Kuolema rikollisille

Olisikohan sittenkään huono ajatus tappaa pahimmat rikolliset? Minusta se voisi olla jopa inhimillistä. Henki pois sellaisilta, joiden ei kuitenkaan voi antaa elää kuin jossakin tiukasti suljetussa sellissä.

Tarkoitukseni ei ole manata kuolemaa Nikita Fouganthinelle tai muille julkkisrikollisille. Minusta tavallisille murhamiehille passeli rangaistus on vielä pitkän vankeuden jälkeenkin elää tekonsa kanssa. Ajattelin pikemminkin sellaisia, jotka aina, poikkeuksetta vapaalle jalalle päästessään aiheuttaa jonkun kuoleman, raiskaa kerran toisensa jälkeen, ei lopeta seksuaalista hyväksikäyttöä, ajaa ties-kuinka-monennen kerran jonkun kuoliaaksi humalapäissään. Ajattelin nimittäin olla tätä kirjoittaessani suopea ja antaa pahojakin rikoksia tehneelle mahdollisuuden katua ja muuttua. Sen sijaan se, että joku kerta kaikkiaan on päästään niin viallinen, että hänen elämänsä tietää aivan kaikille muille vaaraa, tuskaa, pelkoa ja tappiota, joutaisi kai kuolla. Asiaa voi tarkastella myös tällaisen rikollisen kannalta: onko se nyt mitään elämää, että ollaan jossakin kopissa kahleissa vuodesta toiseen. Kuolemahan siitä kuitenkin koittaa. Ennen pitkää paatuneinkin sairastuu tai ajautuu itsemurhaan kun elämästä puuttuu kaikki virikkeet ja mahdollisuudet. Äärimmillään kysymys on siis siitä, kumpi on reilumpaa: pitää jotakuta lukittuna ja enemmän tai vähemmän kahlittuna ikuisesti vai päästää hänet omista ja toisten kärsimyksistä.

Kuolemanrangaistusta on helppo kannattaa. Hyväksikäyttäjiltä ja murhamiehiltä nirri pois vain! Arvelisin että törkeimpien rikollisten kiduttaminen ennen kuolemaansa saisi sekin kannatusta. Ja ainahan ankarat rangaistukset saavat yleistä kannatusta. Erityisesti ne, joita rikokset eivät kosketa, näyttävät vaativan suureen ääneen tyydytystä omalle oikeustajulleen.

Vaan miten on, moniko ryhtyisi pyöveliksi? Jos rangaistus määrättäisiin luonnehtimilleni rikollisille, sellainen toteutettaisiin Suomessa ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Niinpä pyöveli ei varmaankaan olisi kenenkään päätyö. Mutta mihin virkaan tuo oikeudellinen tappotoimi pitäisi liittää? Nykyinen tapa on vaatia mihin tahansa tehtävään ylenpalttisia tietoja ja taitoja. Olisi luonteavaa ajatella, että tappamisen, kauniimmin sanottuna seuraamisen langettamisen, hoitaisi lääkäri. Nähdäkseni siihen ei kuitenkaan vaadita lääkäriä: yksinkertaisimmillaan kyseessä on jo ennakolta rauhoitetun ihmisen myrkyttäminen kuoliaaksi ruiskeella. Lisäksi lääkärit valassaan lupaavat suojella elämää. Pyövelinä toimiminen saattaisi olla lääkärin ammattietiikan kannalta kyseenalaista.

Olen aivan varma, että sopivasta porukasta kysyttäessä olisi löydettäessä jopa innokkaita pyövelikandidaatteja. Minä kuitenkin kannatan oikeusvaltiota, jossa kaikki rangaistukset toteutetaan tekoon ja seuraamukseen nähden vähintäänkin kohtullisen harkinnan perusteella. Niinpä kuolemanrangaistuksesta päätettäessä ja sitä toteutettaessa kaikkien osallisten pitäisi olla harkitsevaisia ja pohtia asia paitsi lainsäädännön kannalta, myös oman omantuntonsa mukaan. Pyövelin tehtävään valittavan tai joutuvan pitäisi olla vakaumukseltaan kuolemanrangaistuksen hyväksyvä. Mutta miten senkin voi selvittää etukäteen. Ajankohtainen vastaus tietenkin olisi, että psykologisin testein. Minä vain en usko niihin testeihin, tai olen enintään sitä miellä, että niillä saavutettavat tiedot voidaan saavuttaa myös avoimella keskustelulla, johon osallistuu kaksi tasavertaista osapuolta. (Minun mielestän psykologiset testit testaavat ainakin joissain tilanteissa lähinnä psykologia. Jotkut heistä näyttävät nauttivan saattaessaan ihmisiä häpeään.)

Entisaikaan tehtävän hoiti usein sotilas, mutta nykyään sotilaiden työmenetelmät ovat liian karkeita. Emmehän halua julkisen vallan päättävän minkäänlaisen ihmisen päiviä niin että veri lentää. Toisaalta, ammattisotilaan määräämisessä tehtävään voisi myös puoltaa. Asiahan on niin, että sotilaat, etenkin upseerit, ovat institutionaalisen tappamisen virkamiehiä. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että upseerit ja sotilaat ylipäätään täyttävät jaloa tehtävää: ylläpitävät rauhaa ja Suomen valtion uskottavuutta. Noissa tehtävissään upseeri voi periaatteessa kuitenkin joutua tappamaan jonkun, tai määräämään teloituksen. Useimmitenhän upseerien käskystä tapettaan vihollisia, ja toiminta on pakollista. Jos ei tapa, tulee tapetuksi. Mutta joskus upseeri voi joutua tappamaan tai tapattamaan esimerkiksi rintamakarkurin. Voisi lähteä siitä, että kuka tahansa vakinaisessa palveluksessa oleva upseeri voitaisiin määrätä toteuttamaan kuolemanrangaistus. Tällöin nuori mies tai nainen voisi ennen upseerin uraa harkitessaan huomioida mahdollisuuden joutua pyöveliksi. Jos tuomioita pantaisiin täytäntöön vaikka yksi kymmenessä vuodessa, todennäköisyys joutua tappamaan rikollinen olisi kuitenkin pieni. Ja kuitenkin tuo todennäköisyys saisi ehkä edes jotkut upseeriksi hakeutuvat miettimään sitä mahdollisuutta, että joskus voi joutua tekemään jotakin, mikä totisesti jää mieleen.

Vaan entäpä jos pyövelinä voisi toimia periaatteessa kuka tahansa? Oikeuslaitoksella olisi kaavake, jolla voisi ilmoittaa olevansa halukas toimimaan pyövelinä. Tarpeen vaatiessa oikeuslaitos seuloisi vapaaehtoisista parhaan. Tehtävään valittaisiin moitteeton kansalainen, jolla ei ole todettu mielenterveyden häiriöitä eikä hänen elämässään ole kuluneiden viiden vuoden aikana sattunut mitään mahdollisesti erittäin järkyttävää. Ei siis oman lapsen tai suhteellisen nuoren puolison yllättävää kuolemaa, yrityksen konkurssia, pitkittynyttä työttömyyttä tai muuta sellaista. Hänet haastateltaisiin perusteellisesti ja kerrottaisiin, että hän saa siihen asti kieltäytyä tehtävästä, kunnes tuomitulle on kerrottu teloituksen ajankohta. Lisäksi hänelle sanottaisiin, että sen jälkeenkään kukaan ei varsinaisesti voi pakottaa häntä antamaan tappavaa ruisketta, mutta että häneen luotettaisiin siinä asiassa. Teosta hän saisi tuntuvan palkkion. Ehdotan, että tämän hetken hintataso arvioiden kohtuullista olisi summa, joka kattaa kaikki vapaaehtoisen asunto- ja opintolainat, ja sen lisäksi vaikka miljoona euroa. Mahdollisesti ilmenevää post-traumaattista kriisiäkin hoidettaisiin vaikka kahden vuoden ajan.

Olen alustavasti esitellyt näkemyksen, että kuolemanrangaistus voitaisiin määrätä vain erittäin painavista syistä poikkeuksellisen vaaralliselle rikolliselle. Tällainen olisi siis jo aikaisemmin murhasta tuomittu tai useita kertoja raiskauksesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu. Luulisin, että riittävän vakavan rangaistuksen rajasta nousisi vilkas keskustelu. Kannanotoilla voisi pyrkiä voitelemaan mieleisiään politiikan rattaita. Jotkut vaatisivat, että kaikki murhan tehneet pitää teloittaa, toiset vetoaisivat siihen vakaumukseen, että elämästä tai kuolemasta päättäminen ei ylipäätään ole ihmisen asia, johon abortin kannattajat taas vastaisivat että niinhän tehdään jo nyt. Niinpä lähden siitä, että kuolemantuomion voisi langettaa aikaisintaan toisesta murhasta. Poikkeuksellisen törkeän murhan jälkeen sen voisi ehkä langettaa myös, jos rikollinen syyllistyy useaan törkeään pahoinpitelyyn ja varhaisemmat tuomiot on langetettu poikkeuksellisen vakuuttavin todistein. Koska asiasta joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin nousee ihan oikeastikin keskustelua (jälleen kerran), pitäisi oikeustajunsa loukatuksi tuntevat sivulliset ymmärtämään, että kuolemantuomio ei saa olla päivänpolitiikan voiteluaine. Ihmisten pitäisi ymmärtää, että kuolemantuomiolla ei saisi tyydyttää jonkin yksittäisen tapahtuman suhteen sivullisten vaateita. Sen pitäisiolla yhteiskunnan viimeinen vaihtoehto täysin kelvottomiksi osoittautuneille yksilöille.

Entä kuolemanrangaistuksen periaatteellisesta hyväksymisestä seuraavat ongelmat? Miten varmistaa se, että kun itse seuraamus on kertaalleen hyväksytty, seuraavaksi ei ruveta vaatimaan sen laajempaa soveltamista? Tai miten varmistaa se, ettei jokin populistinen lynkkausmentaliteetti muuta kulloistenkin inhokkirikollisten järjestelmällistä tappamista yleiseski tavaksi. Arvelen nimittäin, että kuolemanrangaistuksen rutiiniluonteisuus oli keskeinen osatekijä noitavainoissa. Tällainen, sillään kovin etäinen mahdollisuus, on juuri tuota kuolemanrangaistuksen politisointia tai sen seurausta.

Jos tapettavaksi tuomittuja rikollisia ilmenee ani harvoin, niin kannattaako asiasta tehdä koko yhteiskunnan asiaa ylipäätään? Olkoon murhamies linnassa. Suomen valtio ei mene konkurssiin, vaikka presidentti vastedes ei armahtaisi kaikkein törkeimpiä väkivalta- ja seksuaalirikollisia. Ketään ei tarvitsisi velvoittaa tappamaan ketään; kenenkään ei tarvitsisi pohtia, kattaako tukeva taloudellinen korvaus mahdolliset psyykkiset ongelmat. Asiassahan on se ongelma, että jos teloituksen suorittaa järkevä ja tasapainoinen ihminen, hän saattaa sittenkin alkaa pohtia, että onko oikeuskäsittelyissä tapahtunut virhe. Miltä tuntuisi ajatella, että entä jos joskus tulevaisuudessa ilmenee oikeuskäsittelyssä tapahtuneen virhe. Onkin tullut tapettua väärä ihminen. Vai olisiko peräti niin, että huolellisen, vastuullisen ja humaanin oikeuskäsittelyn jälkeen tuomittu jätettäisiin jonkun sellaisen psykopaatin armoille, joka ei taatusti tunne huonoa omatuntoa? Vai pitäisikö psykopaatillekin antaa se mahdollisuus, ettei joudu katumaan tappoa, jos sattuu joskus parantumaan?