Kapitalistinen realismi, ja muukin.

Luin juuri ilmauksen "kapitalistinen realismi".  Sillä tarkoitetaan siis sosialistisena realismina tunnetun taidesuunnan kapitalistista vastinetta: kulttuurintuotantoa, jonka tarkoitus on lujittaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän asemaa. Sosialistinen realismi on naiivia ja pateettista. Peli on selvä: sen tarkoitus on tyrkyttää eliitin määrittelemää näkemystä vallitsevasta yhteiskunnasta ja sen totuuksista. Kapitalistinen realismi ei ole naiivia. Ei. Se uppoaa meihin kuin häkä humalaisen päähän. Ja toisinaan se saa meidät tuntemaan itsemme fiksuiksi.

Millaisia siis ovat kapitalistisen realismin teokset? Samassa tekstissä mainittiin mainosten olevan kapitalistisen realismin teoksia. Ajatus on kiinnostava. Mainoksia ei tavallisesti pidetä taiteena. Ne eivät ole samalla tavalla arvostamisen kohteena kuin vaikkapa taulut, romaanit ja sävellykset. Ne kuitenkin esittävät jotakin todellista, kuten vaikka lauantaimakkaran, ja jotakin fiktiivistä, kuten sen, että lauantaimakkara aiheuttaa kotoisuuden - vaikka eihän se aina niin tee.

Yhteistä sosialistisella ja kapitalistisella realismilla on ihannointi. Ensimmäinen ihannoi avoimesti. Jälkimmäinen on hiukan mutkikkaampi, eikä ihme, onhan sillä ollut enemmän aikaa kehittyä. Mainokset luovat mielikuvia tuotteista ja synnyttävät tarpeita. Mainonta ihannoi materiaa ja itsekkyyttä. Mainonnan keinoihin kuuluu hämmästyttäminen joskus hyvinkin absurdilla tavalla. Samoin siihen kuuluu vetoaminen tarpeisiimme, kuten ravinnon, suojan tai seksin tarpeeseen. Ruokakaupat mainostavat herkullisten ruoka-annosten kuvin. Asuntoja kaupitellaan kuvin, joissa elementtien väliin on rakennettu onnela. Autoja, stereotypian mukaan, markkinoidaan vähäpukeisin naisvartaloin ja suorituskykytaulukoin.

Synnyttikö sosialistinen realismi tarpeita? Kuvaukset ensimmäistä traktoreista ja reippaista työläisistä kyllä julistivat valtionjohdon kuvitelmaa. Ehkä se synnytti kolhoosin työntekijöissä tarpeen ponnistella entistä kovemmin, että siihenkin kolhoosiin saataisiin traktori. Tai synnyttääkö mikään realismi tarpeita? Onko realismi pikemminkin vain olemassaolevan toteamista? Pitääkö realismiksi kutsutun ilmiön olla tällainen tapahtumista erillinen, viileä arvioitsija?

Ehkä mainokset tosiaan ovat kapitalistista utopiaa täydellisestä maailmasta. Tämä nyt ei ole kummoinenkaan oivallus. Jos tässä nyt jokin ero on, niin kapitalistisessa realismissa teokset ovat individualistisia. Jokainen hankkikoon onnensa itse, vaikka sitten osamaksulla. Sosialistisessa realismissa kyse on kollektivismista: tarvetta pyritään tyydyttämään yhteisin ponnisteluin. Teoksissa kuvataan usein ihmisten joukkoa työssä tai taistelussa. Historia on osoittanut kapitalismin olevan tehokkaampi keino mammonan lisäämiseksi ja sen teostenkin uskon olevan vetoavampia.

Yksi merkittävä ero sosialistiselle ja kapitalistiselle realismille lisää:  mainokset tarjoavat toisinaan oivalluksen iloa. Sosialistinen realismi oli valtion johdon ohjaamaa ja ennalta arvattavaa. Noita turruttavia teoksia näkee ihan piisalti menemättä venäläisiin syrjäkyliin. Mitähän neuvostokansalaiset oikeastaan ajattelivat tuosta säännellystä taiteestaan? Kokivatko he oivalluksen iloa nähdessään maalauksen, jossa naapurikolhoosin ensimmäinen traktori kyntää? Onkohan vain tämä länsimaisen mainonnan tarjoama oivalluksen ilo kuitenkaan sen kummempaa kuin manipulointia. Ihminen, joka oivaltaa jotakin kovin ponnistuksin, tuntee itsensä fiksuksi. Kiitos vain tuote X:n, nyt minäkin tunnen itseni älykkääksi. Melkein voisin Mensaan hakeutua... tai ainakin ostaa X:n.

Tavallaan tämä kapitalistisen realismin nostattama tarve kuitenkin törmää Humen giljotiiniin: siitä, miten asiat ovat, ei tule päätellä, kuinka niiden pitäisi olla. Mainoksella meille luodaan tarve: koska nyt olemme tavallisia, meidän tulisi olla varakkaita ja ostaa Mersu. Maailma tarvitsee esikuvia - siis minuakin... Me vain emme ole köyhiä. Meidän todelliset tarpeet saada mitään entistä enemmän ovat aika mitättömät. Tosin absoluuttinen köyhyys on ehkä palaamassa keskuuteemme. Sosialistisessa realismissa tilanne on hiukan toinen. Kun sosialismia ruvettiin pystyttämään, rutiköyhät saivat lupauksen paremmasta elämästä konkreettisesti. Köyhyys vaihtuisi vaurauteen tai ainakin kohtuulliseen toimeentuloon, kunhan tavoitellaan kommunismia. Köyhyyden perusteella ei edelleenkään voi päätellä vaurauden paremmuutta, mutta vetoan siihen, että melkoinen osa venäläisistä (ja suomalaisista ja puolalaisista jne...) eli absoluuttisessa köyhyydessä. Sairaudet ja nälkäkuolemat olivat se peruste, jonka perusteella Humen giljotiinilta riistetään sen terä tässä yhteydessä.

Olivatko sosialistin johtajat vilpittömiä? Uskoivatko he todella, että sosialismi tuo onnea ja että lopulta siirrytään kommunismiin, jossa kaikille annetaan tarpeen mukaan ja kultakin vaaditaan hänen kykyjensä mukaan? Entä uskovatko kapitalismin johtajat siihen, mitä kapitalismin alemman tason juoksupojat mainoksissa kertovat? Tuoko kapitalismi onnea? Yhdistääkö näiden kahden järjestelmän johtajia pikemminkin tarve ja halu manipuloida kansanjoukkoja omaksi edukseen?

...niin, mihin tämän kaiken pitää johtaa? Mikä meitä motivoi? Hyvä, tosi ja oikea? Oma perse? No, jatkuva taloudellinen kasvu nyt kuitenkin on virallista liturgiaa. Yhdet kritisoivat sitä väittäen (realistisesti), ettei se ole mahdollista. Toiset jankkaavat jatkuvan kasvun välttämättömyyttä, kenties miettimättä, onko se mahdollista ja millä ehdoin. Onko kapitalistisen realismin perimmäinen hyvä loputon "lisää"?

Entä millaista on kapitalistisen realismin taide? Onko sellaista suuntausta olemassakaan, että voimme osoittaa tämän taulun olevan kapitalistista realismia? Tekisi mieleni väittää, että emme. Ylipäätään taide ei ole taipunut kapitalismin vaan individualismin manifestiksi. Ja pidettäköön nämä kaksi -ismiä nyt erillään, vaikka niillä kytköksensäkin on. Ja voimmeko vain tämän individualismin perusteella voisimme ehkä väittää taulun edustavan kapitalistista realismia. Lisäksi nykytaide ei näytä suosivan realismia, paitsi inhorealismia. Se pyrkii vain ilmaisemaan tekijänsä henkilökohtaisia oivalluksia. Ja jos tässä nyt halutaan käyttää taiteilijan vapautta osoittamaan kapitalistista realistisuutta, niin haistatan pitkän paskan. Taiteilija voi olla vapaa, mutta kapitalismi ei ole vapauden manifesti, vaan erilaisten hyödykkeiden orjuuden. Tai turhakkeiden.

Niin, että taidan ostaa vielä yhden sähkökitaran. Ehkä minusta sillä tulee parempi kitaristi.