Lapsille selkään!
Kaikki liha tottelee kuria! Keskustelin tänään koulukiusaamisesta ja rangaistuksista satunnaisen juttukaverin kanssa inter-njetin maailmassa. Hän kertoi kiusanneensa koulumatkalla nuorempaa koulukaveriaan ja kiilanneen tämän fillarilla ojaan. Sittemmin ojaan kiilattu ja kiusattu poika ilmestyi isineen tämän kiusaajan kotiin. Seuraamus oli selkeä: kiusaaja, jo kuudesluokkalainen, sai selkäänsä kiusatun nähden. Siis oikein perinteiseen malliin housut kakaralta alas ja vyöremmiä pitkin pieksämäkeä. Juttukaveri kuulemma lopetti kuulemma kiusaamisen siihen paikkaan.
Tokaisin siihen, että aikanaan sain kotiarestia rangaistukseksi jostakin edesottamuksestani. Ei se minuun pätenyt. Teininä minulla ei ollut enää mitään seuraamuksia teinimäisistä toilailuista, kuten koulusta lintsaamisesta tai alkoholinkäytöstä.
Uutiset koulumaailmasta ovat ristiriitaisia. Opettajat kertovat työrauhan katoamisesta ja hankalista vanhemmista. Sitten 1970-luvun alun kouluja on uudistettu tavalla tai toisella oikeastaan muutaman vuoden välein. Kasvatustieteilijöiden viisaat opit eivät ole auttaneet. Opettajan auktoriteetti on kadonnut. Jossaki Pisa-kokeessa kyllä pärjätään, mutta koulussa ei joidenkin kommenttien mukaan enää opita elämän inhottavia perustaitoja: läsnäoloa määräaikaan, tehtävien tekemistä, ohjeiden ja määräysten vastaanottamista ja noudattamista ja sen sellaista... mistä nyt myöhemmin elämässä on enemmän hyötyä kuin Pähkinäsaaren rauhasta. Sanalla sanoen näyttää siltä, että Pisa-vertailujen mukaan didaktiikka on kehittynyt, mutta pedagogia mennyt perseelleen.
Entäpä, jos perhana vieköön, antaisimme opettajille uudelleen oikeuden kurittaa ruumiillisesti? Viivottimella näpeille vain, jos ei anna vierustoverille työrauhaa! Ja karttakepillä pitkin pieksämäkeä, jos kielloista huolimatta heittelee kiviä ja satuttaa koulukaveriaan! Aina joskus olen kuullut suoraan nuorilta itseltään, että eivät aikuiset mitään heille voi. No ei voi, ei! Asioita pitäisi selvittää puhumalla, mutta keskimääräinen Aino Yläkoululainen ei ehkä sillä tokene. Hän voi hyvin ymmärtää pinnallisella tasolla, että Veeti Vierustoveria ei saa kiusata edes sanallisesti. Siis tarkoitan, että hän tietää sen olevan väärin. Mutta puhe ei vain auta. Ehkäpä hänellä ei yksinkertaisesti ole valmiuksia muuttaa käytöstään pelkän puheen perusteella. Kognition tasolla on kyllä tieto, että kiusata ei saa, mutta emotionaalinen ja moraalinen kypsymättömyys estävät tiedon muuttumisen oikeaksi toiminnaksi. Vaan annas olla, jos Aino tietää, että pälkähästä ei pääse puhumalla. Perseeseen sattuu, jos ei suunsoitto lopu. Ehkä sitten alkaa suu pysyä supussa.
Kurittamisen kieltämisessä on menty hölmöyksiin. Julkisuudessa esitetyt kampanjat esittävät kurittamisen silmittömänä lapseen kohdistuvana väkivaltana ja aikuisen arvaamattomana mielivaltana. Sitäkin ruumiillinen kurittaminen on joskus ollut, valitettavasti. Kasvatus kuitenkin on paitsi hyvästä ja oikeasta käytöksestä kiittämistä ja palkitsemista, myös seuraamusten antamista vääristä teoista. Siltä ei voi välttyä. Lapselle joutuu tuottamaan pettymyksiä ja pahaa mieltä toisinaan. Jos lapsi kuitenkin oppii, että kolttosista ja hölmöilystä selviytyy jaarittelemalla opettajan, vanhempien ja kuraattorin (onko koulussa sellaisai enää?) kanssa, niin eipä ole seuraamukset menneet perille. Minusta pelko on nuhteen alku: jos nätti puhe ei päde, peräst' roikaa! Kun jo lapsena oppii, että on olemassa sellainenkin auktoriteetti, joka todella pakottaa kuriin ja nuhteeseen, saattaa käytös muuttua.
Kurittamisen olisi siis sallittua aiheuttaa kipua, mutta ei vammoja. Ja ihon punoittamista ei lasketa vammoiksi, eikä edes vähäisiä mustelmia. Haavat, ruhjeet, suuret mustelmat ja turvonneet nivelet toki ovat suoranaisen väkivallan merkkejä. Ihon punoitus ja pakaroiden pistely häipyvät hetkessä. Aikuisilla on kuitenkin edelleen mahdollisuus alistaa lapsiaan jotenkin psyykkisesti. Hyljeksintä, väheksyntä ja välinpitämättömyys aiheuttavat taatusti enemmän vahinkoa kuin harkitusti annettu perinteinen selkäsauna.
Vielä pitää miettiä, että onko ruumiillinen kurittaminen väkivaltaisen mallin antamista lapsille. Minusta ei. Tai lapset ja nuoret näyttävät oppivan väkivaltaa ihan ilman kurittamistakin. Syystä tai toisesta jotkut käyttäytyvät väkivaltaisesti. Joskus olen kuullut sellaisenkin näkemyksen, että tällaiset lapset ja nuoret eivät tiedä, mitä aiheuttavat: väkivallan aiheuttama kipu on heille vierasta. Näin peukalotuntumalta en pidä tällaista kantaa yksinomaan pätevänä, mutta ehkä siinäkin on jotakin realistista: kun ei ole kokemusta, ei ole myöskään empatiaa. Ja jos mennään äärimmäisyyksiin, niin on olemassa nuoria, joihin ei edes maltillinen kuritus päde. Mutta he nyt ovat poikkeustapauksia.
Kun täällä pällistelen maailman menoa, en voi kuin todeta, että kurituksen kieltäminen ei ole tuonut väkivallatonta maailmaa.
Kommentit
Tekstistäsi pääsisi aika syviinkin pohdintoihin ihmisen hyvyydestä tai pahuudesta, mutta ainakin itselleni opettajankoulutuksen tärkeintä antia oli oivallus siitä, että ei-toivottavaa käytöstä voi tarkastella viestinä nuoren suunnalta aikuisen suuntaan. Jos keskitymme vain ei-toivottavan käyttäytymisen kitkemiseen, menetämme huonosti käyttäytyvän nuoren muodostaman viestin siitä, että jokin ei ehkä ole hyvin. Itse haluan uskoa, että hyvinvoiva nuori ei kiusaa, mutta voin toki olla väärässä paitsi nuorten ajatusmaailman suhteen myös ihmisen hyvyyden suhteen.
Minusta hieman aliarvioit Aino Yläkoululaisen kypsyystasoa. On totta, että yläkoululaisen kypsymättömyys tulee esille toisinaan hyvinkin voimakkaasti, mutta toisaalta yläkoululaisen mieliala vaihtelee aika tiheään. Jonain hetkenä puhuminen saattaa kaikua kuuroille korville, kun taas puolen tunnin kuluttua Aino on kuin eri ihminen ja punnitsee aikuisen sanoja täysin eri tavoin. Erityisen voimakkaasti yläkoululaiseen vaikuttaa muiden ihmisten läsnäolo. Kun yläkoululaisen kanssa haluaa keskustella vakavasti, on turha tehdä sitä muiden oppilaiden läsnä ollessa. Kahden kesken tilanne on jo huomattavasti parempi, eikä ilmaisusi "pelkkä puhe" tee oikeutta niille vaikutusmahdollisuuksille, joita aito dialogi mahdollistaa. Nuoret eivät ole tyhmiä sen suhteen, etteivätkö he tunnistaisi aikuisen tarkoitusperiä. Jos nuoren kanssa keskustelee siten, että molemminpuolinen kunnioitus säilyy koko keskustelutilanteen ajan ja nuorelle esittää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, vaikutusmahdollisuudet ovat yllättävän hyvät. Sen sijaan nuorta ärsyttää suuresti, jos aikuinen ei halua ymmärtää hänen näkökulmaansa tai tarpeitaan. Se ei tarkoita, että ei-toivottavaa käyttäytymistä tulisi hyväksyä, mutta huonosti käyttäytyväkin haluaa tulla kuulluksi ja nähdyksi. Vielä voimakkaammin nuoreen vaikuttaa, jos keskustelu(i)ssa on paikalla sekä nuoren vanhemmat että koulun henkilökuntaa. Jos monta aikuista ympäröi nuorta hyvässä hengessä ja kysyy häneltä, miten tilannetta voisi nuoren itsensä mielestä parantaa ilman nuoren ei-toivottavaa käytöstä ja miten aikuiset voisivat auttaa häntä siinä, vastaukset voivat yllättää. Eivätkä ne läheskään aina ole tyhmimmästä päästä. En kutsuisi sitä jaaritteluksi, kuten itse teet. Toki keskustelun lopputuloksen täytyy hyödyttää huonosti käyttäytyvää nuorta, muuten keskustelu on turhaa.
Jos puhuttelu ei saa aikaan muutosta, täytyy miettiä, onko tärkeämpää kitkeä ei-toivottava käyttäytyminen nimenomaan ruumiillisella kurituksella vai säilyttää lapsen tai nuoren ruumiillinen koskemattomuus. Itselleni tuo koskemattomuus on niin arvokas asia, että en voisi mitenkään kuvitella tuottavani kipua nuorelle. Olen myös saanut säilyttää oman ruumiillisen koskemattomuuteni aina ja minua puistattaa ajatus siitä, että jokin auktoriteettihahmo olisi joskus saanut loukata sitä. Tähän liittyen kysyisit ehkä, eikö juuri pelko koskemattomuuden menettämisestä estäisi ei-toivottavaa käytöstä. Voisi estää, mutta minun sukupolvelleni ruumiillisen koskemattomuuden rikkominen on aina ollut rikos, ja millä tahansa rikoksella "rankaiseminen" tuntuisi perin kummalliselta ajatukselta. Jopa itse termi ruumiillinen kuritus on harhaanjohtava: kun ruumiillinen itsemääräämisoikeus sivuutetaan, ei ole mahdollista erottaa toisistaan pelkän ruumiillisen tai pelkän psykologisen kivun tuottamista.
Fyysisen kivun tuottamisessa ongelmana on lisäksi rangaistuksen voimakkuuden säätely. Muiden kuin kokeneiden BDSM-ihmisten on vaikeaa arvioida, millainen lyöminen aiheuttaisi kipua mutta ei vammoja. Entä mitä tehdään sellaisten opettajien kohdalla, jotka eivät halua tuottaa fyysistä kipua nuorelle? Kerätäänkö rangaistavat oppilaat jonoon perjantai-iltapäiväksi jonkun tietyn opettajan piestäväksi?
"[...] kun ei ole kokemusta, ei ole myöskään empatiaa." Tätä en allekirjoita. Jo hyvin pienet lapset ahdistuvat, kun näkevät että jotain toista lasta kohdellaan väärin.