Aivot, tietokone ja maailman meno

Suuret sanat eivät suuta halkaise, mutta suureta ajatukset halkaisevat pään. Koska pääni on yhä ehjä, ja haluan niin olevan jatkossakin, kirjoitan ajatukseni tänne, että se lakkaa kiilaamasta kallonpuoliskojani etäämmälle toisistaan.

Artikkelissani Put put ja mur (Julkaistu teoksessa Kuultava menneisyys [Toim. Outi Ampuja ja joku muu, jota en muista] vuonna 2005) rinnastan petrolimoottorin sykkeen vanhan ajan verkkaiseen elämänmenoon ja bensiinimoottorien pärinän ja tietokoneiden prosessorien gigahertzit nykyajan kiihkeyteen, jota pidän huonona asiana. Laajennan tätä näkemystäni nyt hiukan. Read Montague (nimi jaksaa yhä huvittaa minua) kirjoittaa opuksessaan Miksi lukea tämä kirja, että ihmisen aivot ovat kuin hidas tietokone, joka kuitenkin pystyy erittäin moniin rinnakkaisiin tehtäviin samaan aikaan (Korjaus: Nyttemmin väitän, että aivot ja keskushermosto pystyvät vain joihinkin tietoisiin prosesseihin samaan aikaan, kuten kävelyyn ja purkanjauhantaan tai lukemiseen ja nenänkaivuuseen. Muut mahdolliset rinnakkaiset prosessit ovat sitten tiedostamattomia, kuten ruumiin lämpötilan säätely). Ainakin toistaiseksi nämä tavallisten ihmisten arkikäytössä olevat tietokoneet suorittavat joitakin tehtäviä erittäin vikkelästi. Montague tuo myös esiin sen seikan, ettei keskushermosto kestä kiivasta laskentaa, koska pää kuumenee. En tiedä, tarkoittiko hän aivan konkreettista kuumenemista vai ylipäätään jonkinlaista ylirasittumista ja sietokyvyn ylittymistä. Ilmiö, jos se todella on olemassa, on kuitenkin rinnakkainen kotitietokoneen kuumenemiselle. Jos konettaan kovin kuormittaa, se tuottaa itselleen haitallista lämpöä, ja jos tuuletin hajoaa, myös koneen prosessori on vaarassa hajota.

Myönnän avoimesti, että käsitykseni ihmisen huonosta sopeutumisesta jatkuvaan kiireeseen ja muutokseen on jotensakin epäselvä, jopa mystinen. Esitän kuitenkin hypoteesin: jokaista merkittävää, laaja-alaista muutosta on seurannut sota. Yhtäältä kyse on opportunististen ja väkivaltaisten johtajien pyrkimyksestä käyttää mitä tahansa uutta mahdollisuutta päämääränsä harkitsemattomaan tavoitteluun. Toisaalta sota voidaan tässä ymmärtää ihmiskunnan sisäisenä hämmennyksenä. Kun ei oikein tiedetä, mitä uudella välineellä tai mahdollisuudella tehdään, niin riidellään ainakin sen käytöstä tai sen käytön vuoksi.

Yllä olevien ajatusten takia minusta on tullut hitauden puolustaja. Ehkä se perustuu osin kiireettömään luonteeseeni. Olen toki temperamenttinen ihminen, mutta kuitenkin harvoin perusasenteeltani kiireinen. Joskus toki on kiire junaan tms., mutta en ole pitänyt viikoiksi ja kuukausiksi ennakkoon täytettyä kalenteria hyvänä. Pikemminkin olen aina nauttinut valinnanvapaudesta. Kiireisistä ihmisistä voi näyttää, että olen saamaton vätys. Enkä edes usko, että he ovat kokonaan väärässä. Hitautta puolustan kuitenkin sillä, että kiireiset ihmiset ovat taipuvaisia tekemään erehdyksiä. Vakuuttuakseen ratkaisujensa perusteista he voivat esimerkiksi jättää relevantteja perusteita heppoisin perustein huomiotta. Tästä on joukottain esimerkkejä.

Otetaanpa ensinnä 1990-luvun taitteen lama. Sitähän perusteltiin talouden ylikuumenemisella. Ihmisten talous on ihmisten toimintaa, ja tarkoittamani ylikuumeneminen on helppo havainnollistaa. Kuvitellaanpa osakekauppoja hierovia pörssityöläisiä. Pörssikauppa perustuu osakkeiden arvojen vaihteluun joko vallitsevan rahan tai toisten osakkeiden arvoon nähden, ja ostamalla ja myymällä sopivasti voi ansaita. (Tällä kertaa jätän huomiotta sen, onko omistaminen ja kaupanteko sillään mikään hyväksyttävä elinkeino.) Kun jossakin ilmenee mahdollisuus pikaiseen tuloksentekoon, pörssihait ryntäävät apajille. Ensimmäiset voittavat eniten. Apaja on poikkeuksellisen tuottoisa vain hetken, joten jatkuvasti on oltava valppaana ja etsittävä seuraavaa raha-apajaa. Mitä kiihkeämmin kauppa käy, sitä paremman voiton ensimmäiset saalistajat voivat saada. Mitä suuremmat voitot on tarjolla, sitä kuumempina hait jälleen hyökkäilevät. Syntyy siis ketjureaktio, joka aiheuttaa kaikkien osakekaupasta etuja haalivien mahdollisen ylikuumenemisen. Jossain vaiheessa koko pörssihulluus alkaa osoittaa romahtamisen merkkejä, ja silloin kaikki haluavat realisoida arvopapereihin sidotun omaisuutensa, mikä johtaa automaattisesti niiden arvon romahtamiseen. Kaikki haluavat myydä, kukaan ei halua ostaa. Kauppatieteilijät varmastikin tuntevat koko liudan pörssin toimintaa tasapainottavia ja hillitseviä mekanismeja. Pyydänkin siis pitämään mielessä, etten kuvittele tätä kuvausta pörssin toiminnasta realistiseksi kuvaukseksi, vaikka aavistelenkin kuvaukseni pörssiromahduksesta olevan jokseenkin oikea. Välitön, kiihkeä taloudellisen edun tavoittelu on siis yksi esimerkki ylitehokkuuden aiheuttamasta kriisin siemenestä ihmisten luomassa järjestelmässä.

Toinen vastaava seikka on ympäristön saastuminen. Olemme ottaneet käyttöön teknisiä järjestelmiä ymmärtämättä niiden kokonaisvaikutuksia. Nautimme moottoripyörien kiihtyvyydestä, lentomatkoista etelän lämpöön, kalliiden autojen suomasta statuksesta ja isojen omakotitalojen kalliista, lämpimästä avaruudesta. Innovaatiota seurannut nautinto on ollut saatavissa niin paljon aikaisemmin kuin sen aiheuttamat ongelmat, että olemme ehtineet muodostaa nautinnostamme itsestäänselvyyden. Laskunmaksu on kuin kulutusluotto: se lankeaa – ja toisinaan ankaran koron kanssa. Tosin yhteiskuntamme näyttää olevan sellainen, että takaisinmaksut ja korot langetetaan vähäosaisimpien maksettavaksi.

Ihminen on siis taipuvainen käynnistämään itseään ja yhteisöään kuormittavia prosesseja. Hääräämme, raadamme ja rehkimme kiireisinä, vaikka meidän pitäisi touhuta rauhallisesti ja katsoa avoimesti, mitä toimistamme seuraa. Arvelenkin, että nämä yhteiset prosessimme ja projektimme perustuvat osittain yhteisvastuullisuuden harhaan. Prosessin käynnistäjät ja sen aiheuttamista ongelmista kärsivät eivät ole samoja ihmisiä. Vaan koskapa kiihkeät kehitysintoilijat olisivat hitaasti innostuvia kuunnelleet, kun tuhat hyvää asiaa tuntuu olevan käsillä välittömästi? Epäröintihän näyttäytyy heille tympeänä patavanhoillisuutena ja typeränä takapajuisuutena. Ja kuitenkin ylikuumeneminen näyttää olevan yhteydessä sydänkohtauksiin ja mahdollisesti myös psyko-sosiaalisiin ongelmiin. Idealismini mukaan pitäisi siis löytää auktoriteetteja, jotka toppuuttelisivat kiivaimpia touhottajia ja osoittaisivat heille sen, että ihminen on kuin hänen aivonsa: parempaa jälkeä syntyy, kun hissukseen hoidellaan asioita ja yritetään huomioida asioita mielummin laajalti kuin kapealti. 

Aikamme ei suosi yleisneroja. Pikemminkin oletetaan, ettei sellaisia ole enää olemassakaan, koska jo yksittäisten alojen tietämyksen määrä ylittää sen, mitä lahjakaskaan voi elämänsä aikana omaksua. Siitä, miten asiat ovat, ei kuitenkaan saa päätellä, miten niiden tulisi olla. Vaikka oikeastaan kyllä teen niin – tosin perustellusti. Kapean asiantuntijuuden ongelma on liian nopea ja liian kapea-alainen prosessointi. Esimerkiksi tietoverkkojen kehittämisestä olemme kovin tohkeissamme: entistä yksityiskohtaisemmat pornokuvat siirtyvät näytöille entistä nopeammin. Emme lainkaan huomioi, että eksperttimme kehittävät vekottimia nopeammin kuin tavalliset käyttäjät oppivat niitä käyttämään. Nostin siis esiin pornografian. En väitä, että pornoriippuvuus johtuu yksin netin olemassaolosta. Pornografisen materiaalin historia on pitkä ja kaiketi myös laaja. Mutta porno olkoon esimerkkinä siitä, mitä liian nopea kehitys aiheuttaa. Työpaikoillakin ihmiset nauttivat viestintäsalaisuuden suojaa. Jonkin verran sitä on rajoitettu, mutta monilla työpaikoilla työntekijä voi surffailla pornosivuilla helposti. Tämä on pois työtehosta. Äsken juuri sanoin, että olemme ylitehokkaita ja liian kapea-alaisia. En kuitenkaan tarkoita, etteikö työtä pitäisi tehdä ahkerasti. Pikemminkin kyse on siitä, että työtä pitää tehdä polttamatta itseään loppuun, pitkäjänteisesti harkiten, ja uudistuksia pitää punnita rauhassa. Pornon helppo saatavuus kuitenkin ruokkii yhtä aikamme ongelmaa, pornoriippuvuutta. Joillekin ihmisille se aiheuttaa ongelmia: töissä olisi voinut tehdä töitä rauhassa ajallaan, mutta aika kului työn kannalta asiattomilla sivuilla. Toisaalta, viestinnän helppouskin on osa tätä samaa tietoverkkojen myötä syntynyttä ongelmaa. Syydämme toisillemme sähköposteja (ja blogitekstejä) enemmän kuin kukaan ehtii käsitellä. Emme tehokkuudeltamme ehdi tehdä töitä, koska sähköpostien perkaamisen jälkeen pitää joutua strategiapalaveriin ja sieltä edustuslounaalle aluejohtajan henkiseksi tueksi.

Nyt työnnän pääni Humen giljotiiniin: laaja-alaista tietämystä eli yleissivistystä pitäisi ruveta jälleen arvostamaan. Ongelma taitaa olla yleissivistyksen sopimattomuudessa välittömän hyvän tavoittelijoille. Se tuo valtaa ja vaurautta kovin hitaasti, jos lainkaan. Pikemminkin yleissivistys on kuin vaativa harrastus, joka tuo iloa vasta kun asiaan on perehtynyt kunnolla. Pikailon tavoittelun ongelma on sama kuin liian helpon palapelin surkuhupaisuus. On toki nautinnollista rakentaa palapeli kerralla ja vaivatta, mutta pelistä tulee tylsä nopeasti, ja pitää etsiä uusi ilon lähde. Jos ottaa tavakseen etsiä pelkästään helppoja ilonlähteitä, iskee pian tympääntyminen. Yleissivistys ja hitaus ovat siis haasteita, joista voi odottaa suurempaa ja pitkällisempää palkkiota kuin helpoista peleistä.

Ja voi voi, kun itsestäni olisi ihanteideni täyttäjäksi... nyt kauppaan ostamaan ruokaa ja vähän olutta pikaiseksi riemuksi!