Helvetti, taas tätä naiskauneutta

Mistä tietää, missä on kaunis nainen? Katsomalla, tättärää! Taannoin kirjoittelin turhautuneena naiskauneuden rasittavuudesta, mutten saanut ajatuskulkuuni ryhtiä.

Mistä tiedämme, mitä havaita? Kuinka paljon virikkeitä on tavallisessa kaupunkinäkymässä? Entä jos näkymän ihmisiä aletaan eritellä vaikka tähän tapaan: tuolla on torin kulma, ja siellä näkyy paljon ihmisiä. Sitten on autoja risteävillä kaduilla, jokaisessa ainakin yksi ihminen, mutta heitä on vähän vaikea nähdä. Jalkakäytävilläkin kulkee ihmisiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Ja sitten on bussipysäkki, jossa notkuu ankaran odottelun työssä kymmenkunta tyyppiä. Ja siellä, katso, siellä! Siellä on kaunotar! Havaitsimme kaunottaren, muttemme kaljua toimistohiirtä, keskenään nahistelevia pojannaskaleita, autonromuaan kaasuttelevaa nuorukaista, harmaata mummoa, joka köpöttelee hissukseen. Kaunottaren lisäksi olisimme voineet panna merkille jotenkin harvinaiset tapaukset, kuten yksikseen taapertavan pikkulapsen tai kaulailevan homoparin.

Ainakin minun päässäni taitaa olla jonkinlainen suodin, joka erottelee kauniit naiset ihmisjoukosta. En siis katso jokaista naista erikseen nähdäkseni, onko hän kaunis, vaan jotkut seikat kiinnittävät huomioni: hoikkuus, säännöllisen muotoiset kasvot, pitkä tukka, hame jne jne. Tavallinen, aikuinen nainen työmatkavaatteissaan ei herätä huomiota. En minä heitä katso, vaikka voisin katsoa jossakin muussa tilanteessa. Taitava meikkitaiteilija loihtii jopa tavallisesta miehestä kauniin naisen.

Olisipa homma niin helppo, että havaitsisin vain kauniin naisen, eikä sitten muuta. Vaan kun ei. Ensin siis suodin tai jokin sellainen aivoissani lähettää puolitietoisuuteeni viestin, että tuolla kävelee kaunotar. Sitten käännän katseeni, ja toden totta: yksi maamme ihanimmista opiskelijatytöistähän siellä kävelee. Heitähän on liikkeellä täällä monen yliopiston kaupungissa usein ja toisinaan myös paljon. Sitten on ohjelmassa nopea vilkaisu päästä varpaisiin, tarkka evaluaatio, joka kestää noin noin neljännessilmänräpäyksen: pitkä, vaalea tukka, vähän iso nenä, erottuvat poskipäät, pitkä kaula, hoikka, rinnatkin on, sormet melkein ulottuisivat vyötärön ympärille, kapoiset jalat ja niiden alapäässä uutuuttaan kiiltävät korkonilkkurit. Jees.

Seuraavaksi havainto- ja arvioketjuun ilmestyy moraali: "Hyi! Ei saa tuijottaa nuoria naisia, vanha äijä!" Okei, okei, ei tuijoteta. Ei tuntuisi minustakaan kivalta, jos joku kaunotar tuijottaisi minua, eihän? Häh? Ja koskahan kukaan on tuijottanut minua? Minne menenkin, näen niskoja. Eikä niissä niskoissa ole edes silmiä. R-kioskin ikkunakin on kiinnostavampi kuin minä, onhan siinä roskalehtien lööpit. Lopulta minun tekisi vielä mieleni vilkaista kaunista opiskelijatarta, mutta mahdollisuus on jo mennyt. Hän kulkee määrätietoisin askelin kohti oikeustieteellistä tiedekuntaa lähes yhtä kauniiden ystäviensä kanssa.

Sama toistuu kaupassa. Lehtihyllyssä on naistenlehtiä ja joka ainoan kannessa hymyilee kaunotar. En tunne tarvetta katsoa heitä, mutta panen merkille kuitenkin ja katson sitten aktiivisesti kohti kassoja, joista yhdellä muuten on töissä nuori nainen, joka jotenkin muistuttaa purjehdusleirillä vuonna 1987 näkemääni tyttöä...

Aspergerin syndroomaan, jollainen minullakin on todettu, kuuluu väsyminen liioista virikkeistä. Yleensä iloitsen kauniin naisen näkemisestä. En edes viitsi sössöttää nyt mistään puhtaasta estetiikasta. Jotakin seksuaalista siinä iloitsemisessa on. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, että panisin. En väitä, ettenkö panisi, mutta salamannopea realisti minussa kertoo, ettei pientäkään mahdollisuutta. Ulkonäöltään vaatimattoman on helppo olla kohtelias.

Olen siis manaillut sitä, että joka paikassa on kauniita naisia ja mitään ei myydä ilman jonkun viehkeän beibeen kuvaa. Huomion pomppiminen sinne, tänne on raskasta. Raskasta on myös itsensä tuomitseminen: bussiin nousee 10 lukiotyttöä. Joka ainoa heistä herättää aivojeni kaunotar-automaatin. Joka ainoan kohdalla joudun kokoamaan ajatukseni tai suuntaamaan katseeni muualle. Jokainen havainto-ihailu-tuomio-vilkaisu-ketju väsyttää ja kuormittaa. Päästän itseni helpommalla, kun en mene tarpeettomasti keskustaan tai yliopiston nurkille.

Oma erityinen piirteensä tässä on vielä se, että naiskauneus ei tunnu kärsivän inflaatiosta. Kauneuden arvo ei alene, vaikka kaunottaria olisi ympärilläni 100. Joka ainoa heistä laukaisee kaunotarhavaitsimeni. Voin pitää jotakuta heistä kauniimpana kuin toista, mutta jos he kaikki ylipäätään ovat kauniita, niin se saakelin suodatin aivoissani käy ylikierroksilla tauotta. Ongelma lienee siinä, etten ole kauhean kranttu: kaikki naiset, jotka ovat suunnilleen normaalin muotoisia, pitkätukkaisia ja kapeahkokasvoisia ovat kauniita. Tietenkin joukossa on sitten vielä joku mielestäni aivan verraton yksilö, joka mielestäni on kaunis jotenkin vaatimattomalla tavalla (kuten hammastahnatuubin päälle hypännyt Sari, aikaisemmin tässä blogissa). Ja kappas vain, koko lähipiirin koiraslauma on silti huomannut tuon meikkaamatta ja koristelematta suodattimen läpäisevän naisen.

Voisin vielä tarttua siihen, kuinka naiset sanovat meikkaavansa itseään varten. Jos nuoren naisen pistää viikoksi purjeveneeseen, meikkaaminen loppuu tai ainakin hupenee päivässä, parissa. Miksi? Palaammeko aiheeseen ensi kerralla?