Kipu

Minuun sattuu.

Koko juttu menee näin: elokuussa aloin voida pahoin. Päätäni särki ja huimaustakin oli. Syytä etsittiin kuukausimäärin. Lääkkeet vaihtelivat. Mikään ei auttanut. Yhdessä vaiheessa kolmella lääkärillä oli eri kanta siihen, voinko syödä mielialalääkkeen kanssa erästä tiettyä pahoinvointilääkettä. Ensin voitolla oli se kanta, että en voi, joten minulle määrättiin poskettoman kallis, mutta tehoton lääke. Lopulta tuon lähiterveysaseman johtava lääkäri oikein tutki asiaa, ja päätyi siihen, että voin sittenkin syödä sitä ensin ehdolla ollutta pahoinvointilääkettä. (Kiitos hänen kiireestään huolimatta vuokseni näkemästä vaivasta!) Oma kantani oli, että jos lääkäri tietää, niin minulla ei ole mitään perustetta esittää muuta väitettä. Minä olen kyökkifilosofi, en lääketieteilijä. Ajattelin sitten, että en minä kokeilemiseen kuole. Enkä kuollut. Sain avun. Päänsäryt kuitenkin jatkuivat usein aika rajuinakin.

Välillä ajattelin, että en jaksa enää yhtään hetkeä. Kuitenkin elin niin tavallista elämää kuin mahdollista. Se vasta tuskallista olisi ollut, jos olisin jäänyt särkyihini piehtaroimaan. Huomion ohjaaminen muualle helpottaa, vaikka silläkin konstilla on rajansa. Jossain vaiheessa käteeni alkoi sattua. Olin ollut siskoni kanssa kuluttelemassa valtaisia pankkitilivarantojamme Ideaparkissa, ja varmaan päivä oli sitten rankka. Tai minkä tekosyyn illan tapahtumille keksisinkin? Illansuussa olimme velipoikamme luona Tampereen liepeillä. Käsikipu alkoi paheta, ja lopulta möngin tuskissani siellä velipoikani keittiön lattialla. Mikään käytössäni oleva lääke ei auttanut. Soitin päivystykseen, ja hoitaja oli vähän sitä mieltä, että turha sinne lasarettiin on lähteä, kun ei edes tiedetä, mikä kädessä on. Ei varmaan mitään vakavaa, mene maanantaina omalle terveysasemallesi! Sain painotettua, että kipu on raju. Tingin aikani hänen kanssaan, ja kerrankin olin määrätietoinen. Sisar ronski valkoinen luurissa heltyi: "Voithan sinä tulla näyttämään sitä triageen, hoitaja tekee sitten päätöksen siitä, kannattaako sitä katsoa."

Lähdimme sairaalaan. Olo oli karmaiseva. Tärisin, käveleminen oli vaikeaa ja tuntui kuin käteni olisi irtoamassa. Luojan kiitos en joutunut odottamaan kauan triageen pääsyä. Itkin. Ja minä en hevillä itke. Vaikka olen tuhannesti sanonut muille, että ihminen saa itkeä, se ei ole häviö eikä häpeä. Se on tuskan ilmaus, eikä tarkoita, että itkijä olisi kyvytön toimimaan tarpeen vaatiessa. Itse asiassa tiedän oikein hyvin, että ihminen, jonka pitää pelastautua vaarasta tai pelastaa toinen, ei itke. Hän itkee tilanteen lauettua. Siitä huolimatta häpesin itkuani. Vaikka nykyään olen tällainen transihminen, olen viettänyt joskeenkin tavallisen pojan elämän. Kyllä minun tajuntaani on taottu silloin takavuosikymmeninä hyvin huolella, että miehet eivät itke. Mies voi vaikka kiroilla tuskaansa, mutta mies ei itke. No, minä itkin. Kipu oli täysin sietämätön.

Triagessa hoitaja muodosteli kuvaa tilanteesta. Vastailin ja tärisin tuskasta. Hän kyseli, olenko ollut magneettikuvassa, kauanko kipu on kestänyt, mitä lääkkeitä olen ottanut, olenko loukannut itseni, käytänkö päihteitä ja mitä kaikkea... Onneksi haastattelu ei ollut pitkä. Hän arveli minun tarvitsevan kipuuni lääkärin apua. Sanoin, että siskoni odottaa minua aulassa, ja hoitaja totesi vain, että pyydäpä sisko mukaasi, ettei toisen tarvitse istua yksin kalseassa aulassa ja toisen kipujensa kanssa odotushuoneessa.

Oli lauantai-iltapuoli. Odotushuoneessa oli kymmeniä ihmisiä. Ihmettelin, että kauanko minun pitää sietää kipua ja enkö voisi saada mitään lievitystä siihen heti. Kuinka ollakaan, menin lähes koko jonon ohi. Joku pieni lapsi vanhempineen kutsuttiin lääkärin pakeille minua ennen, ja olisiko siinä ollut joku murtumapotilas, en muista tarkkaan. Puhelimessa hoitaja siis oli ollut eväämässä minulta koko hoitoa, Triagessa minut sijoitettiin lähes jonon kärkeen. Ymmärrä tästä nyt sitten jotakin.

Lääkäri tutki minut, ja sain heti siinä jonkin särkylääkkeen ja reseptin. Luojan kiitos, kyseinen lääkäri oli oikein avulias ja empaattinen. Kun kerroin, että en tiedä, missä Tampereen apteekit sijaitsevat, saati sitten, että mikä niistä siihen aikaan on auki, hän selvitti minulle nämä seikat juurta jaksain. Ajelin siskoni keralla keskustaan, löysin neuvotun apteekin, sain lääkkeeni ja nielin oitis yhden. Sairaalassa saamani lääke kaiketi alkoi vaikuttaa, koska tuskani lientyi. Matkalla Tampereelta siskoni luokse tipahdin autossa. En nukahtanut enkä menettänyt tajuntaani, mutta sanoisin, että kaikki toimintakykyni meni. Ehkä se oli stressin laukeamista, ehkä lääkkeen sivuvaikutus.

Sen jälkeen kipu on ollut riesanani. Olen käynyt sen takia päivystyksessä ja terveysasemalla useasti. Olen saanut erilaisia särkylääkkeitä ties kuinka monta. On tulehduskipulääkettä, hermosärkylääkettä, parasetamolia ja vaikka mitä. Sain toisen yhtä rajun kipukohtauksen tammikuussa, puolisentoista kuukautta ensimmäisen jälkeen. Kuvio oli jokseenkin sama täällä kotipaikkakunnalla. Puhelimessa hoitaja tinki ja vatvoi. Täällä minua ei triagesta lähetetty edes päivystävälle lääkärille, vaan talutettiin suoraan hoitoyksikköön. Siellä minä sitten makailin, kunnes tuska helpotti. Neurologi tutkiskeli ja arveli, että vika on jumivissa hartioissani. Voihan se olla, mutta aiheuttaako jännitysniska niin rajuja kipuja ja mitä kaikkia muita oireita minulla nyt onkaan!

Pääsin pään magneettikuvaukseen ja tapasin myös neurologian poliklinikan lääkärin. Erinäisiä sairauksia suljettiin pois, vakaviakin. Kivut ovat kuitenkin pahentuneet. Tällä hetkellä tilanne on miten kuten siedettävä, kun käsivarressa minua myrkyttää jokin opiaattijohdannaisia ihoni läpi syöttävä laastari. Fysioterapiaa on harrastettu, liikkeitä huiskittu ja sitäkin tutkisteltu, kuinka ahdistus ruokkii kipua ja kipu ahdistusta. Kivun syy ei vieläkään ole kokonaan selvillä. Keskussairaalan fysiatrille on lähete, mutta sen etenemisestä ei ole mitään tietoa. Kestänköhän, vai pitääkö hakea vielä vahvempi opiaattilääke? Mitä sitten, jos sekään ei piisaa?

Kipu on myös sosiaalinen taakka. Läheiseni joutuvat sietämään, kun ähkin pukeutuessani, esineitä nostaessani joskus ilman mitään näkyvää syytäkin. Myönnän, minä valitan. On paha olla. Eikä senkään kuunteleminen kivaa ole. Valittaminen ei poista kipua, mutta auts-älähdysten pysäyttäminen huulille vaatisi enemmän ponnistelua kuin uskon niiden kuuntelemisen aiheuttavan. Ja kyllä minä uskon tuskan parahdusten jotenkin auttavankin. Kiroilu tietenkin olisi tehokkaampaa, mutta kun puolet lähipiiristäni on uskovaisia, niin en halua pahoittaa heidän mieltään. Ja jos toden sanon, itsekin pidän vähempää kiroilua parempana. Jos nimittäin huutaa vittuperkelettä hyttysenpiston vuoksi, niin mitä sitten voi sanoa, kun sattuu pahasti? Toinen sosiaalinen ongelma on kyvyttömyys. Kipeä käteni toimii kyllä. Siinä on jopa voimat tallella, joskin pitkän kuormituksen myötä voimistuva kipu vie osansa puhdista. Isäni luona pitäisi kanniskella painavia polttopuulaatikoita. Saanhan minä ne kannettua, mutta tuskallista se on. Ja kyllähän minä myös häpeän kivun ilmauksia. Mies, edes male to female -mallinen, ei itke!

Kivun hoidosta on puhuttu paljon. Yleinen näkemys on, että mitä vähemmän lääkkeitä, sen parempi. Ymmärrän. Eivät nämä opiaatitkaan mitään terveysaineita ole. Ja kuka tietää kaikkien syömieni lääkkeiden yhteisvaikutuksen? Kuitenkin tiedetään myös, että jos esimerkiksi leikkauksen jälkeistä kipua ei hoideta kunnolla, se voi kroonistua, ja riesasta tulee paljon suurempi kuin se, että sietää jonkin aikaa voimakkaiden kipulääkkeiden haittoja.

Paljonko ihmisen pitää sietää kipua? Muuan neljännestuttu hoitaja kertoi erityisesti miespotilaiden helposti sanovan, että on sitä kovempaakin kipua siedetty. On varmaan, arvelen minä, mutta jaetaanko kivun sietämisestä palkintoja? Ja entä jos omalla asenteellaan kroonistaa oman kipunsa? Paljonko siitä saa hurrausta? No, mieshän ei itke! Ei itkenyt Akan Ronttikaan! (Vaikka aktiivinen fihmo onkin.)

Minkä takia kipuun on niin vaikea saada apua? Tampereen hoitaja meinasi kilpistää hoitoni, koska en itse etukäteen tiennyt kivun syytä! Tiedän, että kohtalaiseenkin kipuun voi olla monia syitä, ja kaikki niistä eivät ole vakavia. Mutta pitääkö epäempaattisen ja työkeän etähoitajan jo puhelimessa aiheuttaa mahdollisuus siihen, että joku valvoo ja kärsii kipujensa takia, ja lopulta valvominen ja stressi vielä moninkertaistavat kivun? Mitä vähättelemistä kivussa on? Mitä kunnioitettavaa sen sietämisessä on? Tietenkin on upeaa, jos vaikeassa tilanteessa säilyttää toimintakykynsä kivusta huolimatta, mutta eikö olisi perusteltua ottaa selvittämättömästä syystä voimakasta kipua kärsivä potilas edes jonottamaan sinne päivystykseen ihan siltä varalta, että hänen tilanteensa äkisti pahenee. Onhan noita tapauksia kuitenkin, joissa potilas hakeutuu epämääräisen huonon olon takia päivystykseen ja syyksi paljastuu infarkti, vaikka tyypillisiä oireita ei olekaan.

Toisten kipukynnys on alempi, toisten korkeampi. Onko kipukynnyksen alhaisuus jokin peruste evätä hoito? Mikä on tuskan sietämisen velvollisuus? Kyllä minä tiedän, että kipukynnykseni on alhainen. Sen on todennut aika moni lääkäri ja hoitaja vuosien mittaaan. Siitä huolimatta minä en ole niitä, joka kalpenee verikokeella. Selvisin gastroskopiastakin ihan tajuissani ja ilman voimakasta kivunlievitystä. Kolonoskopiasta en suoriutunut. Taju ei lähtenyt, mutta silmissä pimeni ja hoitajan ja lääkärin puheäänet loittonivat. Sanoisin, että kivun kanssa voi elää, kun sen syyn tuntee. Epätietoisuuden ja vakavan sairauden pelon aiheuttama stressi voimistavat kivun kokemusta rajusti. Ja vaikka kivun kanssa voi elää, mitä tahansa tuskaa ei voi olla velvollisuutta sietää.

Soteuudistus kuuluu kaatuneen, ja hallitus sen myötä. Miksihän arvelen, että soteuudistus ei oikeasti kaatunut? Hallituksen kaatumisella muutamaa viikkoa ennen vaaleja ei liene väliä, kun samat ihmiset jatkavat toimitusministeriönä hoitamassa juoksevia asioita, kunnes on valittu uusi eduskunta ja sen kannatusta nauttiva hallitus. Kokemieni kipujen vuoksi soteuudistus on ollut mielessäni melkoinen mörkö. Olen pelännyt, että laadukas sairaanhoito yksityistetään, mikä tarkoittaa sitä, että saadakseen käypää hoitoa pitää olla vakuutus, ja jos sitä ei ole, pitää tyytyä minimaaliseen tai riittämättömään julkiseen hoitoon. 

Ajattelin, että sairaalat tietenkin alkavat pumpata vakuutusyhtiöiltä rahaa nostamalla hoitomaksunsa pilviin. Amerikanmallia: päivystyskäynti, 5 000 dollaria. Ja koska vakuutusyhtiö on liikeyritys, se tietenkin etsii kaikki syyt olla korvaamatta lääkärireissua. Siinäpä olet sietämättömien kipujesi kanssa. Kumpaa pelkäät enemmän, ulosottomiestä vai MS-tautia? Edelleen tuo järjestelmä mahdollistaa pienen hyväveliseuran: vakuutusyhtiö painostaa lääkäreitä uhkailemalla, lahjomalla ja kiristämällä kirjoittamaan potilaskäynneistä sellaisia lausuntoja, että peruste korvauksen eväämiselle näyttää olevan olemassa. Siihen nähden nykyiset huhut lääketehtaiden lääkäreille tarjoamista eduista on pikkujuttu.

Takavuosina yksityistämisen uskottiin olevan tehokkuusautomaatti: kun julkiset palvelut annetaan yksityisten yritysten hoidettavaksi, yritysten välinen kilpailu puristaa hinnat alas ja kannustaa laadun ylös. Attendoesperi sen sitten osoitti, kuinka käy. Ainoa voittaja tässä kisassa on osakkeenomistaja. En näe mitään syytä, miksei sosiaali- ja terveysalalla muuallakin voisi käydä niin. Rikkaille, joilla on varaa kattaviin vakuutuksiin, tarjotaan luksushoitoa. Lääkäri paikalle joka napsauksesta, jonka potilas kropassaan tuntee, kipuhan voi kroonistua. Vähävaraisille minimaalinen hoito pienimmin mahdollisin kustannuksin: tosimies ei itke!

Soteuudistus kaatui. Valtion rahatilanne on mikä on. Kyllä se uudistus pystyyn taas nostetaan. Kannatustilastojen kärjessä on SDP. Pelastaako SDP minut kivulta? Käsi turtana olen menevä äänestyskoppiin pohtimaan, kuka maksaa kipuni hoidon. Mistä taion sataset asialliseen hoitoon, kun jo ennen asioiden sotkemista uudistuksella jonot erikoislääkärille ovat kuukausien pituisia. Minähän en itke, lisää opiaatteja! On edes turha kysyä, kumpi viime kädessä voittaa, minä vai kipu. Kysymys kuuluu vain, että mikä lopulta on sen kivun voiton mekanismi, jos en saa kelvollista hoitoa ajoissa. Karmeinta vaihtoehtoa pelkään, mutten kehtaa kirjoittaa sitä tähän.