet, panssarivaunut ja mitkä vain, mistä muovirakennussarjoja on tehty, ja kaikkien asiakkaittensa kanssa hän keskustelee asiantuntevasti. Sellaista näkee nykyään harvoin. En tiedä millaista hänen elämänsä muutoin on, mutta liikkeessään hän on mies paikallaan.
On vielä eräs seikka, jonka haluan tuosta Martin liikkeestä nostaa esiin. Niin miehinenkin kuin sen ilmapiiri onkin, porno loistaa poissaolollaan. Erilaisia ihmisfiguureita on kyllä saatavilla, mutta niiden aiheena on pääasiassa sotilaat eri aikakausilta, tai sitten vain tavalliset ihmiset tavallisissa vaatteissa. Onnistuin kuitenkin eilen ostamaan mallin, jossa jotensakin vihjaistaan siihen miehisen maailman osaan, jossa naisia palvotaan ulkoisten avujensa vuoksi. L-39C-lentokoneen siirtokuvissa on senttimetrin mittainen vähäpukeisen naisen kuva. Tuonkin seikan huomasin vasta äsken kotona. Ostin mallin, itse asiassa pakkauksessa on osat kahteen koneeseen, sen kauniin värityksen myötä. Ehkä joskus vuosien päästä saan lisätä valmiiden mallien kuvan blogiini.
Koko Helsingin-Reissulla kulutin rahaa noin 110 euroa. Kuivalaiselle jäin noin 65 euroa ja junaliput maksoivat vajaan neljäkymppiä - oli, näet, alennuskampanja: 18,80 euroa/suunta. Tällä hetkellä se on minulle suuri raha. Mutta reissu oli joka euron arvoinen. Sain istuskella pääosin rauhassa junassa, sain nauttia liikkeen ilmapiiristä, vaihdoin muutamia mukavia sanoja toisten harrastajien kanssa, ja kenties nuo nyt ostamani lentokoneet eivät jää rakentamatta. Olen hyvin tyytyväinen eiliseen päivään. On vielä yksi asia, jonka vuoksi minua ei pänni olla mies.
Tähän väliin ilmoitusluontoinen asia: Kiitos, Kaisa, kun kävit juttelemassa.
Onneksi minä saan tämän blogin autoritäärisenä yksinvaltijaana loikkia aiheesta toiseen. Siis ensin ei-pornoa, sitten Kaisaa ja nyt sitten sitä ostosasiaa.
Kävin eilen Helsingissä. Martti Kuivalainen pitää siellä mukavaa liikettä, jossa myy koottavia. Nuoremmalle polvelle kerrottakoon, että koottavat ovat pienoismallien rakennussarjoja. Takavuosikymmeninä, kuitenkin muovien yleistymisen jälkeen, kaikki pojat rakensivat ainakin joitakin pienoismalleja. Joka jannulla oli ainakin Messeschmitt Bf-109 tai Supermarine Spitfire, jotka pistettiin ensin kattoon tai lukulamppuun roikkumaan. Sittemmin havaittiin, että niihin tuli tehtyä sormenjälkiä, joten ne joutivat leluiksi sotaleikkeihin. Taistelua Britanniasta käytii Korkeajännityksistä luetuin sanakääntein: "Donnerwetter!" "Fritz, kurja koira!" Lopulta nämä vuosikymmenten takaiset teknologian huipentumat tuhottiin räjäyttämällä pikkukiinalaisilla tai tykinjyskyillä. Niin sitä nuoruuden viattomuutta haudattiin kuumentuneen polystyreenin vienossa käryssä.
Jotkut kuitenkin innostuivat näistä malleista enemmän kuin toiset. Sittemmin he menivät naimisiin, koska olivat kelpo miehiä. He kasvattivat lapsensa opiskeluikään ja vaimonsa keski-ikään, ja kun aikaa taas alkoi löytyä, he palasivat mallien pariin. Tai ainakin jotkut. Vuosikymmenten saatossa maltti on itse kullakin parantunut, ja Airfixin Spitfire alkoi näyttää lähinnä tuhruiselta muovinpalalta. Aikuinen mies haluaa mallinsa näyttävän esikuvaltaan. Sen seurauksena 13 cm:n mittaisessa rakennussarjassa saattaa olla satakunta osaa. Pienimmät osat ovat niin pieniä, ettei tiedä katsoisiko niitä rillit päässä, rillit otsalla vaiko suurennuslasilla. Ja jos suurennuslasilla, niin kera rillien vai kera ilman? Mielenkiintoisena sivuhuomauksena totean, että tavarataloissa näitä muovituotannon pikkuihmeitä satoine osineen myydään yhä leluosastolla. Ei alle kolmevuotiaille!
Kuivalaisen liikkeessä on lattiapintaa vähän enemmän kuin tavallisessa kylpyhuoneessa. Takahuoneen avaruudesta en tiedä, mutta koska Martti vain harvoin myy eioota, olettaisin sen olevan Hartwall-areenan kokoinen kompleksi. Sitä metafyysistä ihmettä, jolla moinen halli mahdutetaan matalahkoon kerrostaloon Aleksis Kiven kadulla, en pysty selittämään. Se olkoon toisen tekstin aiheena. Myymälän puolella on kaikki seinät lattiasta kattoon hyllyjen peitossa, ja hyllyt ovat täynnä erilaisia rakennussarjoja. Pienimmät ovat ehkä tuuman mittaisia ihmishahmoja, suurimpia kenties jotkut laiva- tai lentokonesarjat. Lisäksi on tietenkin maalihyllyjä ja kirjoja ja työkaluja ja lakkoja ja kittejä ja siirtokuvia, ja tuon harrastuksen suurimpia ihmeitä, fotoetsejä. Fotoetsit ovat ohuen ohuita metellilevyarkkeja, joihin on syövyttämällä tehty mini-minipieniä osia mallien elävöittämiseksi. Mainittakoon, että tuolla kaapissani on Jakovlev Jak-40:n rakennussarja mittakaavassa 1/144. Pienimmät etsiosat ovat suunnilleen tämän tekstin pisteen kokoisia. Ei alle kolmevuotiaille, muuten!
Yleensä olen liikkeen nuorin asiakas. Mainittakoon että täytän parin kuukauden päästä 38. Elämäni loppu on, jos ei käsillä, niin pilkottaa jo karteen takaa. Eilen ilokseni havaitsin myös tuollaisen perinteisen koottavanrakentajapojan, olisikohan ollut vaikka 12-vuotias. Muutenpa siellä asiakkaat ovat ikäisiäni tai vanhempia. Naisiakin olen liikkeessä nähnyt, mutta he esittävät sielä sivuosaa. Vähän samoin kuin miehet tavaratalon naistevaateosastolla. (Olen kuullut että eräässä tavaratalossa on odottavia miehiä varten järjestetty tuoleja ja luettavaa. Hienoa! Sinne minäkin menen istumaan ja lukemaan.) Tai en kyllä ole kysynyt Martilta, ostavatko naiset vaikka juuri Messerschmittejä missään mittakaavassa. Alan eloisammalla suomalaisella nettisivustolla jäsenistöstä on naisia äkkinäisen sormituntumani mukaan puoli prosenttia. Tai sitä luokkaa. Siitä en tiedä, minkälaisia malleja nämä naiset tekevät. Mukavaa että ovat mukana kuitenkin.
Jotenkin tämä pienoismallihomma tuntuu olevan perinteisen miehisen maailman viimeinen linnoitus. On varmasti herraklubeja, jotka on tarkoitettu vain miehille, mutta tässä pitää huomata eräs merkittävä ero. Nämä herraklubit ovat ei-naisille. Koottavaharrastusta ei ole mitenkään rajattu, se vain on miesten huvi. Edelleen nämä herraklubit ovat herroille. Tai en ole kuullut varissuolaisesta, muodollisesti järjestyneestä herraklubille, jonka pääsyedellytyksenä on riittävä syrjäytyminen. Mutta pienoismallien maailma on jotakin, mikä on jotenkin perinnöllisesti miesten. Se on muistuma ajalta, jolloin pojat saivat olla poikia ja leikkiä vapaasti, ilman että seurakunnan varhaisnuoriso-ohjaaja pyrki puuttumaan joka asiaan mehukannunsa takaa. Se on maailma, josta naisia ei ole suljettu, mutta johon naiset eivät näytä tuntevan suurempaa liittymishalua.
Paitsi että pienoismalliliike on miehisen maailman viimeisiä vartioasemia, se on myös miehisen sosiaalisuuden ääri-ilmentymä. Martin liikkeessä puhutaan pienoismalleista ja niiden esikuvista. Monet asiakkaat ovat keskittyneet johonkin melko kapeaan aihealueeseen ja tietävät siitä valtavasti. Siellä liikkeessä voidaan käydä keskusteluja siitä, missä kohtaa täsmälleen oli sen ja tämän vuosimallin Morris Minin bensiinitankin korkki, ja joko siinä mallissa oli se tummemman punainen sisustus. Tai missä Spitfiren muunnoksessa oli nelilapainen potkuri, ja minkä värinen kaulahuivi oli sillä lentäneellä tunnetulla taistelulentäjällä.
Siinä liikkeessä ei kukaan kysy, tuliko kanssaharrastaja paikalle Ladalla vai Mersulla. Eikä siellä ole väliä, onko kanssa-asiakas lakaisukoneenkuljettaja vai eversti. Tunnelmaa liikkeessä voisi kuvata hartaaksi. Siellä ollaan nöyrtyneinä miesten maailman pyhien ilmentymien ääressä. Keskustellaan turhia lavertelematta ja nauretaan hyväntahtoisesti vaikkapa jonkun historiallisen kummallisuuden esiintymiselle jossakin rakennussarjassa.
Kaikkea tätä johtaa itse kauppias vaihtaen hyväntahtoisesti mielipiteitä vuorollaan kunkin asiakkaan kanssa. Hän todella tuntee alansa. Minä tunnen lähinnä liikennelentokoneet, pääosin mittakaavassa 1/44. Martti tuntee autot, laivat, lentokoneet, panssarivaunut ja mitkä vain, mistä muovirakennussarjoja on tehty, ja kaikkien asiakkaittensa kanssa hän keskustelee asiantuntevasti. Sellaista näkee nykyään harvoin. En tiedä millaista hänen elämänsä muutoin on, mutta liikkeessään hän on mies paikallaan.
On vielä eräs seikka, jonka haluan tuosta Martin liikkeestä nostaa esiin. Niin miehinenkin kuin sen ilmapiiri onkin, porno loistaa poissaolollaan. Erilaisia ihmisfiguureita on kyllä saatavilla, mutta niiden aiheena on pääasiassa sotilaat eri aikakausilta, tai sitten vain tavalliset ihmiset tavallisissa vaatteissa. Onnistuin kuitenkin eilen ostamaan mallin, jossa jotensakin vihjaistaan siihen miehisen maailman osaan, jossa naisia palvotaan ulkoisten avujensa vuoksi. L-39C-lentokoneen siirtokuvissa on senttimetrin mittainen vähäpukeisen naisen kuva. Tuonkin seikan huomasin vasta äsken kotona. Ostin mallin, itse asiassa pakkauksessa on osat kahteen koneeseen, sen kauniin värityksen myötä. Ehkä joskus vuosien päästä saan lisätä valmiiden mallien kuvan blogiini.
Koko Helsingin-Reissulla kulutin rahaa noin 110 euroa. Kuivalaiselle jäin noin 65 euroa ja junaliput maksoivat vajaan neljäkymppiä - oli, näet, alennuskampanja: 18,80 euroa/suunta. Tällä hetkellä se on minulle suuri raha. Mutta reissu oli joka euron arvoinen. Sain istuskella pääosin rauhassa junassa, sain nauttia liikkeen ilmapiiristä, vaihdoin muutamia mukavia sanoja toisten harrastajien kanssa, ja kenties nuo nyt ostamani lentokoneet eivät jää rakentamatta. Olen hyvin tyytyväinen eiliseen päivään. On vielä yksi asia, jonka vuoksi minua ei pänni olla mies.
Kommentit