Helvetin hyvää äitienpäivää!

Lapsuuteni elin äitini ja veljeni kanssa kolmestaan. Kun olin 12, veljeni muutti opiskelemaan. Elin vielä kuutisen vuotta kaksin äitini kanssa.

Äitejä ei saa arvostella, äitiys on pyhää. Olen ennenkin häpäissyt pyhiä asioita, joten täältä tulee:

Kun olin lapsi, luulin kaikkea itseeni kohdistuvaa väkivaltaa rankaisemiseksi. Ajattelin että rangaistus, seuraamus, tarkoittaa väkivaltaa, jonka aikuinen kohdistaa kasvattamista vaativaan lapseen. Vielä murrosiässä minun oli vaikea uskoa, että kavereitani ei lyöty kotona, ei ainakaan säännöllisesti. Vasta kun suoritin siviilipalveluksen erityislastenkodissa aloin ymmärtää, miksi väkivalta on huono kasvatuskeino. Siihen asti uskoin vilpittömästi, että lapsia pitää kasvattaa ja että jos sana ei tehoa, sitä voi ja saa tehostaa lyömällä, tukistamalla, tönimällä, uhkailemalla ja huutamalla raivoisasti.

Muistanpa, kun olin nelivuotiaana kaupassa kahdestaan jonkun pihakaverin kanssa. Kaveri otti hyllystä purkkapaketin ja käski minun pitää sitä, kun menemme ulos. Ei mennyt monta hetkeä, kun pihalle ilmestyi äitini näköinen lohikäärme, joka syytti minua siitä, että otin purkan hyllystä ja määräsin kaverini kantamaan sen ulos. Lisäksi tämä lohikäärme huusi, raivosi, rähjäsi ja uhkaili soittaa poliisille pienen pojan ajantajun mukaan koko iltapäivän ja illan. Kyllä, jumalauta, opin, mitä on varastsaminen ja kuinka siihen suhtaudutaan. Ja koska koko juttu tuli silmilleni täsmälleen päinvastaisena kuin tapahtui, opin myös, että aikuiset toimivat epäjohdonmukaisesti ja että minulla ei ole oikeutta tai mahdollisuutta puolustautua.

Tällaisia esimerkkejä on elämäni kahdeksaltatoista ensimmäiseltä vuodelta vaikka kuinka monta. Väkivallan äitini lopetti, kun kasvoin häntä voimakkaammaksi. Nalkuttaminen ja syyllistäminen loppuivat kahteen episodiin ollessani 17 - 18 -vuotias. Kerran purin pahan oloni putkijalkaiseen jakkaraan, jolta vääntelin jalat solmuun. Ja kun viimein tajusin, että äitini on mainio keskustelukumppani tasan niin kauan kuin hänen kanssaan on samaa mieltä, pidin mykkäkoulua viikkokaupalla. Haistatan paskat kaikelle mykkäkoulumoralismille. Kyllä, tietyssä mielessä se on vallankäyttöä, mutta se on myös viimeinen keino, kun mikään muu ei auta eli kun muuta valtaa ei ole. Jos jonkun kanssa ei voi puhua tai mikään puhuminen ei auta, ollaan sitten hiljaa. Mykkäkoulu ei ollut vaikeaa, puhumisen aloittaminen viikkojen hiljaisuuden jälkeen oli.

Ehkä eniten sattuu se, että aika ajoin äitini katsoi vierestä, kun minua pahoinpideltiin. Hän ei puolustanut minua vähääkään; sanoi tekijälle vain, että älä viitsi huudattaa sitä kakaraa. Tämänkin tilanteen karmeuden olen tajunnut vasta aikuisena. Mainittakoon nyt, että tämä huudattaja kuuluu yhä lähipiiriini ja on pyytänyt anteeksi. Minä annan anteeksi ja haluaisin jo unohtaa kaiken sen, mutta eivät ne muistot katoa mielestä. Erityisesti se kerta, kun minua hakattiin kun olin ollut menossa suihkuun. Kylpytakki revittiin yltäni ja rimpuilin lattialla hakattavana, kun naapurin ämmä käveli avoimesta ovesta sisään. Kumpikaan näistä perkeleen ritvoista, joiden piti olla aikuisia, ei tehnyt mitään. Muistan kuinka mitättömäksi, arvottomaksi ja likaiseksi tunsin itseni suihkussa.

Minusta piti äitini mielestä tulla insinööri tai upseeri. Tekniikka sinällään ei ole koskaan kiinnostanut minua. Pidän kyllä laivoista ja lentokoneista ja tiedän niiden fysiikasta ja tekniikasta enemmän kuin aika moni - ainakin teoriassa. Mutta lähinnä minua pännii, kun pitää rassata jotakin, mikä on rikki. Vielä enemmän minua ärsyttävät tekniikan ihmeet, jotka reistailevat siksi, että niitä ei ole alunperinkään tehty toimiviksi ja luotettaviksi. Esimerkkinä tästä kotitulostimet: tuossa pöydällä on noin kymmenes vuoden 1995 jälkeen tähän talouteen hankittu. Ei toimi, ei... 

Entä upseeri? Olinhan reipas meripartiolainen. Olinhan minä intissä pari kuukautta, suunnilleen alokasajan. Eräänä aamupäivänä seistessäni kasarmin pihalla kyynärsauvojen tukemana, täysi sotisopa ylläni ja päälläni, kuuntelemassa ryhmänjohtajia ja upseereita, jotka huutelevat keskenään ristiriitaisia komentoja vailla mitään varsinaista tarkoitusta päätin, että käyn luovuttamassa romut varastolle ja kyynärsauvat varuskuntasairaalaan ja lähden kotiin. Osaan pelätä väkivaltaa ja rähjäämistä ilman eri koulutustakin. Lisäksi olen puolustusvoimien historian huonoin ampuja, ja se vika, vamma ja sairaus ei taatusti parane juoksemalla ylös-alas Hämähäkkimäkeä torrakko suorille käsille eteen ojennettuna. Minusta ei tullut sitä, mitä äitini halusi, vaan ei-mitään - joskin sanoiltani pisteliäs sellainen.

Nuoruuteni yhdessä vaiheessa asustelin vuoden verran isäni luona. Nuorempi velipoikani on maailman parasta seuraa ja lisäksi isäni - uskovainen despootti ja äkämystyessään väkivaltainen hänkin - on kuitenkin lämminsydäminen ihminen. Isänikään ei ole pyytänyt anteeksi väkivaltaisuuttaan, mutta hän on kertonut omista kokemuksistaan ja siitä, että pitää ammoista käytöstään tyhmänä. Se riittää minulle anteeksipyynnöksi enemmän kuin hyvin. Hän on kantanut vastuunsa. Lisäksi hän sittenkin on osoittanut arvostustaan nuoruuteni arkisia tekoja kohtaan. Vaikka emme olleet samaa perhettä, hän kuitenkin osoitti arvostavansa hyvää koulumenestystäni ja muita kelvollisia saavutuksiani.

Äitini ei ollut jatkuvasti julma. Hän esimerkiksi maksoi harrastuksiani tuloihinsa nähden melkoisilla summilla. Kun hän lopulta, joskus ollessani seitsemännellä luokalla, uskoi, että minun on tavattoman paha ja vaikea olla koulussa, hän ei enää vaatinut minua menemään sinne. Kuten sanoin, hän on hyvällä päällä ollessaan mainio ja hauska juttukaveri. Vasta aikuisena olen kuitenkin pohtinut, että oliko meripartio- ja purjehdusharrastuksen rahoittaminen vain osa hänen haavettaan tehdä minusta upseeri tai insinööri. Tai edes jotakin arvostettavaa, edes opettaja. Lisäksi sain opiskeluvuosinakin häneltä jonkinmoisia summia rahaa.

Uskon, ettei ole helppo olla äiti. Minun äitini lähti aamulla ennen seitsemää polkupyörällä bussipysäkille muutaman kilometrin päähän, olipa sää tai keli mikä vain. Pysäkiltä oli sitten lähes tunnin matka hänen työpaikalleen. Kun hän palasi kotiin päivittäisten ostostensa kanssa, kello oli viisi, puoli kuusi. Hänen palkkansa ei ollut häävi vaikka työ ei ollutkaan helpoimmasta päästä. En usko, että korkeampi palkka olisi hänen elämäänsä paljon helpottanut, mutta ehkä vähän sentään. Enkä minä ollut helppo lapsi. 1970-luvulla ei Suomessa juuri puhuttu mistään aspergerin syndroomasta. Lisäksi äitini ei nähnyt itsessään mitään vikaa - enkä minäkään tuolloin.

Kaikki vanhemmat erehtyvät, varmaan jopa tv-sarjojen super nannyt, jotka näyttävät saavan konstailevat vekarat ojennukseen kätevästi parin mainoskatkon välillä. Ja sitten elämä onkin yhtä iloa ja hymyä. Arvelen, että jos vanhemmat ymmärtäisivät ja myöntäisivät mokansa ja pyytäisivät niitä anteeksi, he eivät ehkä tärvelisikään täydellisyyttä vaan opettaisivat vastuun kantamista ja armeliaisuutta.

Mutta mikä on erehtymistä ja mikä edesvastuutonta typeryyttä? Entä kuinka tiheästi ilmenevää ja säännöllistä hölmöily voi olla, että perhesuhteiden hyvät puolet kuitenkin pitävät kokonaistilanteen myönteisenä? Minä pelkäsin äitiäni usein ja muitakin läheisiä aikuisia ja aikuisen kokoisia. Ei se jatkuvaa pelkoa ollut, mutta hyvin vähästä se pelko, suoranainen kauhu nousi pintaan. Ja minä olin se heikkohermoinen, joka reagoi voimakkaasti, kuulemma. Jos jonkintasoinen pelko on jatkuvaa, niin kenelläpä ei olisi pinna kireällä?

Olen aikaisemmin täällä blogissani väittänyt, että tuhoaminen on helppoa, rakentaminen vaatii toivoa, uskoa, pitkäjänteisyyttä ja paneutumista - siis rakkautta. Kuka tahansa saa poltettua talon käden käänteessä, mutta yksinäiseltä kirvesmieheltä pienenkin tönön kyhääminen vie kuukausia. Äitiys on pyhää, mutta äitikin pystyy muutamassa sekunnissa tuhoamaan sen, mitä on rakennettu rakkaudella vuosia.