Ei nettiä! Loppu tulee!

Netti pienentää maailmaa. Netti tuo tasa-arvoa. Netti yhdistää etäällä asuvat.

Yhdistääkö? Netti kyllä antaa mahdollisuuden tutustua ihmisiin, joita ei ennen olisi tullut tavanneeksi. Ystävyyssuhteita voi solmia ympäri maailmaa, eri ikäiset voivat hakeutua samoille keskustelupalstoille - mistä toki on koitunut kurjia lieveilmiöitäkin - ja ihmiset voivat vaihtaa mielipiteitä eli pitää omistaan lujasti kiinni ymmärtämättä, että muut tekevät samoin paikasta riippumatta.

Viheliäinen puoli on se, että netti yhdistää etäiset ihmiset. Syntyy ihmissuhteita, jotka seisovat tai kaatuvat netin mukana. Muuta yhdyssidettä ei ole eikä helposti synny. Ennenhän ihmisiin tutustuttiin toisten ihmisten välityksellä, joten ihmissuhteet muodostuivat monista rinnakkaisista sidoksista. Yleensä ihmisillä oli monia yhteisiä tuttuja.

Vuosia sitten juttelin chatissa usein erään nuoren tytön kanssa. Jossain vaiheessa hänen puheensa alkoivat vaikuttaa siltä että hän hautoi itsemurhaa. Onneksi hän oli puhunut asioistaan hiukan enemmän kuin tarpeeksi, joten pystyin etsimään hänen äitinsä puhelinnumeron ja tavoitinkin hänet. Yllätyksekseni hän otti vakavasti asiani.

Olen sittemmin funtsinut, miten olisi voinut käydä. Ehkä tyttö olisi yrittänyt itsemurhaa tai peräti onnistunut siinä. Hän olisi vain kadonnut netistä. Katoaminen ei sillään ole mikään ihme. Netistä saa kadota ja joskus on jopa hyvä rajoittaa netissä vietettyä aikaa. Ongelma on siinä, että ne nettitutut ovat aivan oikeita ihmisiä, jotka voivat jäädä ikävöimään tai ainakin ihmettelemään. Ääritapauksessa joku ihminen, josta tietää paljon ja jolle on kertonut itsestään, voi siis esimerkiksi kuolla ilman että siitä tietää mitään. Hän vain katoaa.

Toinen ammoinen nettituttavani rakastui netitse kanadalaiseen naiseen. Rakastunut nuorimies järjesti itselleen matkan sen naisen luokse - kävi vain niin, että nainen ei halunnut tavata tuttavaani. Reipas kosiomies sai palata kotimaahan pettyneenä ja tuhansia markkoja köyhempänä. (Muistatteko! Internet ja markat olivat joitakin vuosia käytettävissämme samanaikaisesti.)

Yhä vain netissä solmitut (ihmis-)suhteet ovat joidenkin mielestä naurettavia. Näyttää kuitenkin siltä, että netistä on tullut hyvin tavallinen paikka löytää uusia tuttavuuksia, ja totisesti jotkut onnistuvat rakastumaan toisiinsa pelkän kirjoituksen perusteella. Olen ennenkin pohtinut lyhyesti rakastumista ensinäppäilemällä, mutta nytkään en palaa siihen syvemmin. Haluaisin vain takoa erinäisten ihmisten kaaliin, että ihmiset tutustuvat ja rakastuvat netitse ja että siitä koituu muutoksia aikaisempiin ihmissuhteisiin. Todellisuudessa nettisuhteet eivät siis ole vain-suhteita vaan elävien, oikeiden ihmisten ihmissuhteita.

Toisaalta erinäisille ihmisille, kuten juuri minulle, pitäisi jonkun tolkun ihmisen karjua, että netin, puhelimen ja harvojen tapaamisten varassa seisova suhde katkeaa helposti jos jotakin yllättävää sattuu. Uskoisin että tapauksesta riippuen tällaiset netilliset suhteet eivät kestä monenkaan päivän tai ainakaan usean viikon katkoa. Elämä palaa entisiin uomiinsa tai ainakin sellaisiin uomiin, johon tuo nettituttu ei kuulu, koska konkreettinen yhteys puuttuu. Kurjaa tässä on se, että toisaalta netillisen ihmissuhteen katkeaminen voi satuttaa raskaasti. Jos on kuukausia tai jopa vuosia tottunut juttelemaan ja jakamaan huomiota, ja sitten toinen katoaa noin vain ilman mitään yhteyksiä, järkytys voi olla vakava. Eikä sitä mitenkään auta, että ympärillä on joukko ihmisiä jotka osaavat vain kummastella: "Miten joku sellainen saattoi olla noin tärkeä, joka oli vain (huom! "vain") nettituttu?"

Tunnen, tai oikeastaan tiedän, ihmisiä jotka totisesti ovat yhteydessä tuttaviinsa vain ja ainoastaan netitse. He eivät juuri tunne ketään joka olisi oikeasti lähellä. Olen tutustunut mm. sellaisiin nuorehkoihin ihmisiin, joiden on oikeasti vaikea solmia sosiaalisia suhteita netin ulkopuolella. Sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa tavanomaista ystävystymistä, koska kantti tai valmiudet eivät mahdollista avoimuutta. Jos ei uskalla kertoa itsestään tärkeitä asioita, on jokseenkin turha odottaa että muutkaan osoittaisivat vastaavaa, läheistä ystävyyttä. Onhan se tietenkin hyvä, että voi ylläpitää edes jotakin sosiaalisia suhteita, jos ei muutoin niin netitse. Mutta näkemykseni on, että netti päästää tällaiset ihmiset liian helpolla. Vähäistä kykyä ottaa välitön kontakti toisiin ihmisiin pitäisi vaalia. Sitä ei saisi tehdä turhaksi korvaamalla se kasvottomalla nettituttavuudella, jonka voi lopettaa kun alkaa ahdistaa.

Ihmiset ovat sosiaalisuuden ja turvallisuuden ristipaineessa. Yhtäältä neuvotaan ankarin sanakääntein, että netissä kuka tahansa voi esiintyä millaisena tahansa. Ja toisaalta, jotta voisi lujittaa netissä syntynyttä ihmissuhdetta, pitäisi kyetä antamaan oikeita yhteystietojaan. Kuka tahansa ei kuitenkaan pysty esiintymään aivan minä tahansa. Esimerkiksi useimmat naisena esiintyvät miehet ovat toivottoman yksinkertaisia puheiltaan, tai sitten en vain tajua, kuinka tavallista on eläytymiskyky ja kirjallisen ilmaisun lahjakkuus. Samoin on kohtuuttoman vaikea teeskennellä jonkin vallan vieraan alan ammattilaista. Nuoret taas tunnistaa puhetavasta helpommin kuin nuoret näyttävät ymmärtävän. Ennen pitkää ihmiset pakkaavat myös puhumaan itsensä pussiin. Jopa minä ankarassa egossani myönnän tehneeni niin. Yhtä kaikki, jossain vaiheessa on uskallettava antaa ihan oikea sähköpostiosoite ja puhelinnumero. Muutoin ihmissuhde tosiaan jää nettisuhteeksi kaikkine varjopuolineen. Jonkinlainen lievennös on tietenkin prepaid-liittymien ja hömppäsähköpostiosoitteiden käyttö. Koska harrastan jonkinlaista realismia, väittäisin että usein nuo riittävät. Läheskään kaikki tuttavuudet eivät kuitenkaan johda erityisen läheiseen kanssakäymiseen.

Asiassa on vielä toinenkin puoli. On myös mahdollista tavata vai vaikka mennä sänkyyn jonkun nettituttavuuden kanssa kertomatta, kuka on. Filosofisemmin ajatteleva päätyy tällä ajatteluketjulla tietenkin kysymään, että kuka kukin lopulta on. Tunteeko kukaan edes itseään? On siis päätettävä omasta yksityisyydestään. Kannattaa kuitenkin muistaa, että useimmat nettikeskustelijat eivät ole pedofiilejä, väkivaltarikollisia, huijareita tai raiskaajia. Lisäksi jokseenkin kaikki meistä esittävät itsestään aluksi parhaita puoliaan. Se on vain hyväksyttävä, että ihmisiin tutustuu vain vähitellen. Joskus se on kyllä tuskallista. Olen tavannut noin 40 - 50 nettituttavaa. Tähän mennessä en ole huomannut kenenkään valehdelleen itsestään mitään olennaista seikkaa. Ja ilmeisesti en rakentele toisista huimia mielikuvia vaikka minulla jos kellä lienisi siihen taipumuksia. En ole pettynyt kehenkään tapaamaani ihmiseen sillä tavalla, että joku ei olisi vastannut kertomaansa. Muut ominaisuudet ovat sitten muita ominaisuuksia, ne eivät joko voi ilmetä netissä tai niistä vain ei ole puhuttu. Rehellisyyden odottaminen on tietenkin kohtuullista. Lisäksi kannattaa muistaa, että jos vaikka pitää tapanaan raahata baarista panoja kotiinsa, ei sittenkään voi välttämättä tietää, kenen kanssa on tekemisissä. Tai vaikka uskovaisten seuroista toisi ihmisen kahvittelemaan kotiinsa, voi silti olla tekemisissä narsistisen väkivaltarikollisen kanssa.

Oma lukunsa on sitten se, että netti tarjoaa mahdollisuuden ylläpitää useita rinnakkaisia seurustelusuhteita. Kovapintaiselle sydäntensärkijälle se kaiketi olisi jopa helppoa. Ja sitten ei tarvitsekaan muuta kuin kiertää viikonlopusta ja kaupungista toiseen hiukan hoitamassa parisuhteitaan. Arvelisin että aikuinen ihminen kyllä osaa epäillä moista, jos aihetta on.

Olen päätynyt sellaiseen lopputulokseen, että lähipiiriltään ei pitäisi salailla netillisiä tuttavuuksiaan. Jos niissä on salattavaa, on syytä miettiä omia vaikuttimiaan ja netinkäyttöään. Jotta ihmissuhteella olisi turvaa, sillä pitää olla tukijoita. Ihmisiä jotka kertovat vaikka että tuttavasi on sairaana eikä pääse koneelle. Koska netti on olennaisesti erilainen sosiaalisten suhteiden luontipaikka kuin perinteinen ystäväpiiri, ihmissuhteistaan pitää myös huolehtia eri tavoin. Joihinkin on pakko luottaa, joillekin on pakko kertoa itsestään. Muutoin netti tekee meistä yksinäisiä ikävöitsijöitä, joiden ihmissuhteet vaihtuvat tiheästi. Se tuskin kohottaa kenenkään turvallisuudentunnetta.

Elämän ja kuoleman kysymys

Turvallisen lapsuuden merkitystä ihmisen kehitykselle ja kasvamiselle tasapainoiseksi aikuiseksi toitotetaan vuodesta toiseen. Jotkut jopa näyttävät ajattelevan, että kaikki ihmiselämän ongelmat johtuvat varhaislapsuuden tapahtumista. En ole täysin samaa mieltä, mutta esitän rinnastuksen parisuhteen kehitykseen.

Itse asiassa parisuhteen ja ihmisen synty ja kehitys voivat olla tiukastikin kytköksissä toisiinsa. Jotkuthan etsivät seurustelukumppania etupäässä lapsensa isäksi tai äidiksi. Ja vaikka näin ei olisikaan, niin nykyään kai suurin osa seurusteluista syntyy siitä syystä, että kaksi halukasta osapuolta tapaavat ja pitävät toisiaan itselleen sopivina. Aluksi on vain toivo, että löytäisi unelmien naisen tai miehen. Joskus ani harvoin niin tapahtuu, mutta yleensä itse kukin löytää riittävän hyvän kumppanin. Ja lisäksi minä uskon osittain selittämättömään klik-ilmiöön. Jotkut puhuvat henkilökemiasta, jotkut erityisesti kumppaninvalinnan yhteydessä vannovat feromonien nimeen. Asiaa jotensakin sosiologisesti arvioivat pitävät parien muodostumista vaihtona, jossa ihmiset valitsevat kumppaneikseen jollakin asteikolla yhtä kauniin, samaan sosiaaliluokkaan kuuluvan, iältään sopivan ja niin edelleen. Joskus kuitenkin tapahtuu klik-ilmiöitä, joista syntyy romanttisia tarinoita kaunottaren ja kulkurin kohtaamisesta.

Useimmat alkavat suhteet myös päättyvät verrattain pian. Jotkut alkavat yöllä ja päättyvät aamulla, eikä kumpikaan osapuoli edes ajatellut niiden kauemmin jatkuvankaan. Näidenkin suhteiden takaa saattaa löytyä toive jostain kestävämmästä. Kukin päättäköön sitten, että jos moinen toive on olemassa, niin ovatko yhdenyön suhteet joiltain osin vain luovuttamisen merkkejä: ollaan nyt yksi yö, kun paremmastakaan ei ole tietoa. Aika suhteet monet päättyvät muutamien treffien jälkeen vaiheessa, jossa suhteen nimi ei osapuolten mielestä vielä edes ollut suhde tai seurustelu. Oli vasta tapaamisia tai käytiin yhdessä kahvilla tai jotain sellaista. Mielestäni pari ei kuitenkaan ihan itse voi määritellä, milloin suhde on seurustelu ja milloin ei. Sekin seikka määräytyy vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Jos tällaisen kahvittelukaverin vie vanhempiensa luokse vierailulle, vanhemmat mitä todennäköisimmin ajattelevat kyseessä olevan seurustelun. Ystäväpiiri saattaa myös olla hyvin kärkäs tekemään johtopäätöksiä toisten seurusteluista jo ihan siitä syystä, että seurustelua pidetään ihanana asiana.

Tottahan parin itsekin pitää jossain vaiheessa suopua ajatukseen omasta seurustelustaan. Asia ei vain aina ole ihan yksinkertainen, koska kaunis ajatukseni klik-ilmiöstä ei toteudu läheskään aina. Omakohtaisen muistikuvani mukaan seurustelun syntyyn liittyy paljon sellaista, mitä ei romanttisissa tarinoissa välttämättä kerrota. Edellisten kumppaneiden kanssa voi olla paljonkin asioita selvittämättä, vanhemmat ja sukulaiset eivät hyväksy, olosuhteet eivät esimerkiksi taloudellisista syistä ole otolliset ja niin edelleen. Minusta verrattain tavallista on sekin, ettei oikein uskalleta heittäytyä suhteeseen, koska ainakin jompi kumpi osapuoli odottaa jotakin unelmaprinssiä tai -prinsessaa. Toisen puutteet hyväksytään vasta vähitellen.

Ja koska aloin verrata suhteen ja ihmisen syntymistä, niin jatkan sitäkin ajatusta. Olisi tietenkin kovin julmaa väittää, että useimmat alkavat elämät myös päättyvät verrattain pian. Ainakin meillä korkean elintason maissa lapsikuolleisuus on verrattain pieni. Jos taas elämän alkamiseksi katsotaan hedelmöittymisen hetki, rinnastus on jo hiukan osuvampi. Lyhyt surffailu kertoo, että 30% tai jopa puolet hedelmöittymisistä päätyy keskenmenoon. Tietäneekö kukaan oikea lukua? Yhtä kaikki, hedelmöittymisiä tapahtuu siis paljon enemmän kuin synnytyksiä. Useimmat keskenmenot tapahtuvat niin varhaisessa vaiheessa, ettei nainen edes huomaa asiaa, tai se ilmenee kuukautisten viivästymisenä muutamina päivinä. Yksi asia on kuitenkin varma: mitä pitemmälle raskaus ja suhde etenevät, sen epätodennäköisemmin ne keskeytyvät. Nykyisellään vielä avioliittoon johtaneista suhteistakin noin puolet kuitenkin keskeytyy ennen jomman kumman osapuolen kuolemaa. Kuolema puolestaan vääjäämättä lopettaa jokaisen syntyneen elämän jossain vaiheessa. Ja suhteen myös - ainakin konreettisella tasolla.

En tiedä, monennestako seurustelukumppanista Suomessa keskimääirn tulee aviopuoliso tai avopuoliso lukuisiksi vuosiksi. Luullakseni eri mittaisia suhteita on lähes kaikilla ainakin joitakin ennen ensimmäistä pysyvää liittoa. Jos tällaista pysyvää liittoa pidetään suhteen lopullisen vakautumisen merkkinä ja terveen elämän ja kasvun rinnastuksena, arvelisin että alkiolla on hiukan paremmat tulevaisuudennäkymät kuin ensitreffien vaiheessa olevalla seurustelusuhteella.

Ihmisen kehitykselle varhaisen lapsuuden rakkaus ja huolenpito ovat siis erityisen tärkeitä. Väitän, että myös aikuisen ihmisen kehitys ja aikuisuuden olemassaolo ylipäätään riippuu toisilta saatavasta rakkaudesta ja huolenpidosta. Aikuinen ihminen varmasti kestää jonkinmoisia ongelmia näissä suhteissa ja lisäksi yksinäisyyden sieto aivan varmasti vaihtelee henkilökohtaisesti. Ajattelen jopa niin, että itsenäistymisvaiheessa oleva nuori aikuinen ei suoranaisesti itsenäisty, vaan vaihtaa lapsuuden läheisimmät ihmissuhteet aikuisille tyypillisiksi suhteiksi. Yksi sellaisista on seurustelu, mutta on aivan turha väheksyä ystäväpiiriä tai opiskelu- ja työkavereita. Tämän logiikan mukaan turvallinen seurustelusuhde on siis vastuullista aikuisuutta tukeva asia.

Palataanpa seurustelun alkuvaiheisiin. Suhde on herkimmillään alkuhetkillä. Se voi kuolla mitättömään pikkuasiaan. Vaikka väitin, että alkavassa suhteessa ihminen voi olla hyvin epävarma haluistaan ja tavoitteistaan, suhde ei tule kestämään, ellei siinä ilmene rakkautta - vaikka sitä rakkautta ei osoitettaisikaan romanttisten tarinoiden tapaan. Aikuinen ihminen, joka ei saa suhteessaan vastapuoleltaan kaipaamaansa huomiota, ei sitoudu suhteeseen. Kukaan ei jaksa iän kaiken olla jonkun varatyttöystävänä tai -poikakaverina ja odottaa, että koska tulee syrjäytetyksi. Jos koko ajan pelkää yksinjäämistä, tulee mustasukkaiseksi ja alkaa ylireagoida pieniinkin asioihin.

Netti on aikaansaanut kaukosuhteita. Kirjallisesti lahjakkaille ihmisille on helppo aloittaa suhteita netitse. Jatko tietenkin on eri asia. Netitse ei voi iän kaiken tyydyttää läheisyyden tarvetta. Kukaan ei myöskään jaksa ikävöidä loputtomiin. Kaukosuhteen pitää muuttua lähisuhteeksi kummankin osapuolen kannalta kohtuullisessa ajassa.

Itse asiassa Freud, josta itse kukin saa toki ajatella mitä haluaa, esittää samankaltaisia ajatuksia. En väitä tuntevani hänen kirjoituksiaan vaikka joitakin teoksia ja otteita olenkin kauan sitten lukenut. Psyyken kehityksessä hän esittää ajatuksen oraalisesta, anaalisesta ja genitaalisesta fiksaatiosta. Fiksaatiota taas ei ole syytä pitää riippuvuutena, vaan nautinnon hankinnan tapana tai tienä. Näin olen asian ymmärtänyt. Yhtäältä voisi väittää, että parisuhteessa on samat fiksaation vaiheet, vaikka aivan konkreettisesti ajatellen anaalinen fiksaatio lienee vain joidenkin suhteiden asia. Suutelu esimerkiksi voidaan tulkita täsmälleen samaksi tavaksi kuin lapsen tapa saada nautintoa imemisestä ja informaatiota pistämällä työntämällä esineitä suuhun. Minä nyt ainakin haluaisin kosketella uutta tyttöystävää suullani. Ja ainakin jonkinlaisen genitaalisen vaiheenkin toivoisin olevan jossakin lähitulevaisuudessa, viikkojen tai kuukausien sisällä kuitenkin. (Uskon olevani hyvinkin maltillinen.)

Aikuisen ihmisen pää ei kuitenkaan ole samanlainen kuin pikkulapsen. Teoksessaan Miksi valita tämä kirja Read Montague (Osuva nimi! Read [engl.] lue ja Montague [vanha ranska] vuori tms.) väittää, että palkitseva ajatuskin riittää tuomaan aikuiselle tyydytyksen. Mainittakoon nyt, että hän esittää tuon oman ajatuksensa huomattavasti mutkikkaammin ja kaiketi myös omasta ajatuksestaan tyydyttyneenä. Itse asiassa tuo tekijännimi herättää ajatuksen, että teos on jonkinlaista puolitieteellistä, monitahoista leikinlaskua. Vaan kaiketi se on tarkoitettu vakavastiotettavaksi. Estetiikkaan Montague ei ota erityisesti kantaa, mutta minä teen sen nyt. Montaguelaisittain esteettisiä elämyksiä ovat sellaiset kauneuselämykset, jotka synnyttävät jonkinlaiseksi palkinnoksi kelpaavan ajatuksen. En voi aloittaa kissa- ja hiirileikkiä siitä, että muodostuuko ihmiselle varhaisemmin kyky nauttia abstrakteista ajatuksista ja niiden perusteella kyky nauttia kauneudesta vaiko päin vastoin. Ainakin toistaiseksi tyydyn siihen, että aikuisella ihmisellä on olemassa esteettinen ja ideaalinen fiksaatio. Siis kyky nauttia kauneudesta ja hienoista ajatuksista.

Seurustelusuhteen kehityksessä voimme siis erottaa ideaalisen ja esteettisen fiksaation. Suomeksi sanottuna ihan tavalliset ajatukset: "tuo ihminen on fiksu ja mukava" ja "tuo ihminen on kaunis tai komea." Näitä ajatuksia totisesti vastaa aivoissa tapahtuvat reaktiot. Montaguen mukaan aivojuovio syöttää eräälle otsalohkon alueelle dopamiinisysäyksen, jonka tajuamme tyydytyksenä tai ilona. Dopamiiniryöppy esiintyy erityisesti silloin, kun jokin asia ylittää odotuksemme. Nyt olisi kutkuttavan helppo selittää klik-ilmiöni dopamiinisignaaliksi vain siitä syystä, että se ei ole sama asia kuin feromonien aiheuttama pariutumishalu. Jonkun ihmisen feromonit saattavat ehkä laukaista jossakin ihmisessä dopamiinipurkauksen, en tiedä. Samoin dopamiiniriemu saattaa koitua, kun saamme ilmeisen vihjeen siitä, että tarjolla on seurustelukumppani joka ylittää kaikki odotuksemme ja toiveemme. On varmasti vielä muitakin syitä, jotka mahdollisessa seurustelukumppanissa aiheuttavat yllättävää mielihyvää ja tyydytystä. Dopamiiniteoria ei siis riitä selittämään klik-ilmiötä tai rakkautta ensi silmäyksellä. Se on riittämätön. Ja jos jotkut pohtivat, että onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä, niin miten on mahdollista, että jotkut löytävät ja onnistuvat tunnistamaan kymmenien joukosta mieluisen kumppanin muutaman tietokoneitse matkojen päästä kirjoitetun virkkeen perusteella? Tämä on minusta totinen ihme, vaikka kuinka huomioin että suhde vakiintuu vasta ajan saatossa, ja että se saattaa hyvinkin kaatua esimerkiksi siinä vaiheessa kun tavataan oikeasti ensimmäisen kerran. Rakkaudesta ensinäppäilyllä, dopamiinista ja ideaalisesta fiksaatiosta voi kyllä keittää sopan joka selittää klik-ilmiön ainakin osittain, mutta pitkällekö se riittää?

Esteettinen fiksaatio oli siis toinen kaunis ajatukseni. En millään ota uskoakseni, että joillekin puolison tai kumppanin ulkonäöllä ei ole väliä. Ehkä se johtuu tavallisesta ajatusvirheestä, että kuvittelen muiden ihmisten olevan samanlaisia kuin minä. Vaihtelua varmasti ilmenee. Joillekin kauneus on tärkeämpää kuin se että on ajatusmaailmaltaan samankaltainen.

Voin myös ajatella, että esteettisiä puutteita voi korvata sopivien ajatusten esittämisellä, kuten huumorilla, tai kohteliaisuudella. Juice Leskinen ei varmasti ollut erityinen komistus, mutta naisten suosiosta hän kuuluu nauttineen - jopa kauniiden naisten. Tässä lienee minunkin toivoni. Maailmassa totisesti on minua komeampia ja varakkaampia miehiä. Luojan kiitos, nyt kun vointini taas on parantunut, huomaan taas ihmisten nauravan puheilleni. Kaikki naiset eivät varmasti halua naistennaurattajaa kumppanikseen, mutta sympatian herättäminen avaa väylän esittää muitakin ajatuksiaan. Paitsi että sopivien ajatusten esittäminen voi hyvinkin korvata esteettisiä (ja sosiaalisia ja taloudellisia) puutteita, uskoisin että se nämä fiksaatiot voivat muuttaa toisiaan. Fiksua rupeaa pitämään kauniina. Ja kauniita nyt on tavattoman helppo pitää fiksuina.

Olemme siis saaneet pystyyn seurustelusuhteen, jossa jaetaan kummankin osapuolen kannalta riittävästi läheisyyttä, huolenpitoa, materiaalista hyvää, ymmärrystä, seksiä, turvallisuutta ja niin edelleen.. siis rakkautta. Osapuolet ovat hyväksyneet toisen puutteet ja oppineet kommunikoimaan tavoilla joiden tietävät sopivan toisilleen. Tai no... oikeastaan väittäisin, että suhteen alkuvaiheessa yhteisiä sanontoja ja tapoja syntyy uskomattomalla vauhdilla. Eräässä ideaalisen fiksaation vauhdittamassa suhteessa sanotaan (toivottavasti vastakin), että odota, mun pitää muotoilla tämä ajatus. Ja näin tapahtuu siis myös netin ulkopuolella, siellä kuuluisassa todellisessa elämässä. Suhde ei kuitenkaan ole valmis, kun molemmin puolin on myönnetty ihastumisen olemassaolo. Jotkuthan paukauttavat suoraan, että minä rakastan sinua. (Autuas se, joka tuon lauseen saa kuulla edes joskus ääneen ja vakavasti sanottuna.) Joidenkin täytyy sitten tämäkin asia ilmaista tuhannen mutkan kautta. Suhteen ja kiinnostuksen molemminpuolinen myöntäminen voisi olla syntymään verrattava hetki. Tämä suhde on nyt olemassa. Meillä on jotakin mitä muut saavat meidän luvallamme sanoa seurusteluksi. Kaikki oikeastaan alkaa vasta tästä.

Olen kuullut puhuttavan seitsemännen vuoden kriisistä. Kun pari on ollut yhdessä noin seitsemän vuotta, alkaa ilmetä ristiriitoja ja pettymyksiä. Toisaalta tämän tästä saa lukea, että ihastuminen ja rakastumisen tunteet loppuvat puolen tai viimeistään puolentoista vuoden päästä alkamisestaan. Siihen mennessä suhde on vakiintunut tai se loppuu. Onhan pieni lapsikin alttiimpi kuolemalle kuin vaikkapa parivuotias. Ja onneksi suhde siis tulee murrosikään jo seitsemän vuoden päästä, eikä noin 13 vuoden kuluttua. Tämä on siinä mielessä armollista, että jos ensimmäisen pitkän suhteensa solmii noin 20 vuotiaana, niin seitsemän vuoden kriisin kohdalla ei ole vielä mitenkään erityisen vanha aloittamaan uutta parisuhdetta. Toisaalta, pitkiä parisuhteita näyttäisi syntyvän kahdenkymmenen ikävuoden paikkeilla. Ensisynnyttäjien keski-ikä taas lienee 27 tai 28 vuotta. Kukin välttäköön liian äkkinäistä johtopäätöstä, koska läheskään kaikki eivät saa ensimmäistä lastaan ensimmäisen pitkäaikaisen kumppaninsa kanssa.

Jotkut ihmiset elävät lähes koko elämänsä yhdessä suhteessa. Toisilla erilaisia liittoja on useampia. Noin puolet avioliitoista kuulemma kariutuu nykyään. Sitä ei sano kukaan, moniko kariutumattomista liitoista on osapuolten ensimmäinen, joten arvelisin että yli puolella on vähintään kaksi liittoa. Onko se sitten hyvä vai paha, jääköön itse kunkin pohdittavaksi. Kunhan ei suhtaudu omiin edesottamuksiinsa sinisilmäisesti.

Täsmennys

Ja kuten jotkut ilmeisesti jo ovat oivaltaneet, edelliset kuvat eivät ole sen kauempaa kuin Jussaröstä.

Kolkot näkymät

Poikkesin tässä varhemmin syksyllä Groznissa. Maisema oli paikka paikoin yllättävän kotoisa, mutta rakennukset kyllä kertoivat karua kieltään. Voi vain kuvitella sitä kauhua, joilla näistä on paettu. Ja sitä elämää, kun väkivaltaisuuksien jälkeen - tai välillä - näissä on yhä yritetty asua.

Kotimaista laatua

Pintakäsittelyn laadusta kertoo aito käsityön sormenjälki.

Ihm.

Koka. Lumi. Lumikola eli cocacola.

(Jarla! Näpit irti!)

Poistin

Poistin reissukuvat, koska klikkaaminen ei suurentanut niitä ja teksti ei miellyttänyt itseäni. Ällös huolestu, jos satut lukemaan tämän ja vielä kaipaamaan kuvia. Julkaisen ne jälleen, kunhan olen kotona. Jos sillä kertaa saisin ne toimimaan kuten pitää.

Kotiinpaluu

Olin muutaman päivän merellä. Seilausta ei oikeastaan kertynyt kuin kolmelle päivälle, mutta se riitti hyvin irroittamaan arjesta. Pieni purjelaiva on pieni maailma, jossa satunnaisella kansimiehellä ole monta murhetta. Päivittäisiä huolenaiheita ovat sellaiset kuin että kuivuukohan toiset kengät iltaan mennessä. Turvallisuusvarusteiden käyttö ja rutiinien noudattaminen tekevät itse seilaamisen suhteellisen vaarattomaksi. Tavallisemmat sattumukset ovat jotakin sellaista, että saa mustelman tai pienen haavan. Ne tosin ovat kovalla tuulella melko tavallisia, mutta nehän nyt kuuluvat asiaan. Jos ihon kauneusvirheet tai haavat kovin kauhistavat, on turvallisinta pysyä toimistoympäristössä tai kotona, ja käyttää kypärää.

Suurin murhe on kotiinpaluu. Kun reissu päättyy ja alus on siivottu, kamat pakattu ja kansi järjestetty, alkaa kotimaan oloissa muutamasta minuutista muutamaan tuntiin kestävä paluu arkeen. Laivalle jäävät hyvästellään, kassit ja nyssykät nostetaan kaijalle, luodaan silmäys kohti laivaa ja sitten vain matkaan. Joskus ani harvoin saa autokyydin kotiin, mikä tietenkin suo nukkumisen mahdollisuuden.

Yleensä otetaan kurssi kohti linja-auto- tai rautatieasemaa. Jos satama sattuu olemaan kohtuullisen kokoisessa kaupungissa, jalkapelillä saavutettu noin kolmen solmun nopeus saattaa edellyttää useiden kymmenien minuuttien etenemistä vaihtelevissa sää- ja liikenneoloissa. Modernin viestintäteknologian aikakaudella voi soittaa puolisolle, sukulaiselle tai ystävälle ja pyytää selvitystä lähimmistä liikenneyhteyksistä. VR:llä ja Matkahuollolla on (nimenomaisessa järjestyksessä) hyvin tai välttävästi toimivia aikataulupalveluita tietoverkkosivuillaan. Toinen vaihtoehto on yksinkertaisesti tarkastella asemien seinustoja tai haastatella työntekijöitä aikataulu- ja hintatietojen toivossa. Jälkimmäisilläkin saattaa olla merkitystä, koska yleensä reissulta ei palata ankarissa rahavaroissa. Joskus on jopa kohteliasta tavoitella kokonaisnäkemystä itse kunkin mahdollisuuksista selviytyä kotikonnuilleen. Kenenkään jättäminen tienvarteen peukalo pystyssä märkine ja likaisine reissukamoineen ei ole erityisen ihmisystävällistä.

Aikataulutietojen hankintatavasta riippumatta kotiinpalun tyypillinen ohjelmanumero on odotus. Joskus sitä voi kertyä kaikkineen tunteja. Miehistö elää tavallaan, junat ja bussit kulkevat ajallaan - paitsi junat, jotka kulkevat myöhässä. Aikatauluja lukiessa on tullut orientoiduttua aikaan ja paikkaan. Merellä tai ulkosaaressa viikonpäivällä ei niin ole väliä, ja usein se vieras satamakaupunkikaan ei merkitse muuta kuin seiluun päätepistettä. Odotellessa voi tutustua aseman lähikortteleihin, käydä ostamassa reissuevästä, kuunnella mahdollisten paikallisten kanssaeläjien puheenpartta ja katsella maisemia. Maisemathan ovat usein perin saman moiset kuin missä tahansa kotimaisessa satamakaupungissa. Odotellessa voi käydä kahvilla tai jopa oluella. Jo muutaman kohteliaisuuden vaihto kassalla tai tiskillä on vaihtelua: ensi kertaa moneen päivään (tai viikkoon, reissun pituudesta vaihdellen) tulee vaihtaneeksi sanoja jonkun muun kuin miehistönjäsenen kanssa. Kaupan kassalla ei esimerkiksi tiedä etukäteen, millainen puheääni vastapäisistä kasvoista purkautuu. Tammisaaren tai Kristiinankaupungin kaltaisissa paikoissa odotettavissa oleva kielikin voi olla yllätys:

"Iso kahvi ja lasi vettä, kiitos."

"Kaksi euråa och femti´."

"Kiitostack."

"Tacktack."

Julkisliikennevälinematka kotikonnuille voi mennä torkkuessa tai matkakokemuksia vertaillessa. Purjehdusten jälkeen puhutaan säistä, päällystön ja miehistönjäsenten persoonallisuuksista ja raskaimmilta tuntuneista tilanteista. Erityisesti arvioidaan kipparin olemusta ja luonteenpiirteitä. Kaikki keskustelu kumpuaa tuoreista, tavallisuudesta poikkeavista kokemuksista, mutta ne myös auttavat siirtämään arkea vielä muutamalle hetkellä.

Kotikaupungin asemalla arki odottaa bussipysäkin, autokyydin tai jopa kaupassakäynnin muodossa. Koti voi odottaa tyhjillään tai asuttuna ja siellä saattaa jääkaapissa olla joko vähän ruokaa tai sitten valo - ja siinäkin hampaanjäljet. Mieleen palajaa työnhakuhankkeet ja se että lähiomaisille pitää soitella ja kertoa, että palattu on. Ja pitää tehdä lyhyt raportti reissusta ja etenkin todeta, että vallinneista sääoloista huolimatta matka oli mukava ja kaverit kivoja. Ja erikseen mainita, että miehistön kokemus ja taidot vaihtelivat mutta seilaamisen meininki oli hyvä, mieli iloinen ja mahdollisista sattumuksista huolimatta kaikki sujui hyvin. Kukaan ei korottanut ääntäkään kuin kerran, pari päivässä.

Kotiovella on laskuja pino. Lisäksi viranomainen haluaa tietää, miksi vieläkään ei ole toimitettu sitä ja tätä paperia sille ja tälle viranomaiselle. Edelliseen ja seuraavaan työpaikkaan pitää ottaa yhteyttä ensi tilassa eli heti kun on nukuttu yön yli ja saatu mieleisen vahvuista kahvia maidolla ja sokerilla, tai ilman. Ja muistaa, että seuraavan työpaikan edustaja ei vielä tiedä olevansa soittajan tuleva työnantaja. Lisäksi pitää muistaa, että purjehdusharrastus on työtä haettaessa etu ja näyttö aktiivisesta mielenlaadusta, sosiaalisesta sopeutumiskyvystä ja päämäärätietoisuudesta. Kun työpaikka on saatu, purjehdusharrastus merkitsee venähtäviä viikonloppuja, soittelua edestakaisin jostain gsm-kenttien laitamilta, maalitahraisia vaatteita keväisin ja levätahraisia syksyisin ynnä jatkuvaa soittelua erilaisiin liikkeisiin ja tuttavantuttaville: mistähän löytyisi Harkenin vinsseihin sopivat pikkujouset ja ehtisikö Suvi-Aino ja Mikko-Urmas pikku siirtopurjehdukselle. Niinniin... viikonlopun aikana Helsingistä Turkuun. On tosin luvattu reippaita länsituulia, eikä ole oikein takuita siitäkään, riittääkö miehistön rahkeet ympärivuorokautiseen seiluuseen vai pitääkö ainakin öiden pimeimmät tunnit viettää sittenkin ankkurissa tai laiturissa. Ja perjantaina pitäisi päästä lähtemään heti, ennen kuin työ- tai opiskelupäivä oikein on päättynytkään. Sunnuntaina ollaan illalla perillä ihan niin varmasti kuin länsituuli suo, koska maanantaina pitää olla taas töissä tai rikoslain uudistuksia käsittelevällä luennolla. Ja ainakin markkinointipalaverissä, jossa päätetään, että pistetäänkö mainokseen sininen vaiko peräti punainen tausta...

Yleensä riittää, että reissukamat on pesty ja kuivattu, ja se että töissä on kerran joku nipottanut hiusten väristä tai kitisevistä saranoista (Öljypullon hakeminen ei kuulu mulle!), kun jo alkaa tehdä mieli merelle, jossa on märkää, tuulista, raskasta, kuoppaista, suihku kaukana, byssa (=keittiö) rasvainen, kahvimaito loppu ja pomolla (perämies tai kippari) paha mieli ties mistä syystä. Ja eniten vituttaa kuitenkin se, että akusto tuottaa ongelmia eikä generaattoria tohdi sammuttaa. Niin muodoin omaan, autuaaseen punkkaan kantaa paatin rakenteita pitkin taukoamaton dieselinpörinä. Nuku siinä nyt sitten.

PS: Reissukuvat tulevat tänne julki, jahka olen valinnut mieleiseni ja vähän manipuloinut niitä.

Hyvä Bore

Nyt se tuli!

Boren piti tulla Sigynin ja Joutsenen väliin ja sen tieltä sitten kaiketi olisi siirretty eräitä pienempiä aluksia. Kaiketi joku asunnonomistaja haluaa mielummin katsella hihhuleiden romulaivaa kuin kauniiksi laitettua Borea, joten tuonne se nyt joutui, mihin on pahuksenmoinen käveleminen.

Historiatietoja aluksesta löytiipi täältä, kuten tietenkin myös teknisiä tietoja.

Syy siihen, miksi minä olen Nolla-Boresta kiinnostunut, on se että tuolla tein elämäni ensimmäisen laivamatkan. Vuosi on ollut 1974 tai -75. Silloin laiva kulki vielä höyryn voimalla. Muistan joitakin yksityiskohtia matkasta. Turusta lähdettiin kyllä nykyisestä Siljan satamasta, mutta Tukholmassa laiva kiinnittyi Skepsbron laituriin, vanhaan kaupunkiin aivan kuninkaan linnan läheisyyteen. Muistan istuneeni tuossa kellanruskean valkean kyljen rajalla näkyvällä kaiteella ja katselleeni merta siitä. Selvyyden vuoksi kerrottakoon, että siinä oli sellainen lasi- tai muovilevy, eli putoamisen vaaraa ei ollut. Hyteissä oli kapeat punkat. Ja ellen ihan väärin muista, jossain päin laivaa oli ruskeaa kokolattiamattoa. Siitä reissusta alkoi tähän asti jatkunut kiinnostukseni veneitä, laivoja ja merta kohtaan. Oman tarinansa aihe olisi se, miten jotkut kiinnostuvat kovasti jo lapsena jostakin asiasta niin, että kiinnostus jatkuu pitkään tai jopa läpi elämän.

Niistä ajoista laiva on varmasti muuttunut kovasti. Haluan silti kovasti päästä sinne katsomaan ja kahvittelemaan. Jonkin sortin majoitusliike laivasta on tulossa. Toivottavasti se tuottaa sen verran että laiva saadaan pidettyä siistinä. Ja tottahan se saisi edelleen tuottaa omistajalleen edes sen verran voittoa, ettei huolenpitomotivaatio katoa.

Arjen porvarillisuutta

Arvoisa oikeistolainen! Lokavyöryyn... valmistaudu!

Taannoisissa vaaleissa Kokoomus mainosti itseään työläisten puolueena. Kaiketi markkinointi päti, koska kokoomuksen vaalimenestys tuskin selittyy yksin yrittäjien ja omistajien äänillä. Kokoomuksen linjan mukaisesti oikeiston kannattajat perustelevat näkemyksiään sillä, että työtä pitää tehdä. Näin olen päätellyt niiden erinäisten nettikeskustelujen perusteella, joihin olen osallistunut.

Oikeistolaisten muotiargumentti on aika erikoinen. En nimittäin vielä ole nähnyt yhdenkään puolueen väittävän, että töitä ei pidä tehdä. Tai jos ihan tarkkaan ajattelen, niin oikeiston kannattajat ovat minulle sellaisia väitteitä esittäneet. En tosin tarkoita, että kyseiset porvarit olisivat olleet nimenomaan kokoomuslaisia. Tämä ajatukseni perustuu siihen, että sijoittaja oikeuttaa sijoituksistaan saamansa tulot riskillä. Että kun pistää jonkin summan rahaa johonkin yritykseen, minulla on oikeus odottaa lähes mielivaltaisesti korkoja sijoitukselleen. Ja koska joko sijoituskohde voi taantua taloudellisesti, mennä peräti konkurssiin tai ainakaan ei välttämättä heti tuota mahtavia tuloksia, sijoittaja tuntee ottaneensa ankaran riskin.

En väitä suorasukaisesti, etteikö sijoittaja voisi olla oikeutettu odottamaan jonkinlaista tuottoa sijoituksestaan. Se, mitä vastustan, on siis paksuperseinen asenne, että koska sijoitttaa euron, sata tai miljoona, on kohtuullista kartuttaa lisää omaisuutta täysin tekemättä mitään.

Vertaanpa nyt sijoittajan varallisuutta paskakasaan. Toisin kuin lukija ehkä ajatteli, en tarkoita, että paskakasa oli arvoton tai peräti rasite. Asiahan on niin, että paskakasakin on jonkin arvoinen omaisuus. Se vain ei tuota, ellei sille tee jotakin. Jos omistaa kasan paskaa, on turha odottaa saavansa siitä toivomaansa satoa, ellei sitä levitä pellolle. Kasan omistaja voi joko levittää paskakasan itse ja korjata omaan taskuunsa kaiken hyvän, mikä omaisuudesta (kasa) ja työ (lannoitus) koituu, tai hän voi teettää homman toisella, jolloin hän saa omaan taskuunsa melkoisesti vähemmän, sillä työstähän pitää maksaa palkka. Eikö? Vai pitääkö sittenkään?

Ruohonjuuritason (eli lannan pinnan) oikeistolaisuuteen siis kuului hokema, että joutoväki työhön! Toisaalta oikeisto ei ole kovin ankarasti parkunut, kun teollisuutta ja muutakin elinkeinoelämää on ajettu alas ja väkeä pistetty kilometritehtaalle. Paskakasan omistajat eivät siis enää halua levityttää paskaa, koska sen voi kyörätä muualle levitettäväksi, esimerkiksi Kiinaan. Ensin siis potkitaan väki pois, sitten vaaditaan että väki tekisi kuitenkin töitä. Ilman palkkaa? Kenties juuri samoille omistaville tahoille, jotka antoivat kenkää? Oikeisto olettaa, että palkkaa kertyy töitä tekemällä, vaikka - kun katsoo kuinka paljon ihmiset käyvät kaikenlaisilla nollatason työllisyyskursseilla, joihin kuuluu pakollinen harjoittelu - työnteon ja palkanmaksun välillä ei minusta enää ole mitään välttämätöntä riippuvuutta. En väitä että oikeisto ajaisi orjalaitoksen tai -kastin muodostamista, mutta jos riviporvarillinen aatemaailma saa ylivallan, moiset instituutiot voivat kyllä muodostua.

Siirrytäänpä sinne, missä tuota lantaa on nykyään helpompi levittää, eli Kiinaan ja muihin halvan työvoiman maihin. Siellä miljoonat ja taas miljoonat ihmiset elättävät itsensä kituliaasti tuottamalla hyvinvointia länsimaihin. Länsimaiden erinomaisuus ei perustu tekniseen ylivoimaan mitenkään yksiselitteisesti. Teetetäänhän erinäiset kulutushyökkeet alkeellisilla välineillä. Tärkein työkalu on alipalkattu työntekijä, joka nostaa, kantaa, kuivaa, kiristää ja vääntää alkeellisilla työkaluilla. Asetelma kylläkin perustunee länsimaisen työn taannoiseen tuottavuuteen. Kysehän on oikeastaan sortovallasta: koska meillä on varaa yli välttämättömien tarpeiden, voimme sanella, millä hinnalla puutteenalaiset tekevät työtä (niin, juuri sitä mitä kokoomuslaiset mainostivat) turhamaisuutemme hyväksi.

Kenellekään ei näytä tulevan mieleen kysyä, mitä sitten kun 1) tuotanto on siirretty ulkomaille ja 2) jostakin ilmenee ideologia ja karsimaattinen johtohahmo, joka saa lähes orjan asemassa raatavat työläiset halpatuotantomaissa muodostamaan yhteisen, aktiivisen poliittisen liikkeen. Kuka tekee rikkaille lenkkareita ja meikkejä, jos (ja kun lopulta) tuollainen liike voittaa ensin omalla alueellaan taistelun vallasta ja sen jälkeen päättää, että täst'edes töitä tehdään omaksi hyväksi?

Onko oikeistolainen arkiajattelu tosiaan noin sinisilmäistä ja lyhytjänteistä?

PS:

Kohta tänne tulee porvari ja käskee minun herätä: kommunismi loppui jo 20 vuotta sitten, koska se oli huono yhteiskuntajärjestelmä. Niin se loppui. Vasemmistolaisuudella minä en tarkoita marxismi-leninismiä tai Neuvostoliiton tyylistä keskusjohtoista suunnitelmataloutta. Se systeemi ei toiminut. Muistutan oikeistolaista aatteenmiestä parista seikasta: ensinnäkin kapitalismi ei ole ainoa jäljelle jäänyt mahdollisuus. Jos yksi ääripää ei toimi, se ei tarkoita että se toinen ääripää olisi ainoa vaihtoehto. Pikemminkin minusta näyttää, että kohtuuttomien odotusten varassa elävä kapitalismi/porvarismi/konservatismi/liberalismi on seuraava yhteiskunta- ja talousmalli, joka kuolee omaan mahdottomuuteensa. Tai sitten se muuttuu omien huippunimiensä johtamaksi hirmuhallinnoksi, joka puolestaan tarvitsee tuekseen poliisi- ja asevoimat. Toinen seikka, josta muistutan, on se, että ne olot ovat jatkuvasti olemassa, jotka johtivat sosialismin ja Neuvostoliiton syntyyn. Jotta sellaiset olot eivät laajenisi, olisi suoranainen riistäminen ja hyväksikäyttö estettävä jonkinlaisilla yleispätevillä talouden pelisäännöillä.

Isä heidän

Poliittisen paatoksen ja sen sellaisen muassa on hyvä hiljentyä pohtimaan uskonnollista seikkaa.

Isä meidän -rukouksessa lausutaan muun muassa: "Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaissa." Kyllä ollaan hurskaita. Näin sitä rukoillaan meidän Isää, kuten on opetettu. Muut rukoilevat heidän Isää. Miksihän ajatus Isä heidän -rukouksen katkelmasta kuulostaa jotenkin tutulta: "Tapahtukoon minun tahtoni, jos ei maan päällä, niin edes taivaassa."

Suhteettomuusteoria

Ajattelin luoda suhteettomuusteorian. Se voisi olla ihan vain yksinkertainen, eikä tarkoitukseni ole esittää sitä nyt kokonaan.

Suhteettomuusteorian pääajatus on, että jokin on pysyvää. Ja se on se, jonka Maailmankaikkeus -teksteissäni nimesin 1:ksi.

Suhteettomuusteorian toinen tärkeä seikka on kaiken kasaantumisen laki. Kaikki ajateltavissaolevat asiat pyrkivät muodostamaan kasautumia kaltaistensa kanssa.

Jotta en tärvele teoriaani ajattelemattomuudellani, jätän teorian hahmottelun tällä kertaa tähän.

Kuolema rikollisille

Olisikohan sittenkään huono ajatus tappaa pahimmat rikolliset? Minusta se voisi olla jopa inhimillistä. Henki pois sellaisilta, joiden ei kuitenkaan voi antaa elää kuin jossakin tiukasti suljetussa sellissä.

Tarkoitukseni ei ole manata kuolemaa Nikita Fouganthinelle tai muille julkkisrikollisille. Minusta tavallisille murhamiehille passeli rangaistus on vielä pitkän vankeuden jälkeenkin elää tekonsa kanssa. Ajattelin pikemminkin sellaisia, jotka aina, poikkeuksetta vapaalle jalalle päästessään aiheuttaa jonkun kuoleman, raiskaa kerran toisensa jälkeen, ei lopeta seksuaalista hyväksikäyttöä, ajaa ties-kuinka-monennen kerran jonkun kuoliaaksi humalapäissään. Ajattelin nimittäin olla tätä kirjoittaessani suopea ja antaa pahojakin rikoksia tehneelle mahdollisuuden katua ja muuttua. Sen sijaan se, että joku kerta kaikkiaan on päästään niin viallinen, että hänen elämänsä tietää aivan kaikille muille vaaraa, tuskaa, pelkoa ja tappiota, joutaisi kai kuolla. Asiaa voi tarkastella myös tällaisen rikollisen kannalta: onko se nyt mitään elämää, että ollaan jossakin kopissa kahleissa vuodesta toiseen. Kuolemahan siitä kuitenkin koittaa. Ennen pitkää paatuneinkin sairastuu tai ajautuu itsemurhaan kun elämästä puuttuu kaikki virikkeet ja mahdollisuudet. Äärimmillään kysymys on siis siitä, kumpi on reilumpaa: pitää jotakuta lukittuna ja enemmän tai vähemmän kahlittuna ikuisesti vai päästää hänet omista ja toisten kärsimyksistä.

Kuolemanrangaistusta on helppo kannattaa. Hyväksikäyttäjiltä ja murhamiehiltä nirri pois vain! Arvelisin että törkeimpien rikollisten kiduttaminen ennen kuolemaansa saisi sekin kannatusta. Ja ainahan ankarat rangaistukset saavat yleistä kannatusta. Erityisesti ne, joita rikokset eivät kosketa, näyttävät vaativan suureen ääneen tyydytystä omalle oikeustajulleen.

Vaan miten on, moniko ryhtyisi pyöveliksi? Jos rangaistus määrättäisiin luonnehtimilleni rikollisille, sellainen toteutettaisiin Suomessa ehkä kerran kymmenessä vuodessa. Niinpä pyöveli ei varmaankaan olisi kenenkään päätyö. Mutta mihin virkaan tuo oikeudellinen tappotoimi pitäisi liittää? Nykyinen tapa on vaatia mihin tahansa tehtävään ylenpalttisia tietoja ja taitoja. Olisi luonteavaa ajatella, että tappamisen, kauniimmin sanottuna seuraamisen langettamisen, hoitaisi lääkäri. Nähdäkseni siihen ei kuitenkaan vaadita lääkäriä: yksinkertaisimmillaan kyseessä on jo ennakolta rauhoitetun ihmisen myrkyttäminen kuoliaaksi ruiskeella. Lisäksi lääkärit valassaan lupaavat suojella elämää. Pyövelinä toimiminen saattaisi olla lääkärin ammattietiikan kannalta kyseenalaista.

Olen aivan varma, että sopivasta porukasta kysyttäessä olisi löydettäessä jopa innokkaita pyövelikandidaatteja. Minä kuitenkin kannatan oikeusvaltiota, jossa kaikki rangaistukset toteutetaan tekoon ja seuraamukseen nähden vähintäänkin kohtullisen harkinnan perusteella. Niinpä kuolemanrangaistuksesta päätettäessä ja sitä toteutettaessa kaikkien osallisten pitäisi olla harkitsevaisia ja pohtia asia paitsi lainsäädännön kannalta, myös oman omantuntonsa mukaan. Pyövelin tehtävään valittavan tai joutuvan pitäisi olla vakaumukseltaan kuolemanrangaistuksen hyväksyvä. Mutta miten senkin voi selvittää etukäteen. Ajankohtainen vastaus tietenkin olisi, että psykologisin testein. Minä vain en usko niihin testeihin, tai olen enintään sitä miellä, että niillä saavutettavat tiedot voidaan saavuttaa myös avoimella keskustelulla, johon osallistuu kaksi tasavertaista osapuolta. (Minun mielestän psykologiset testit testaavat ainakin joissain tilanteissa lähinnä psykologia. Jotkut heistä näyttävät nauttivan saattaessaan ihmisiä häpeään.)

Entisaikaan tehtävän hoiti usein sotilas, mutta nykyään sotilaiden työmenetelmät ovat liian karkeita. Emmehän halua julkisen vallan päättävän minkäänlaisen ihmisen päiviä niin että veri lentää. Toisaalta, ammattisotilaan määräämisessä tehtävään voisi myös puoltaa. Asiahan on niin, että sotilaat, etenkin upseerit, ovat institutionaalisen tappamisen virkamiehiä. Suomessa on totuttu ajattelemaan, että upseerit ja sotilaat ylipäätään täyttävät jaloa tehtävää: ylläpitävät rauhaa ja Suomen valtion uskottavuutta. Noissa tehtävissään upseeri voi periaatteessa kuitenkin joutua tappamaan jonkun, tai määräämään teloituksen. Useimmitenhän upseerien käskystä tapettaan vihollisia, ja toiminta on pakollista. Jos ei tapa, tulee tapetuksi. Mutta joskus upseeri voi joutua tappamaan tai tapattamaan esimerkiksi rintamakarkurin. Voisi lähteä siitä, että kuka tahansa vakinaisessa palveluksessa oleva upseeri voitaisiin määrätä toteuttamaan kuolemanrangaistus. Tällöin nuori mies tai nainen voisi ennen upseerin uraa harkitessaan huomioida mahdollisuuden joutua pyöveliksi. Jos tuomioita pantaisiin täytäntöön vaikka yksi kymmenessä vuodessa, todennäköisyys joutua tappamaan rikollinen olisi kuitenkin pieni. Ja kuitenkin tuo todennäköisyys saisi ehkä edes jotkut upseeriksi hakeutuvat miettimään sitä mahdollisuutta, että joskus voi joutua tekemään jotakin, mikä totisesti jää mieleen.

Vaan entäpä jos pyövelinä voisi toimia periaatteessa kuka tahansa? Oikeuslaitoksella olisi kaavake, jolla voisi ilmoittaa olevansa halukas toimimaan pyövelinä. Tarpeen vaatiessa oikeuslaitos seuloisi vapaaehtoisista parhaan. Tehtävään valittaisiin moitteeton kansalainen, jolla ei ole todettu mielenterveyden häiriöitä eikä hänen elämässään ole kuluneiden viiden vuoden aikana sattunut mitään mahdollisesti erittäin järkyttävää. Ei siis oman lapsen tai suhteellisen nuoren puolison yllättävää kuolemaa, yrityksen konkurssia, pitkittynyttä työttömyyttä tai muuta sellaista. Hänet haastateltaisiin perusteellisesti ja kerrottaisiin, että hän saa siihen asti kieltäytyä tehtävästä, kunnes tuomitulle on kerrottu teloituksen ajankohta. Lisäksi hänelle sanottaisiin, että sen jälkeenkään kukaan ei varsinaisesti voi pakottaa häntä antamaan tappavaa ruisketta, mutta että häneen luotettaisiin siinä asiassa. Teosta hän saisi tuntuvan palkkion. Ehdotan, että tämän hetken hintataso arvioiden kohtuullista olisi summa, joka kattaa kaikki vapaaehtoisen asunto- ja opintolainat, ja sen lisäksi vaikka miljoona euroa. Mahdollisesti ilmenevää post-traumaattista kriisiäkin hoidettaisiin vaikka kahden vuoden ajan.

Olen alustavasti esitellyt näkemyksen, että kuolemanrangaistus voitaisiin määrätä vain erittäin painavista syistä poikkeuksellisen vaaralliselle rikolliselle. Tällainen olisi siis jo aikaisemmin murhasta tuomittu tai useita kertoja raiskauksesta tai seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittu. Luulisin, että riittävän vakavan rangaistuksen rajasta nousisi vilkas keskustelu. Kannanotoilla voisi pyrkiä voitelemaan mieleisiään politiikan rattaita. Jotkut vaatisivat, että kaikki murhan tehneet pitää teloittaa, toiset vetoaisivat siihen vakaumukseen, että elämästä tai kuolemasta päättäminen ei ylipäätään ole ihmisen asia, johon abortin kannattajat taas vastaisivat että niinhän tehdään jo nyt. Niinpä lähden siitä, että kuolemantuomion voisi langettaa aikaisintaan toisesta murhasta. Poikkeuksellisen törkeän murhan jälkeen sen voisi ehkä langettaa myös, jos rikollinen syyllistyy useaan törkeään pahoinpitelyyn ja varhaisemmat tuomiot on langetettu poikkeuksellisen vakuuttavin todistein. Koska asiasta joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin nousee ihan oikeastikin keskustelua (jälleen kerran), pitäisi oikeustajunsa loukatuksi tuntevat sivulliset ymmärtämään, että kuolemantuomio ei saa olla päivänpolitiikan voiteluaine. Ihmisten pitäisi ymmärtää, että kuolemantuomiolla ei saisi tyydyttää jonkin yksittäisen tapahtuman suhteen sivullisten vaateita. Sen pitäisiolla yhteiskunnan viimeinen vaihtoehto täysin kelvottomiksi osoittautuneille yksilöille.

Entä kuolemanrangaistuksen periaatteellisesta hyväksymisestä seuraavat ongelmat? Miten varmistaa se, että kun itse seuraamus on kertaalleen hyväksytty, seuraavaksi ei ruveta vaatimaan sen laajempaa soveltamista? Tai miten varmistaa se, ettei jokin populistinen lynkkausmentaliteetti muuta kulloistenkin inhokkirikollisten järjestelmällistä tappamista yleiseski tavaksi. Arvelen nimittäin, että kuolemanrangaistuksen rutiiniluonteisuus oli keskeinen osatekijä noitavainoissa. Tällainen, sillään kovin etäinen mahdollisuus, on juuri tuota kuolemanrangaistuksen politisointia tai sen seurausta.

Jos tapettavaksi tuomittuja rikollisia ilmenee ani harvoin, niin kannattaako asiasta tehdä koko yhteiskunnan asiaa ylipäätään? Olkoon murhamies linnassa. Suomen valtio ei mene konkurssiin, vaikka presidentti vastedes ei armahtaisi kaikkein törkeimpiä väkivalta- ja seksuaalirikollisia. Ketään ei tarvitsisi velvoittaa tappamaan ketään; kenenkään ei tarvitsisi pohtia, kattaako tukeva taloudellinen korvaus mahdolliset psyykkiset ongelmat. Asiassahan on se ongelma, että jos teloituksen suorittaa järkevä ja tasapainoinen ihminen, hän saattaa sittenkin alkaa pohtia, että onko oikeuskäsittelyissä tapahtunut virhe. Miltä tuntuisi ajatella, että entä jos joskus tulevaisuudessa ilmenee oikeuskäsittelyssä tapahtuneen virhe. Onkin tullut tapettua väärä ihminen. Vai olisiko peräti niin, että huolellisen, vastuullisen ja humaanin oikeuskäsittelyn jälkeen tuomittu jätettäisiin jonkun sellaisen psykopaatin armoille, joka ei taatusti tunne huonoa omatuntoa? Vai pitäisikö psykopaatillekin antaa se mahdollisuus, ettei joudu katumaan tappoa, jos sattuu joskus parantumaan?

Turku

Olen ehkä ennenkin vihjaissut Varsinais-Suomen erottamisesta omaksi valtiokseen. Katsellaanpa nyt tarkemmin tätä asiaa.

Olen saanut tarpeeksi savolaisten Turku-vittuilusta. Määriteltäköön nyt savolaiset ja Suur-Savo samantien: kaikki ne alueet ja ihmiset, jotka ovat ja asuvat Turusta nähden Paimiosta Liedon, Pöytyän, Nousiaisten ja Naantalin kautta vedetyn murtoviivan takana.

En tiedä, mitä pahaa me turkulaiset olemme tehneet noille savolaisille, eivätkä he ole esittäneet muuta perustetta kuin "Turku on Suomen perse" tai muuta yhtä fiksua. Vittuilu on minusta täysin aiheetonta. Ja koska sitä on kuulunut jopa sellaisten suusta tai näin netin aikakaudella sormista, jotka eivät ole ikinä käyneet Turussa muutoin kuin matkalla ruotsinlaivalle, niin päättelen, että kohtalaisesta osuudesta savolaisia kannattaisia pysyä erossa. Tyhmiähän nuo turvenuijat Liedon takaa ovat. Niin että nyt siis tein pahan teon savolaisille: vastasin samalla mitalla. Ei ehkä ole fiksua osoittaa yhtäläistä tyhmyyttä, mutta ajan mittaan tunteiden purkaminen lienee kuitenkin fiksumpaa kuin välinpitämättömän näytteleminen.

Yksittäisenä vastavetona lupaan, että täst'edes en enää ikinä käy Tampereella näyttämättä keskisormea koko tuppukylälle. Up yours, Hervanta! Haist vittu, Kaleva! Ja saman tempun teen myös Helsingissä, johon katson kuuluvan myös seuraavat itsehallinnolliset betonielementtilähiöt: Kaunianinen, Kauniainen, Kauniainen, Espoo, Vantaa, Kirkkonummi, Sipoo, Lahti, Nurmijärvi ja Kerava. Ja joko mainitsin Kauniaisen? Haist huilu, Kallio! Imekää päänne, eiralaiset! Jyrättäköön Arkadianmäki maan tasalle vaikkapa puna-armeijan toimesta! Lahden Hörölä voidaan jättää, mutta Espoon Westend etenkin pitää tuhottaman niin ettei jää kiveä kiven päälle.

Jos tehtäisiin, kuten oikein on, varsinainen Suomi erotettaisiin tuosta Suur-Savosta, entisen neuvostoliiton nykyisestä etäpesäkkeestä! Turku ympäristöineen ei siinä jäisi tappiolle, vaikka risteilijäkauppa nyt takerteleekin. Koska Joensuussa kuulemma rakastetaan monikulttuurisia moniosaajia, puolalaiset hitsarit voitaisiin toimittaa sinne rautaisiin varustelutehtäviin ja sillä aikaa kouluttaa Varsinaiseen Suomeen vahingossa jääneet savolaiset hitsarin apulaisiksi. Me turkulaiset olemme koulutettuja, kielitaitoisia, virkeitä ja aikaansaapia. Täällä ei naida tyttäriä rectumiin kuten jossakin egyptinkorven takana... jossa muuten nimenomaan on Nurmijärven etäpesäke.

Jos nyt perustaisin itsenäisen varsinaisen Suomen erottamista Suur-Savosta ajavan liikkeen, tuskin saisin suurempaa kannatusta. Mutta leikitään ajatuksella, että tekisin tässä kymmenen, kaksikymmentä vuotta myyräntyötä ja keräisin kohtalaisen kannatuksen, niin pianpa oltaisiin liikettä vastustamassa ja minua syyttämässä valtionpetoksesta. Ikään kuin teille, peräseinäjokelaisille valopäille tulisi muu ikävä kuin jokin selittämätön pelko hyödyn menetyksestä.

Näin aatoksin perustan Itsenäisen Varsinaisen Suomen vapautusliikkeen, jonka toiminta jäänee toistaiseksi melko vähäiseksi. Mutta jos joku haluaa liittyä, niin tehköön sen omalla vastuullaan!

Kaupunki ja sen nimi

Kun Paraisten kaupunki sekä Nauvon, Korppoon, Houstakrin ja Iniön kuntien liittämistä suunniteltiin, käytiin syntyvän kaupungin (sic!) nimestä melkoista kränää. Esillä oli ainakin koko syntyvän kaupungin nimeäminen Merikruunuksi. Parainen oli myös ehdolla, mutta naapurisopusyistä se ei miellyttänyt ulomman saariston asukkaita. Lopulta saatiin aikaiseksi melko hankala ja kankea Länsi-Turunmaa.

Yhä naurattaa tuo kaupunki. Että kun on uloimman luodon ulkomerenpuoleisella rannalla, jossa ei näy kuin horisontti ja etäällä toinen luoto, on edelleen kaupungissa. Vaan saattaahan sielläkin yhdenlainen liikennevalo vilkuttaa punaista, keltaista tai vihreää. Joskus tosin aika etäällä. Ja valon väri voi usein myös olla valkoinen. Sinistä valoa sielläkään harvemmin näkee, mustasta puhumattakaan.

Ajattelisin kuitenkin, että nimeksi voisi ottaa jotakin muuta kuin Turun läntistä peräkylää tarkoittavan nimihirvityksen. Parainen on jotenkin aina ollut saaristolaisille mantereen etäpesäke, jossa on ollut sellaiset välttämättömät palvelut kuin Alko ja poliisi. Mantereen asukkaille Parainen taas on ollut saariston etäpesäke, jossa puhutaan ruotsia ja suomea kykyjen, tyylin ja mielleyhtymien mukaan sekoittaen, mutta jonne kuitenkin on päässyt melko vaivattomasti autolla. Jotenkin parainen ei ole ehtaa saaristoa vieläkään. Ainakaan sinne pääsy ei edellytä jonottamista autolautalle.

Kun nyt Alko on avannut myymälän Nauvon entisen kunnan nykyiseen kirkonkylään ja poliisia ei kuitenkaan saa hätiin, niin asiaa voisi tarkastella jotensakin maantieteellisemmin. Kuntahirvitys pitäisi mielestäni nimetä uudelleen sen maantieteellisen keskuksen mukaan, ja huomioida nimessä koko aulueen identiteettiä paremmin kuvaavan keskustaajaman nimi. Ja jotta ei vastaisuudessakaan unohdettaisi sitä että nykyisessä cityssä on yhdistynyt toisiinsa monta kuntaa, olisi hyvä lisätä nimeen jokin tuota yhtymistä kuvaava osa. Nimen perusteella kunnan vaakunaan voisi piirtää joitakin valikoituja, seudulle ominaisia työkaluja, kuten Wickströmin keskimoottori ja sitten vaikka isorysä. Peräti kaupunkilaisia kamppeita, eikö! Ja jo syntyneen yhdyskaupungin nimihän olisi tietenkin Nauvostoliitto.

Ykkösiä ja toistoa

Pari huomiota varhaisemmista teksteistäni.

Maailmankaikkeus, lyhyt oppimäärä -sarjassa esittämäni ajatus 1:stä jonkinlaisena olemisen perustapana näkyy olevan aika lähellä maailmankaikkeuden syntyä akateemisesti tutkivien näkemystä singulariteetista. Singulariteetti taitaa täsmälleen olla se hiukkanen, joka alkuräjähdyksessä räjähti ja jonka hajottau maailmankaikkeuden tilavuus - jos niin ylipäätään voi olla - alkoi laajeta huimaa vauhtia. Vauhti on ollut niin huima, etten viitsi mennä lunttaamaan, mikä numero oli sinne eksponenttiin pistettävä. Ero on kuitenkin siinä, että minä oletan tavallaan monia singulariteetteja, jotka eivät räjähtele eivätkä aiheuta laajenemista. Tosin joudun sitten erikseen pohtimaan, mistä niitä 1:ä maailmankaikkeuteeni ilmenee. Muistaakseni oletin siinä jonkinlaisen luojan, minän, joka luo niitä maailmankaikkeuksia. Niin muodoin niitä 1:ä on juuri niin paljon kuin luoja niitä arvelee olevan.

Toinen seikka, jota pohdiskelin, on tämä taipumukseni päätyä kirjoittamaan samoista asioista kerran toisensa jälkeen. Ehkä kirjoitan tästäkin jo toista tai ties vaikka viidettä kertaa. Taiteilijoille se näyttää olevan kovin tavallista. Jos katsellaan vaikkapa sanomalehdissä ilmeneviä sarjiksia, seikka on helppo havaita. Fingerpori-sarjakuva esimerkiksi perustuu jatkuvasti sanaleikkeihin. Yhdessä fingerporissa käytetään esimerkiksi täsmälleen samaa sanaleikkiä kuin minä ehkä vuosi sitten. Jaetaan yhdyssana uudella, yllättävällä tavalla. "Hienostoalue" on tavallisesti "hienosto-alue". Minä, ja se Fingerporimies, olemme jakaneet sen "hien-osto-alue". Pidän kiinni jonkinlaisesta isyysoikeudestani tuohon sanaleikkiin, koska julkaisin sen täällä aikaisemmin kuin sarjisjätkä hiukan tunnetummassa ja arvostetummassa julkaisussa. Myönnän kuitenkin, ettei minulla ole mitään oikeutta luulla olevani ainoa joka sen sanaleikin pystyi keksimään.

Itse asiassa Fingerporit sentään sisältävät kerran toisensa jälkeen jonkinlaisen yllätyksen. Jos ajattelemme toista suhteellisen suosittua sarjakuvaa, B. Virtasta, yllätyksiä ei kannata odottaa koskaan. Huvitus on stripistä toiseen siinä, että Virtasta jyrätään joka taholta. Samoin kiroilevan siilin idea on siinä että siili kiroilee. Hellyttävää kyllä, en väitä vastaan. Mutta silti jotenkin tympeää. Siili sanoo että perkele tekstistä toiseen.

Vaan mitäpä taiteilija voi tehdä välttääkseen toistamasta itseään? Ajatteleminen on pahuksen vaikeaa hommaa. Yleensä käy kuten Fingerpori-Jarlalle: tulee ajatelleeksi ajatuksen jonka joku muu on jo ajatellut. Ja jos joskus löytää uudenkarhean ajatuskiteen, hioo sen kauniiksi ja jakaa muiden iloittavaksi, on jo juuttumassa tähän samaan suohon. En millään usko, että joku pystyisi keksimään jotakin täysin uutta ja tuoretta joka ainoan päivän sarjakuvaan tai lauluun tai... hooh... mitä kaikkea ihmiset tekevätkään kerrasta toiseen. Mielestäni vaihtoehtoja on kaksi: joko välttää toistoa ja tyytyy siihen, että uusia ajatuksia ilmenee vain harvoin tai sitten toistaa kunnon käsityöläisasenteella. Ei edes yritä väittää että keksii joka päivä jotakin uutta ja hienoa ja odota että ihmiset taas kiittelevät omaperäisestä näkemyksestä, vaan tehdään jotakin kerran toisensa jälkeen erityisen hyvin.

Toinen vaihtoehto uuden luomiseksi joka päivä on ryhtyä kummallisuuksiin. Hitsailla vaikka fillarinrunkoja pyramidiksi ja sitten selitellä teelmän merkityksiä käyttämällä erilaisia kaukaahaettuja asiayhteyksiä, huonoja vertauksia ja väittämällä peitellysti, että teoksella pitäisi nähdä jokin arvo, vaikkei edes itse pysty kertomaan, mikä. Että kukin saa keksiä ihan itse fillarinromukasalle jonkin taiteellisen arvon. Ei väliä minkä, kunhan se arvo on ylevä.

Minusta olisi taiteessa, jota tämä blogikin kai ainakin osittain pyrkii olemaan, paras palata arvostamaan erityistä teknistä taituruutta. Ja ainakin sitä, ettei teos näytä hutaistulta kasalta jolle kerjätään arvostusta. On tietenkin surullista että saatan tässä vihjaista, että itseäni korkeammin koulutettujen taiteilijoiden teokset olisivat merkityksettömiä läjiä, keisarin uusia vaatteita ja... no, joutavaa mitättömyyttä. Onneksi riittävä itsetunto suojaa arvostelulta ja jos istuu riittävän usein taidetoimikunnan puheenjohtajan kanssa samassa kapakassa, apurahat virtailevat myötäänsä.

Kiipeily- ja killumatyö

Menneinä viikkoina on tullut kiipeiltyä ja killuttua fokkamastossa ja halkaisijapuomilla. Väittäisin että mastossa on helpompi tehdä roikkua ja tehdä töitä, vaikka putoaminen sieltä olisi taatusti näyttävämpi tapa päättää päivänsä. Halkaisijapuomilta pudotessa voisi jopa jäädä henkiin. Alla on vettä, pudotusta alle kymmenen metriä, eikä alla ole kaikin paikoin mainittavia esteitä. Teknisesti halkaisijapuomi on kuitenkin sikäli hankala, että tietyin paikoin joutuu käsillä ottamaan otteen oman painopisteen alapuolelta samalla kun seisoo edestakaisin huojuvalla vaijerilla.

On siinä työskennellessä tullut mietityttyä työturvallisuutta. Kuinka lähellä kuolemaa sitä oikeastaan onkaan. Koska fokka (keula-)maston prammitanko on maannut koko kesän laiturilla, Maston ylinkohta on ollut vain noin parikymmentä metriä kannen yläpuolella. Tai jotakin sellaista. Muistaakseni siellä tilapäisessä huipussa työskennellessä on noin kahdeksannen kerroksen tasalla, riippuen tietenkin siitä, kuinka korkealla verrokkikerrostalon perustukset sattuvat olemaan. Koen kovastikin turvavaljaan tuovan turvallisuutta. Aivan erityisesti silloin, kun seison siellä kerrostalokorkeudessa kahden.. hmm.. no... riman varassa. Taitavat olla vahvuudeltaan tyvessä 10 x 10 cm, jalkojen alla vähän vähemmän ja sitten heti kantapäiden takana vaikkapa 5 x 7 cm - jos sattuu seisomaan kasvot kohti mastoa. Jos ne pahuksen rimanpätkät, joita saalingeiksi kutsutaan, sattuvat olemaan kosteat, ne ovat myös hiukan liukkaat. Jos jostain syystä tasapaino pettäisi, koituva tapahtumaketju olisi tällainen: hyvällä tuurilla putoisin perhekalleuksilleni jommalle kummalle saalingille. Arvelisin että jokin itsesuojeluvaisto saisi tarttumaan kiinni siitä mistä sattuu saamaan mahdollisesta kivusta huolimatta. Huonommalla tuurilla putoaisi suoraan valjaan varaan. Tottahan siinä on kaikenmoiset turvajoustimet ja ties mitä työturvaviranomainen osaakin edellyttää. Ensinnäkin valjas nykäisisi kiristyessään erittäin ilkeästi. Toisekseen todennäköisesti loukkaisi itsensä aika tavalla kun putoaisi tai ainakin heilahtaisi jotakin maston rakennetta tai osaa päin. Kolmennennennennennennekseen voisi päätyä tilaan josta ei pääse itse pois ja jossa joutuisi odottamaan kunnes työkaverit vapahtavat tai pelastuslaitos tulee ja hakee haavoittuneen työmiehen ja vie pois. Ja koska mastossa ei olla ihailemassa maisemia vaan töissä, pudotessa voisi mukana olla jokin työkalu, johon kolhia itsensä. Joskus kyllä ehdin ihailemaan maisemiakin, mutta onpa ne vuosien varrella sieltä nähty erinäiset kerrat. Ei aina jaksa. Yleensä noissa mastohommissa ei kuitenkaan ole kiire ja joskus on ihan hyvä hiukan levätä, ettei keskittymiskyky kaikkoa. Ja lisäksi yleensä jaksaa kauemmin ja paremmin, jos pitää tauon ajoissa. Joskus siellä mastossa killuessa on nimittäin kulunut koko päivä ruoka- ja kahvitaukoja lukuunottamatta.

Sen hiton valjaan varaan ei siis haluta tipahtaa. Ja itse asiassa sen käsittely tekee työstä vaivalloista ja joskus se itse aiheuttaa jonkinmoisia vaaroja. Nämä kiipeilyköysisysteemit on luotu hiukan toisenlaisille paikoille kuin mastoille. Jos voisi roikkua suoraan katosta, ne olisivat hyviä. Ja sileää seinää vasten roikkuminenkin kävisi oikein mainiosti. En tosin jaksa ymmärtää, mitä työtä voi tehdä paikassa, jossa roikkuu saamatta tukea muualta kuin itsestään tai turvavarusteistaan. Mutta ehkä sieltä voi ihailla maisemia. Yleensä turvaköydet, valjaat, krikrit ja nousukahvat sun mun muut vehkeet tarttuvat työkohteisiin. Niin tapahtuu joskus, vaikka kuinka yrittäisi olla huolellinen. Ja mikäpäs sen mukavampaa kuin yrittää tehdä spagaattia vaikka nyt 18 metrin korkeudessa, ihan vain saadakseen jalkansa ulos jostakin killumaköyden ja haruksen välisestä kolosta.

Kuten sanoin, koen valjaan olevan turvakseni. Ja työnjohto kieltäisi tietenkin välittömästi kaikki kiipeily-yritykset valjaitta. Silti minua joskus ärsyttää ankarasti se. Ensinnäkään en usko, että jalkani lipeäisi saalingilta, väylingiltä, märssyltä, harukselta, toplentalta tai minkä päällä sitä milloinkin koipeaan pitää. Lisäksi minua ärsyttää se, että turvavaljaiden kanssa takeroidaan juuri silloin kun kiipeäminen tai laskeutuminen on muutenkin vaikeaa. Jos mukana vielä on puukkoja ja puntareita kainalossa ja vyöllä, viisimetrinen lankku takataskussa ja betonimylly vasemmassa kengässä. (Turvakengässä! Ilman turvavarusteita ei kiivetä, vaikka ne perhanan popot eivät mahdu niihin väleihin, joihin jalkaterä toisinaan kiipeämisen tuoksinassa pitäisi tunkea. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö betongmylly mahtuisi jalkineeseen jalkani lisäksi, jos mastossa moista tarvittaisiin ja sinne pitäisi itse viedä.)

En kuitenkaan haluaisi luopua noista kiipeilypäivistä. Kaiketi olen motivoitunut työntekijä. Yleensä haluan tehdä siellä kertaheitolla hyvää jälkeä. Sitä varten yleensä varaan hyväkuntoiset työkalut, rauhallinen asenne, riittävän määrän materiaalia ja betonimyllyn kenkään. Enkä totisesti ole pahoillani siitä arvostuksesta, jota työyhteisössä ja sivullisilta saan noista hommista. Nautin myös rauhasta. Korkealla työskentelevää ei hoputeta. Ei meillä tosin ketään hoputeta, koska sinne ei ylipäätään pääse töihin, ellei motivaatiotaan ensin osoita vakuuttavasti - ja kiipeilytaitoaan. Se kiipeilyhomma ei ole kuin avantouinti - että itse suoritus on karmea, mutta jälkiolo upea. Kyllä siellä ylhäällä olosta nauttii aivan aidosti. Eikä se mitään supermiehen hommaa ole. Pikemminkin kyse on maltin ja oppimisen asiasta. Oikeat otteet ja jalansijat löytää yleensä aika helposti. Kovin raskastakaan se touhu ei ole. Riittää jos on ruista ranteessa sen verran, että pystyy pari leukaa vetämään ja kunto on muuten kohtuullinen.

Tänään killuttelin etupäässä halkaisijapuomilla. Siinä jossain vaiheessa huomasin, että 1) turvavaljas ei ollut missään kiinni, 2) seisoin yhden vaijerin varassa, nojasin lantiota hiukan ylempänä olevaan vaijeriin ja 4) en pitänyt mistään kiinni. Ehkä kyse oli välinpitämättömyydestä. Jotenkin kyllä nuo työturva-asiat ovat rutiiniluontoisia. En minä niitä erikseen mieti joka kerta, vaan valjaat nyt puetaan ennen kiipeilyä siinä missä kädet pestään vessasta lähdettäessä. Tässä iässä (olenpa pätevä! olen jo näiiiin vanha ja kokenut!) ei ole enää tarvista näyttää. Heräsi kuitenkin ajatus, että tutut riskit ovat vaarallisimpia. Eihän siinä tilanteessa mitään ollut. Pudotusta ei montakaan metriä ja mitä nyt lapsalvaa - lampaanrasvan ja tervan seos - kenkäpohjissa oli hiukan liukasta.

Töistä menin sitten kaverini rakennustyömaalle. Maalattiin julkisivua parin metrin korkuisella tellingillä viitisen tuntia. Ylläolevissa työturvamietteissä taivalsin sitten kotia kohti kahdeksan jälkeen. Oloni oli tyytyväinen, tänään ei ole pänninyt kertaakaan ja paljon on saatu aikaan. Kaiketi minulla pitäisi olla paha olo riskien jälkeen, tai jopa helpottunut raukeus.

Erilaisuuden taju

Siedätkö erilaisuutta? Etkö? Älä huoli, en minäkään! Tai enintään siinä määrin kuin hyväksi näen. Minusta tietty erilaisuus on tarpeen, koska yhteiskunnassa on tarve erilaisille ihmisille. Tai sitten yhteiskunnassa on se vika, että se edellyttää eri ihmisiltä erilaisia piirteitä. Jonkun on hyvä olla äänimaisematutkija, toisen museolaivan remppamies ja kolmannen vähän kumpaakin.

On vallan mahdottoman hienoa ja jaloa sanoa, että hyväksyy erilaiset ihmiset. Tarroja, joissa lukee "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" näkee edelleen muuallakin kuin pyörätuoleihin liimattuna. Näyttää kuitenkin siltä, etten minä ole ollenkaan ainoa, joka sietää erilaisuutta vain omin ehdoin.

Jossakin toisaalla tässä blogissa tai peräti vallan muualla internetissä myönnän avoimesti olevani perverssi. Verrattain usein palaute tai vastaus on kuulunut jotenkin neutraalisti: kukin olkoon mitä tahansa haluaa, kunhan se ei loukkaa muita. Mutta annas olla, kun oma puoliso osoittautuu jotenkin seksuaalisesti kummalliseksi. Jo vain olla netin palstoilla tai ties missä perheterapiassa taivastelemassa asian kauheutta. Fiksuimmasta päästä taidetaan todeta, että ei pidä siitä tai tästä asiasta omassa puolisossa. Siellä palstoilla sitten kerrotaan, että mies onkin likainen pervo, pitää naistenvaatteita. Tai karmea nainen, haluaisi leikkiä ankaraa dominaa ja alistaa ja satuttaa. Ja juurihan sitä päästiin osallistumaan keskusteluun itse kunkin kokemasta suopeudesta.

Kun erilaisuus tulee lähelle, sen sietäminen ei olekaan helppoa. Se on minusta kovin ymmärrettävää. Kylään tulevalle äitille tai anopille on vaikea selittää, miksi sängyn alta pilkistää ruoska. Pyykkinarulta puuttuvia miestenvaatteita ei ehkä joudu selittelemään, mutta aina kun anoppi on tulossa hoitamaan lapsia, miehen täytyy pitää ainakin pari päivää miesten alusvaatteita, ettei taipumus pitsistringeihin paljastu. Erilaisuus aiheuttaakin vaivaa.

Seksuaalinen erilaisuus taitaa olla erilaisuudesta jotenkin hankalinta. Minä ajattelen seksuaalisuuden olevan jotenkin niin syvällä persoonallisuudessamme, ettei siihen liittyviä käsityksiä oikeasta tai väärästä noin vain muutella. Se hämmentää vaikka kuinka koulussa opetettiin seksin olevan välttämätöntä ja yliopistossa oivallettiin, että mikä tahansa elämän ilmiö auringonpimennyksistä teoreettiseen logiikkaan voidaan nähdä seksuaalisena. Aikaisemmin olen toki leikkinyt ajatuksella, että lähtökohtaisesti seksuaalisuus on jotenkin tabu, ja sen tyydytys liittyy tuon tabun hallittuun rikkomiseen. Eri ihmisten tavat rikkoa kyseistä tabua aiheuttavat hämmennystä juuri siitä syystä, että siinä rikotaan ehdotonta kieltoa. Mies EI käytä naistenvaatteita tai hän ei ole Mies. Toista ihmistä Ei saa Satuttaa, edes hänen vapaasta tahdostaan, koska se On väkivaltaa. (...mitä mieltä minä suunnilleen olen. Kipua saa varmaan tuottaa jos puolin ja toisin niin halutaan. Mutta vähäistäkään pysyvää vammaa ei saa toiselle tuottaa edes hänen vapaasta tahdostaan, koska ruumiimme ei ole meidän omaisuuttamme samassa mielessä kuin tuo kitara on minun oma ja määräysvaltani alainen.)

Jätetäänpä seksuaalisuus nyt, ja puhutaan hiukan masennuksesta, joka sekin on minulle tärkeä ja läheinen asia. Jossain perverssissä mielessä jopa rakas - jos nyt jaksatte tällaisen erilaisuuden sietää. Eilen, juuri eilen, sanoin eräälle sairaanhoitajalle, että minun on turha hänen seurassaan käydä läpi hänen seurassaan aggressiota (siitäkin olen kirjoittanut), kasvojen menettämistä tai tilanteen analysointia, koska se ei mitenkään muuta kyseisen keskustelutilanteen ulkopuolista maailmaa. Jo ammattinsa puolesta tämä kokenut, empaattinen ja kaiketi huimaavan ammattitaitoinen mielisairaanhoitaja oli eri mieltä. Ja miksei olisi ollut, hoitaahan hän mielisairasta. No, en ole ajatukseltani yhtä jyrkkä kuin eilisessä tilanteessa annoin ymmärtää. Halusin kärjistää tuodakseni esiin, että vaikka hullujen hoitolassa pitäisi vallita avoimuuden jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tunteitaan tai ajatuksiaan, niin todellisuudessa siellä vallitsee täsmälleen samat sosiaaliset normit kuin missä tahansa muualla. Jos ryhmässä hermostuu, menettää kasvonsa, eikä ole vakavastiotettava. En usko, että siinäkään ryhmässä voi suuttua menettämättä uskottavuuttaan. Tosin uskon ja toivon, että sietokykyä on enemmän kuin vaikka oikein kiireisessä ja ahdistuneessa työpaikassa. No, tilanne jatkui pienimuotoisena joopas-eipäs-kiistelynä, jonka sitten kuitenkin lopetimme. Koin, että hän ei hyväksynyt näkemystäni.

Laajennetaanpa äskeistä pientä kiistatilannetta hiukan laajemmaksi. Epäsuorasti, tai jopa suorasti, esitin, että minun ei pidä muuttua, vaan ihmisten sen huoneen ja tilanteen ulkopuolella pitäisi olla hiukan sietokykyisempiä. Jalo ajatus, eikö totta! Tosin moisen vaatimuksen esittäminen varmaan loukkaa monia, jotka uskovat jo valmiiksi sietävänsä erilaisuutta, tai ainakin vammaisia ja ulkomaalaisia. Ja ihan arkirealistisesti ajatellen minun on järjetöntä edellyttämään kaikkien muiden ihmisten muuttavan näkemyksiään minun vaatimuksestani. Olen tuhannesti täälläkin pauhannut, että tällaiset kulttuuriset (lue: vain-kulttuuriset) seikat ovat itse asiassa pahuksen hitaasti ja vaikeasti muutettavissa, ainakin ilman jotakin koko yhteiskuntaa koskevaa järisyttävää tapahtumaa. Oikeassaolo on helppo perustaa vallitsevaan yleiseen näkemykseen. Tai ainakin voi kuvitella olevansa oikeassa, jos uskoo vakaasti olevansa samaa mieltä kuin useimmat muut. Jos erilaisuuden hyväksyminen edellyttää "väärässäolon" sietämistä, vaatimus on kohtuuton. Erimielisyys erilaisuudesta näyttäisi siis tekevän sietämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Pyörätuolilla eteneviä liikuntavammaisia ja valkean kepin kanssa eteneviä sokeita on helppo ymmärtää. Se suorastaan kuuluu sivistykseen. Tosin ihan ikiomasta kokemuksestani tiedän, että jos mies ohjaa sokean miehen ravintolaan niin, että sokea pitää näkevän käsivarresta kiinni, jostain känniääliöiden pöydästä kuuluu homottelua. Mutta noin pääsääntöisesti niiden erialaisuutta siedetään, joiden ei nykykäsityksen mukaan katsota olevan itse vastuullisia siitä etteivät kävele, näe, puhu tai ymmärrä. Vaan annapa tosiaan olla, kun sokea kaipaisi opasta, pyörätuolipotilas ovenavaajaa tai raivokohtauksen saama teini väkivahvaa aloillaanpitäjää, niin jopa vain painellaan ohi. "ei tuo minulle kuulu". Ei ole kanttia mennä vieraaseen tilanteeseen. Erilaisuuden sieto vaatisikin yhtäkkiä vaivannäköä. Mutta enin mihin pystytään on tuiskaisu omassa käsipuolessa roikkuvalle, ikiomalle, tuiki tavalliselle lapselle: "Ei saa tuijottaa!" (Antaisi nyt kerrankin katsoa, että ei tarvitsisi aikuisena lukea sosiaalipornoa Taru Väyrysen nuorisokotikirjoista.)

Hyväksyttävää erilaisuutta on siis sellainen, joka ei edellytä vaivaa, ei erimielisyyttä, ei ole luonteeltaan (kovin) seksuaalista eikä varsinkaan tule liian lähelle arkea. Nämä ehdot kun täyttyvät, niin onpa vain helppo sietää. Kun erilaisuuden sietäminen on useimmiten helppoa, niin onpa helppoa olla jalo.

Palkka

Minusta siivoajan pitäisi ansaita 4000 - 6000 euroa kuukaudessa, paitsi jos siivoa vessoja, niin 8000 euroa kuukaudessa olisi sopiva palkka. Liikennelentäjälle voisi kuulua pari tonnia kuussa, ikä- ja muine lisineen 3000. Lääkäri voisi ansaita vaikka 2500, paitsi jos on hallinnon vastuuta, niin 2700. Museolaivan apupoika voisi tienata vaikka 2900 euroa kuukaudessa.

Ja miksi?

Miksi muka ei?

Miksei työmarkkinoilla päde ne paljon paasatut markkinoiden lait: hinta määräytyy kysynnän mukaan. Kuvittelisin että isojen ja kalliiden lentokoneiden lentäminen olisi hohdokasta työtä. Sitähän monet tekisivät ihan ilmaiseksikin. Minäkin. Enkä usko minkään vertaa, että työn kuormittavuus tai vastuullisuus on mikään varteenotettava palkkaperuste. Lentokoneessa lentäjä istuu siellä koneen nokalla, perämies oikealla ja kippari vasemmalla. Millä todennäköisyydellä liikenne- tai muu ammattilentäjä päsäyttää koneen vuorenseinään sen seurauksena, että palkka pudotettaisiin kymmenesosaan nykyisestä ja autoetu poistettaisiin? Eiköhän se lentojätkä ihan omankin henkensä takia väistele vuoret ja ankarimmat ukkosmyrskyt.

Entä lääkäri? Siellä niitä korkeasti palkattuja herroja istuu lasareteissa valkoisissa takeissaan ruinaamassa, kuinka raskasta työ on ja kuinka mitätön on siitä saatava korvaus vaivaan nähden. Puolitetaan liksa, palkataan tuplamäärä lekureita. En nimittäin usko, että hoito siitä huononee. Vai ihanko oikeasti lääkärit uskovat, että vuorokauden valvonut koliikkivauvan kaksinhuoltajaisä on vielä työviikon viidennen vuoron kestäessä siinä kunnossa, että pystyy määräämään ihmisille potentiaalisesti hengenvaarallisia myrkkyjä jotenkin järkevästi. Luulisi lääkärien (niin! tosiaan! juuri heidän!) tietävän kuinka valvominen vaikuttaa ihmisen suorituskykyyn etenkin vaativissa tehtävissä. Minusta asia olisi ihan yksinkertainen: lääkäriksikin haluaa moni ihan siitä syystä että arvostaa lääkärin työtä. Alalta vain hittoisiin ison palkan takia sähläävät ja kunnon väki tilalle! Jos joku lisensiaatti tai tohtori määräisi perusteettomia lääkityksiä tai sairaslomia väsymyksen tai sen sellaisen takia, hänen sietäisi saada kunnon nuhtelu. Ja välinpitämättömyydestä tai rahanahneudesta tehdystä virheestä pitäisi langettaa ankara rangaistus ja korvaus.

Jos olisi huutokauppa, jossa kaupiteltaisiin töitä, niin kukahan sen yksitoikkoisen siivoojanhomman haluaisi? En usko, että moni. Joten kun hauskeammat hommat presidentistä yläasteen lehtoriin (1712,347 € kuukaudessa + pakollinen kesätyöskentely kaupungin muissa tehtävissä, paitsi vuosiloman ajan), olisi jaettu, jäljellä olisi ns. paskaduunit. Tylsät, raskaat, likaiset, hävettävät ja jopa ihmisarvoa alentavat (puhelinmyynti, 12 000 euroa kuukaudessa + proviisio, 145 prosenttia myytyjen tuotteiden arvosta) myytäisiin tehtäviksi jäljellejääneille ihmisille melkoista rahallista korvausta vastaan.

Ihanteet

Erityismorjestus nimimerkeille aella84 ja JE.

Pessimisti ei pety ja kyynikko saa olla ikuisesti oikeassa. Arvelisin, ettei oikeassaolon riemua voita mikään. Se on ilmaista, ei edellytä sosiaalista statusta ja on enemmän tai vähemmän pysyvää. Tai jos oikein mietin, oikeassaolo tuo sosiaalista statusta.

Partiojohtajakurssini ohjaaja, taisi olla Vesa Auren, tokaisi kurssin päätöspuheessaan että viisaat pitävät maailmaa pystyssä ja hullut vievät sitä eteenpäin. Todella viisas varmaan kysyisi, että mihin maailmaa pitäisi edes viedä?

Miksi näyttääkin siltä, että hulluus - siis ennakkoluulottomuus ja kyky nähdä vaihtoehtoja - on huonommassa valossa kuin viisaus. Tämän viisauden yhdistän tässä yhteydessä vallitsevien olojen puolustamiseen ja muutosten vastustamiseen epäonnistumisen todennäköisyyteen vedoten.

Onko maailma niin valmis, ettei muutoksia enää tarvita? Siltä minusta näyttää. Tapahtui näin: juttelin erään naisen kanssa chatissa (taas! ylläri!). Hän vaikutti sellaiselta että hänen kanssaan voi jutella masennuksesta ja sairaslomista. Taisipa hän vakuuttaa, että hänelle voi kertoa arkoja asioita. Mielessäni hymähdin, että mikäs minua estää, koska ei hän tiennyt, kuka olen oikeasti. Kertoi vielä asuvansakin kaukana, niin tuskin osaisi päätellä, kunhan edes hiukan varon sanojani. Tähän mennessä, arvoisa lukija, olet varmaan jo osannut päätellä, että erehdyin. Ehkä hän tarkoitti, että hän pitää salaisuudet, mikä minusta ei ole kovin tärkeää kun puhutaan riittävän anonyymisti. Hän kertoi elämästään ja minä omastani. Sitten hän kertoi miten oli voittanut vaikeutensa ja kuinka auvoisaksi kaikki oli muuttunut. Ja kuten arvata saattaa, hän suositteli minullekin asennemuutosta ja muuta sellaista. Kun kerroin että yritetty on, hän kävi saarnaamaan. Minä olin lapsellinen ja annoin hänelle mahdollisuuden jatkaa. Tyydyin vain pyytämään, ettei yrittäisi terapioida minua. Lopulta keskustelu päätyi asetelmaan: koska asiat ovat kuten sanon, sinun pitää tehdä samoin. No... 1) asiat eivät ole kuten hän ajatteli. 2) Asenteita ei ostella kaupasta eikä lainailla hyllyistä. Niiden muuttaminen on pitkä ja vaikea prosessi, enkä ole varma että haluan. Lisäksi en usko, että se välttämättä auttaa. Ehkä minusta tulisi tuota juttukaveria miellyttävämpi, mutta minun oloni ei paranisi.

Mutta näinhän nämä keskustelut usein menevät: ensin ollaan ymmärtäväisiä, sitten tarjotaan patenttiratkaisua ja lopulta suututaan kun ratkaisu ei kelpaa. Ihmiset eivät muutu odotusten mukaisiksi. Sanalla sanoen, erilaisuutta ei siedetä, vaikka minusta on kovin muodikasta puhua erilaisuuden sietämisestä ja hyväksymisestä. Erilaisuudella taidetaankin tarkoittaa ihonväriä, vammaisuutta, ruotsinkielisyyttä tai muuta sellaista, joka nyt vallitsevan moraalin mukaan pitää sietää. Jos joidenkin ihmisten erilaisuuden sietäminen edellyttääkin muutosta omissa asenteissa tai teoissa, niin sietokyky hupenee nopeasti. Oikeassaolohan on jaloa, ja jos toisella menee huonosti, niin omaan asemaan vedoten on helppo olla oikeassa.

Humen giljotiini on tällainen aatos: siitä miten asiat ovat ei tule ajatella, miten niiden tulisi olla. Vallitsevien asiantilojen perusteella ei siis pidä mennä lausumaan moraaliväitteitä. "Koska sinulla on masennus, sinun pitää hankkia uusi asenne." Ehkäpä minun masennukseni johtuukin sinun asenteistasi! Mitäs siihen sanot! Lällällää! Olenpa oikeassa, olen jalo!

Masennuksen parantamista olen tässä blogissa pohtinut kovasti ja pidän kiinni yhä siitä, että masennus ei ole kenenkään oma syy, mutta jokaisen omalla vastuulla on tavoitella sen lievittämistä, koska kukaan muu ei sitä voi tehdä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin asenteen vaihtaminen, koska masentunut voi olla pahuksen oikeassa: masennukseni johtuu keskushermostosta ja toisaalta onnettomista sattumuksista elämässäni. Olosuhteet ovat tehneet elämästäni sen mitä se on, ja olen itse osa olosuhteitani. En voi muuttaa kaikkea, vaikka voin tavoitella hyvää.

Minun ihanteeni on yhteiskunta, jossa on useampien parempi olla, tai ainakin joissa ahneiden on pahempi olla ja yhteisen hyvän arvon tajuavien on parempi olla. Se on ihanne. Se on hulluutta etenkin siksi, ettei se ole kovin todennäköistä. Ahneus on nimittäin vallan ja varallisuuden ja aseman saamiseksi hyödyllinen ominaisuus ja myös hyvä väline. Jos omatunto ei soimaa, voi heikompaa riistää ilman tuskia. Seuraavaksi kai pitää pohtia, mikä on ahneutta ja vallanhimoa ja mikä ei. Jotta väitteestäni varmasti tulisi kehämäinen, tulen (jos viitsin) kytkemään nuo seikat nimenomaan kyynisyyteen, ihanteettomuuteen, julmuuteen ja pahantahtoisuuteen.

Ja mihin päädyn?

Kaikkien alojen asiantuntemukseen. Siihen, että juuri minä voin puhua arvokkaista asioista vaikka oikeasti rakentelen egoani pönkittäviä ajatusleikkejä. Tavoitteenihan on vaikuttaa peräti älykkäältä ja ymmärtäväiseltä paitsi itseäni, myös kaikkea muuta kohtaan. Ihanteet ovat aatteiden perusta, ja aatteita ynnä uskontoja voi käyttää suurtenkin joukkojen hallintaan. Kyynikko ei siis ole paha, jos ei satu puolustamaan oikeassaolollaan omaa etuaan.

Hämmentääkö tämän tekstin tarkoitus? Joo... niin se hämmentää minuakin. Lopulta päädyn tällaiseen ajatukseen: loogisen ja johdonmukaisen tekstin voi kirjoittaa vain jos jättää riittävästi näkökulmia syrjään. Jos taas yrittää ajatella laajasti, päätyy niin suuriin ajatuksiin, että aivot loppuvat kesken. Ja se taas ei ole ihanteellista eikä kyynistä. Se vain saattaa johtaa toimintakyvyn lamaantumiseen. Ehkä minun siis on parempi tervailla museolaivaa kuin hankkiutua opettajaksi, sillä opettajan mieltäni vaivaisi jatkuvasti oman opetukseni puutteellisuus, oppilaiden välinpitämättömyys ja kaiken viestinnän rajallisuus. (Tähän päätteeksi pitäisi kirjoittaa jotakin täysin mielipuolista.)

Seuraavaksi kirjoitan taas seksistä. Se ei syleile maailmoja!

Jipii!

Hei! Muistin vielä tämän blogin olemassaolon ja salasanankin!

Luin omia tekstejäni, ja voi gauhia miltä ne näyttää. Olen ajatellut niin hienosti, etten ole osannut kirjoittaa asiallisia virkkeitä. Sanoja puuttuu ja kirjoitusvirheitä vilisee.

Myin tänään vanhan veneeni. Sain jo kauppasummastakin puolet. Nyt tuntuu, ettei se niin kurja ollutkaan, kuin myyntipäätöksen tehdessäni ajattelin. Eikä se tietenkään olekaan NIIN kurja. Mutta ihan fiksu päätös se silti oli. Iso kapistus se oli, ja minun jaksamiseni on rajallista.

Ja ostin taannoin pienemmän Mälarkryssarin. Tämä nyt hankkimani malli on Mälar 22. Numero siis viittaa (nimellis-)purjepinta-alaan. Nyt se uusi vene, joka on itse asiassa myymääni vanhempi, mutta paremmassa kunnossa ja helppohoitoisempi, kelluu tuolla Naantalissa laituripaikallaan. Ja huomenna lähden veljenpoikani kanssa reissuun!

Ehkä alan kohta taas ajatella syvällisiäkin. Ainakin jos se ei vaadi loppusyksyn masennusta tai jotakin ankaraa katkeruutta. Juuri nyt en osaa ajatella kuin aikaisempaa väitettäni, että hyväntuulinen ei syvällisyyttä kaipaa. Voisi olla asiallista ottaa kamera mukaan, jos vaikka kuvia saisin julkaistua. Yksi kuvahan kertoo enemmän kuin pari ajatusta. Niinpä en julkaise vielä yhtäkään kuvaa.

Huonoa huumoria.

Minusta Etelä-Suomen junttimaisin paikannimi on Karjalohja. Olen keksinyt pilkkanimen huonosti laulaville kuoroille. Ne ovat Karjalohjan Sonnikuoroja kaikki. Erityisesti minua pännii se, ettei tuo sutkaus naurata ketään.

Pertti Jarla! Tuntuiko hyvältä lainata hienostoalue-ideaa Fingerpori-sarjikseesi? Minä julkaisin sen ensin. Ajatus on minun. Häpeä!

Poliittinen ohjelma, osa aika monta.

Aika tekee ajatuksia.

Kieltämättä kallistun aatokseni vasemmalle. Vanhanaikaiseen sosialismiin ei ole paluuta. Se ei toiminut. Ihmisiä ei voi tukahduttaa, ja ahkeruudesta pitää saada palkka. "Jokaiselta kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeensa mukaan" on kyllä kaunis periaate, mutta jonkinlainen kannustus nostaa kummasti kykyjä. Ja kyvyt olisi hyvä käyttää yhteisen hyvän tekemiseen, ei valtaeliittiin pyrkimiseen tai muuhun yhteisen hyvän eduksi puettuun itsekkyyteen.

Kumpi on helpompaa, liittyä olemassa olevaan puolueeseen vai perustaa uusi kansanliike? Vanha puolue on luutunut koneisto, jossa uudet äänet vaiennetaan äkkiä. Poliittinen ideologia on sen tuntijalle näppärä väline. Sitä voi usein soveltaa vaikka millaisten väitteiden tukemiseen tai vastustamiseen. Jos ehdottaa jotakin uutta, eikä ole oikea ihminen, ehdotusta ei pidetä varteenotettavana. Se on helppo kumota poliittisen ohjelman perusteella vaikka päivänpoliittisessa toiminnassa kyseinen kohta olisi ollut huomiota sitten sen kirjoittamisen.

Uuden kansanliikkeen ja puolueen pystyttäminen on hyvin epävarma hanke. Viimeisin varteenotettava uusi poliittinen liike on ollut vihreät. Sitä ennen olikin sitten vasemmisto. Populismi meillä on ollut seurassamme aina, äärioikeisto samoin. Kieltämättä uuden, vireän liikkeen herääminen olisi juhlavaa, mutta sen johtajaksi hapuilu olisi juuri sitä vallan ja omaneduntavoittelua, jota vastustan. Poliittisen arjen olisi toki hyvä olla jaloa ja ihanteellista, mutta käytännössä poliitikonkin pitää hankkia leipää itselleen ja läheisilleen. Poliittinen broileri, joka ei ole elänyt tavallista elämää (miten sekin määritellään) ei oikein ole varteenotettava. Mutta sellaisethan Suomessa touhuilevat. Onneksi sentään lähettivät Pia-Noora Kaupin muualle täältä.

Olen esittänyt, että oikeiston pitäisi hankkia materiaa maahan ja vasemmiston huolehtia jaon kohtuullisuudesta. Samanlaisia tehtäväjakoja voi nähdä poliittisen keskustelun kaikilla osa-alueilla. Oikeiston tehtävä on ostaa maahan ohjuksia, hävittäjiä, puukkoja ja puntareita, vasemmisto tehköön parhaansa, ettei niitä tarvita. Ja. Niin. Edelleen. Kaikkineen tilanne on aika hyvä. Onhan Suomessa ongelmia ja töitä niiden vuoksi on tehtävä. Mutta uuden poliittisen aatteen muotoilu lienee enintäänkin aivojumppaa. Minulla ei ole uutta ajatusta, jota muotoilla ideologiaksi. Jos poliittinen tilanne olisi huomattavasti kireämpi, voisin osallistua vasemmistolaiseen mielenosoitukseen - lähinnä vihanpurkamismielessä. En minä nimittäin vihaa oikeistoa, paitsi äärioikeistoa. Sen sijaan vihaan ääriliikkeitä. Ja poliittisia kärjistyksiä, kuten yksoikoisia näkemyksiä vaikkapa ydinjätekysymyksistä tms.

Näin sanoin hautaan poliittisen aatteen muotoilun. Rest in pieces...

Kaikkea on liikaa

Kaikkea on liikaa. Olen ennenkin pyytänyt katsomaan ympärille ja kysynyt, mitä puuttuu. Autoja on liikaa, taloja on liikaa, tavaraa niin ettei ihmisiä löydä seasta. Kirjoja on liikaa myös, ja tällaisia kirjoituksia. Silti ihmisiäkin on liikaa.

Kaikki näyttää myös kasautuvan. Hiekkaa on etupäässä Yyterissä. Väittäisin että puolet Suomen hiekanjyvistä on siellä, pienellä alueella. Älkääkä selittäkö minulle mistään Kalajoesta, jossa hiekka on Yyteriin verrattuna lähinnä karkeaa soraa tai mursketta. Talot taas kasautuvat kaupunkeihin vaikka olisi varmaan parempi asua hiukan vähemmän ahtaasti. Raha kasautuu rikkaille, vaikka toiset ovat paitsi perustarpeitakin. Onni kasautuu yksille.. ehkä onnelliset ovat narsisteja tai perusteettomia optimisteja. Joidenkin elämä on surullista, eikä se suru helpota sairaslomalla, mielialalääkkeellä tai terapialla. Se helpottaa vain sillä että hyväksyy oman osattomuutensa onnesta.

Saat sen mistä luovut, sanoi Tommy Hellsten. Hänen ei käsittääkseni ole tarvinnut luopua paljostakaan, tai siltä näyttää. Mutta hän lienee oikeassa. Purjevenettä ei saa purjeveneestä luopumalla, mutta luopumalla vanhasta paatinrohjosta tai jostain muusta asiasta voi saada aikaa, rauhaa ja rakkautta. Kaiken kasautuminen näyttää olevan luonnonlaki, vaikka fyysikot kyllä sanovat epäjärjestyksen lisääntyvän. Minä yritän opetella, että kasautumista hillitsemällä voi jakaa onnea ja iloa. Ja rahaakin, jos on sitä on kasautunut omalle tilille.

Haluaisin osata luopua paljosta, mutta eihän itsekkyyttä näin vain kitketä, kauniin ajatuksin. Ehkä toiveeni taustalla on tuo Hellstenin ajatus. Voisin luopua paljosta saadakseni paljon. Nyt kuitenkin luovun omasta ajastani ja lähden rassaamaan museolaivaa. Ehkä joku iloitsee työni tuloksista.