Kirjallisuuden tarkoitus

Joonas Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa
lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa.
Totuus naisista on karu ja kohtalokas ajankuva,
analyysi ihmiseläimestä, näkemys kuolemattomuudesta. 

Ei sitten vähäisempää... tällaisia kirja-arvosteluissa on nykyään tapana kirjoittaa. Väinö linna kirjoitti kirjan jatkosodasta ja Suomen itsenäistymiseen ja itsenäisyyden vakiintumiseen liittymistä tapahtumista. Hän tarvitsi siihen neljä tymäkkää nidettä. Kalle Päätalo kirjoitti työstä ja kasvamisesta ja tarvitsi siihen kokonaisen kirjasarjan.

Ja nyt sitten joku raapaisee jonkun romaanin kokoon, ja se on oitis vähintäänkin analyysi ihmiseläimestä. Kun minä luen kirjoja, olen nähnyt sivuilla edellisiin vierrattuna pieniä tapahtumia. Olen lukenut esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikytöstä (Marja Björk: Posliini). Ne muutamat arvostelmat, jotka olen kirjasta lukenut, ovat olleet tuohtuneen moralistisia. Aihehan kyllä on arka. Mutta en minä lukenut kirjasta mitään moraalipaniikkia, vaan rauhallisen ja asiallisen kuvauksen ilmiöstä, josta kohkataan paljon eikä tiedetä mitään. Minusta se riittää oikein hyvin yhdelle kirjalle. Turha siitä on ryöpyttää, että kirja käsittelee ihmisen pahuutta. Käsittelee se sitäkin, mutta ei siinä mielessä kuin tuollaiset ylisanaiset arvostelmat. Ei se mitään tyhjentävää pahuudesta kerro, vain yhden hyvän näkökulman.

Olen lukenut pienen pojan elämästä (Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli.) Kirja kertoo humoristisesti ja elämänmakuisesti tapahtumista, jotka selvästi ovat liioittelua, mutta eivät kuitenkaan niin paksua puppua, etteivätkö yksittäiset tapahtumat olisi mahdollisia. Kirja kuvaa näiden ohessa Ruotsin talonpoikaista elämää joskus 1800-luvulla, ehkä sen jälkipuolella. En tiedä. Kirjasarja on loistava ja olen pitänyt siitä sekä pienenä poikana että aikuisena miehenä. Mutta Eemeli-kirjojenkin idea on helppo lähestyttävyys ja konkreettisuus, ei mahtipontiselta kalskahtavat liioittelut kasvukivuista tai ystävyydestä. Toki näihinkin seikkoihin luodaan kirjoissa nasevia näkökulmia.

Tuntevatko ihmiset itsensä fiksuksi kirjoittaessaan tällaisia yleistyksiä arvostelmiin? Vai onko kyse jostakin suuruudenhullusta kilpailusta siitä, kuka keksii - ja kuinka heppoisin perustein - mahdollisimman suureellisia tokaisuja.

Minun kirjaani ei julkaistu. Kyllä sen voisi väittää kuvaavan kasvamista mieheksi ja naiseksi, parisuhteen syntymisen vaikeutta, ihmisten raadollisuutta ja sattuman olemusta. Mutta ei. Se kertoo Sonjasta, joka kirjan aikana kasvaa 15-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, ja Markuksesta, joka on häntä 16 vuotta vanhempi. Ei se sen suurempi juttu ole. Olenkohan katkera, kun sitä ei julkaistu. No ehkä... mutta vastakin luen kirjat ensisijaisesti kertomuksina niistä tapahtumista, joista ne kertovat, en olevaisen ylevyyden eksistentiaalisista kriiseistä.