Silmäkkäin I
Milloin muutuin hirviöksi? Silloin kun kerroin ihmisilleni vihastani? Vai sen jälkeenkö, kun minut toimitettiin valtaan? Vai vastako silloin kun jouduin selvittämään kansainväliselle lehtimiesjoukolle sanoja "moraali" ja "oikeus"? En oikein tunnista hirviötä itsessäni, vaikka myönnän että olen sallinut kauheiden asioiden tapahtua. Olen kohdellut vaimoani ja lähisukulaisiani niin kauniisti ja kohteliaasti kuin osaan. Olen yrittänyt olla niin hyvä isä lapsilleni, kuin osaan. Olen kuunnellut poliittisia vastustajiani kaikella sillä ymmärryksellä, joka minulle on suotu. Olen jopa yrittänyt hillitä kannattajieni ylenpalttisia tulkintoja.
Kaikki alkoi vihasta. Kuljin kaduilla työttömänä ja toimettomana. Olisin saanut tehdä töitä mielin määrin, mutta kukaan ei ollut halukas maksamaan palkkaa tai edes tarjoamaan ateriaa korvaukseksi vaivoistani. Aina oli kuulemma tarjolla halvempikin vaihtoehto. Tai jokin lisäarvo. Joku tarjosi samaan hintaan seksiä lumenluonnin lisäksi. Toinen lupasi palvelustensa lisäksi toimittaa kiellettyjä nautintoaineita.
Menin kapakkaan, vaikka minulla ei ollut rahaa. Jostakin syystä minua ei heitetty ulos. Istuin pöydässäni yksin, mutta kun ravintola täyttyi, pöytääni istui joukko nuoria miehiä. Aloin jutella heidän kanssaan, ja keräsivät keskuudestaan rahaa ja tarjosivat oluen. Juttelimme taas, kerroin yhä vihastani ja turhautumisestani ja siitä, miten toivoisin asioiden olevan. Taas minulle tarjottiin olutta, ja naapuripöytien väki liittyi seuraamme.
Joskus yöllä minut vietiin ulos ravintolasta. Minulle sanottiin että minun pitäisi selvittää pääni ja mieluiten tulla seuraavana päivänä takaisin. Niin tein. Trahtöörissä oli eilisestä tuttuja naamoja ja ihmisiä, joiden kerrottiin olevan heidän ystäviään. Minun piti aloittaa alusta kertomaan, kuinka vihaan riistoa, millaista olisi kun kaikki tekisivät osansa töistä ja saisivat levätä kyllikseen. Esitin ajatuksiani siitä, kuinka järjetöntä on, että kaikki asiat pitää tehdä huonosti, että joku saisi rikkauksia kaiken teettämisestä uudelleen. Ja kuinka typerää on, että aikuiset ihmiset juoksevat työelämän muoti-ilmiöitä käsittelevissä palavereissa tai rimpuilevat tietokoneiden kanssa sillä aikaa kun heidän pitäisi tehdä työtään. Ja yritin kertoa mikä ero on ahkeruudella ja iänikuisella kiireilyllä. Kerroin heille katkeruudesta, kun omat, isien ja heidänkin isien työt vain vesitetään jonkin iskevän ilmauksen vuoksi. En tiedä, miksi he kuuntelivat, sillä tähän asti olen ollut vain hiljainen mies. Mutta koska he halusivat kuunnella, minä katsoin heitä ja puhuin heille. Ja jostakin eteeni kannettiin aina uusi tuoppi. Lopulta niitä tuotiin niin, että vaikka nielaisin jokaisesta vain yhden suullisen, olin juovuksissa. Ja niin he kaikki auttoivat minua juomaan saamani tuopit ja olimme kaikki veljiä ja siskoja. Taas minut vietiin ulos, ja minun käskettiin tulla seuraavana iltana.
Seuraavana päivänä myöhään heräsin murjustani ja menin kirjastoon. Siellä joku tuli puhuttelemaan minua veljekseen ja suositteli joitakin kirjoja. Ole aina ollut kova lukemaan. Olen myös ollut nopea unohtamaa kirjojen ja kirjoittajien nimet. Kaikesta lukemastani jotakin säilyy mielessäni, vaikka kaikesta jää vain jotakin. Ehkä vain ne asiat, jotka sopivat mieleeni ja joista pidän. Istuttuani biblioteekissä iltaan asti baariin, ja taas puhuin ja oli juhlat.
Kun olimme kaikki juoneet paljon olutta, pauhanneet leukavia ja tulleet humalaan siitä kaikesta, minut saatettiin ulos. Ovella minua odotti joku nainen, joka sanoi haluavansa viettää yön kanssani. Sanoin etten ole viettänyt öitä naisten kanssa. Se ei ole ihan täsmällinen totuus. Olen minä joskus nuorempana. Muuan minua vanhempi nainen halusi minut viereensä muutamana yönä ja minä menin, koska hän oli kiltti ja lämmin ja tuoksui hyvältä. Tämä nainen ei ollut samalla tavoin kiltti, mutta hauska. Eikä hän tuoksunut hyvältä, tai ainakaan en haistanut, sillä olin juovuksissa. Lämminkään hän ei ollut. Hän paleli kuin pesäänsä unohtunut pääskynen tammikuussa.
Menimme luokseni, mutta kun hän näki murjuni, hän ehdotti että menisimmekin hänen luokseen. Koska kummallakaan ei ollut rahaa, jouduimme kävelemään koko kaupungin poikki. Se kesti kauan, sillä olin väsynyt. Hänen vuoteessaan oli puhtaat lakanat ja pöydällä kukkia, ja heräsin vasta kun aurinko oli jo korkealla. Minulla oli hirveä olo. Koko ruumiini tutisi. Katselin asuntoa. Nainen oli poissa, mutta pöydällä oli lappu, jossa hän kehoitti ottamaan kahvia termoskannusta ja syötävää jääkaapista. Löysin kaapista kupin, mutta kun pumppasin kahvia siihen, minun tuli valtavan paha olo. Oksensin tiskialtaaseen keltaista nestettä. En ollut syönyt moneen päivään oikeastaan mitään, juonut vain olutta. Niin minä nielin varovasti pienen palan leipää ja vähän vettä ja menin vielä nukkumaan.
Heräsin kun nainen palasi työstään. Hän sanoi että minun pitää mennä taas ravintolaan puhumaan. Olin yhä kauhean väsynyt ja sanoin, että tarvitsin syötävää. Hän vei minut kahvilaan syömään, ja pystyin oksentamatta nielemään täytetyn sämpylän. Kahvilassa joku poikkesi pyytämään nimikirjoitustani niin kuin joltakin kuuluisuudelta. Tuhersin vapisevan nimeni lautasliinaan. Onneksi naisella oli lainata kynä.
Nainen sanoi myös, että saisin muuttaa hänen luokseen. Että minun pitäisi hakea murjustani tärkeimmät tavarani, heittää pois loput ja sanoa irti vuokrasopimus. En kertonut hänelle, että minut oli jo häädetty sieltä, ja että siellä ei ollut kuin muutama kirja. Huonekalut olivat sen läävän omistajan, samoin vanha TV ja ne muutamat astiat. Kun kuljin vanhaa asumustani kohti, minut pysäytettiin lähellä ravintolaa. Mies, joka puhutteli minua, sanoi olevansa sen ravntolan omistaja, jossa olin edelliset iltani viettänyt. Hän sanoi että minun pitää tulla aikaisemmin ja takaovesta. Lupasin tehdä niin.
Illansuussa, kun vielä oli vähän valoisaakin, kuljin loskaisia katuja ravintolaan. Näin jo etäälle, että sen ovella tungeksi väkijoukko. Päätin kiertää korttelin ja luikahtaa toista kautta takaovelle. Matkalla minut pysäytettiin kaksi kertaa ja kysyttiin, olinko taas menossa puhumaan. Sanoin olevani. Ensimmäinen pysäyttäjä pyysi nimikirjoitukseni, toinen sanoi, että minun pitäisi mennä hänen ravintolaansa, ja että hän maksaisi minulle palkkion. Sanoin hänelle, että ystäväni odottavat. "Ketkä ystävät?" hän kysyi. Sanoin etten tiedä heidän nimiään. Hän nauroi minulle. En viitsinyt sanoa, etten tiedä edes naisen nimeä, jonka luokse muutin. En huomannut edes katsoa postiluukusta sukunimeä.
Ravintolan takaovelta minut johdatettiin henkilökunnan tiloihin. Minulle ojennettiin puku paitoineen ja solmioineen. Minusta ne olivat hienot ja tyylikkäät, mutten tuntenut oloani kovin kotoisaksi niissä. Peilistä katseli viimeistelemätön mallinukke. Puhtaat vaatteet olivat silti mukavat. Ravintoloitsija tarjosi minulle myös aterian. Onnistuin nielemään lautasellisen jotakin, jonka nimeä en osaa ääntää. Hyvältä se maistui, mutta mahaparkani oli aivan ihmeissään.
Salin puolella oli vain harvoja ihmisiä. Jokaisella oli lehtiö tai nauhuri ja monilla kamerat. Pöydässä oli valkea liina ja tarjolla oli oluen sijasta viiniä, kivennäisvettä ja kahvia. Minua pyydettiin taas kerran kertomaan ajatukseni aina vain tarkemmin ja tarkemmin, ja toimittajat esittivät minulle kysymyksiä, joista kaikkiin en osannut vastata. Muuan nuori nainen, jolla oli kallis koru, oli todella ilkeä. Hän ei pelkästään tyytynyt esittämään mahdottomia kysymyksiä, vaan solvasi ja herjasi. Minua huvitti, kun eräs toinen toimittaja alkoi tentata tätä huonotapaista. He päätyivät ilmiriitaan. Muut toimittajat katselivat heitä ihmeissään, ja lopulta ravintoloitsija pyysi näitä kahta poistumaan.
Ravintolan ovella oli viisi suurikokoista ovimiestä. He tarkastivat tulijoiden laukkuja ja taskuja ja käännyttivät joitakin ihmisiä pois. Minulle tuotiin mikrofoni. Ja joillekin tutuiksi tulleille miehille ja naisille myös. Me keskustelimme koko illan, uudet ajatukset täydensivät edellisiäni ja keksin aina uusia ja uusia näkökulmia siihen, mitä äsken olin sanonut. Joimme tietenkin paljon olutta. Välillä pöytään kannettiin myös syötävää. Ravintola oli aivan täynnä ja kadullakin oli ihmisiä, näin ikkunasta. Ulkona partioi poliisiauto. Kun olimme puhuneet pari tuntia, ihmiset alkoivat huutaa nimeäni. En edes tiennyt heidän tietävän sitä. Sitten en enää osannut sanoa heille mitään, mutta he jatkoivat huutamista. Uudet ystäväni lähipöydistä liittyivät heihin. Minulle tuotiin kukkia. En osannut kuin kumartaa ja kiittää heitä kaikkia. Kun tätä oli jatkunut jo pitkään, minut saatettiin ravintolan takahuoneeseen ja sieltä taksiin. Sanoin kuljettajalle, ettei minulla ollut senttiäkään. Hän kertoi kyydin olevan maksettu.
Kun ajoimme pihasta kadulle, automme eteen ilmestyi toinen auto, poliisi. Se raivasi tien halki väkijoukon. Näin kadulle pystytetyn kaiuttimia. Ihmisillä oli kylttejä ja banderolleja, joissa oli nimeni. Syrjemmällä oli pienempi joukko, joka vaikutti vihaiselta. Kun olimme ajelleet pitkään pitkin kaupunkimme katuja, taksinkuljettaja kysyi, mihin haluaisin. Sanoin etten tiennyt osoitetta, mutta muistin sentään oikean kaupunginosan. Siellä oli samanlaisia, 8-kerroksisia taloja varmasti kymmeniä. En muistanut, mistä niistä päivällä olin lähtenyt. En tiennyt naisen nimeä. Minulla ei ollut puhelinta, ja vaikka olisi ollutkin, ei hänen numeroaan. Oli pikemminkin varhainen kuin myöhä. Seisoin siinä yksin, murjusta hakemani kirjat kainalossa. Palelin ja tunsin olevan täsmälleen yhtä yksin kuin viikkoa aikaisemmin.
Aikani seisoskeltuani muistin, että naisen asuintalon oven edessä oli piha ja hiekkalaatikko. Porraskäytävän alaoven edessä oli keinut lapsille. Sellaisia taloja löytyi neljä, kun aikani kävelin. En vain mitenkään muistanut, olivatko keinut keltaiset vai punaiset. Enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihenkään, oliko talon takana metsä, kallio vai lisää samanlaisia taloja. Aikani talsittuani pihalta toiselle poikkesin heittämään vettä erään suojaisan nurkan taakse. Huojentaessani itseäni kuulin askeleet takaani, ja jotensakin tutun äänen. Nainen oli nähnyt minut ikkunasta ja tullut hakemaan sisälle. Valvoin hänen kanssaan aamuun asti ja kerroin mitä kaikkea oli tapahtunut. Kerroin myös, kuinka kummalliselta kaikki tuntui, ikään kuin mikään ei olisi enää hallinnassani.
Minua oli seurattu. Joskus seuraavana päivänä, kun aurinko jo paistoi naisen siistiin asuntoon, pihalle kokoontui ihmisiä. He huusivat nimeäni taukoamatta, joten menin parvekkeelle. Huuto yltyi ja muillekin parvekkeille tuli ihmisiä. Pian pihalle tuli myös poliisi, joka rupesi toimittamaan ihmisiä pois. Sitten yks kaks ohimooni sattui kovasti, ja jotakin rapsahti parvekkeen lattialle. Kun tokenin saamastani tällistä, kasvoillani oli verta ja parvekkeen lattialta löytyi pieni luoti. Minua oli ammuttu tarkasti, mutta kaiketi liian kaukaa. Menin sisälle asuntoon, ja kohta ovikello soi. Sen takana oli monta poliisia. Minulle sanottiin, että minun pitää turvallisuuteni vuoksi tulla puolisoni kanssa heidän mukaansa. Pukeuduimme nopeasti, suljimme asunnon oven perässämme, ja meidät johdatettiin pyöräsuojan kautta poliisiautoon. Sen takapenkillä kysyin naisen nimeä. "Susanna," hän sanoi jatkoi: "Minä olen kaunis ja harrastan kylpemistä." Vielä hän sanoi, että minun pitää valvoa, ettei hänelle tehdä pahaa. Millä minä sellaista valvon, kun en pysty huolehtimaan itsestänikään?
Kaikki alkoi vihasta. Kuljin kaduilla työttömänä ja toimettomana. Olisin saanut tehdä töitä mielin määrin, mutta kukaan ei ollut halukas maksamaan palkkaa tai edes tarjoamaan ateriaa korvaukseksi vaivoistani. Aina oli kuulemma tarjolla halvempikin vaihtoehto. Tai jokin lisäarvo. Joku tarjosi samaan hintaan seksiä lumenluonnin lisäksi. Toinen lupasi palvelustensa lisäksi toimittaa kiellettyjä nautintoaineita.
Menin kapakkaan, vaikka minulla ei ollut rahaa. Jostakin syystä minua ei heitetty ulos. Istuin pöydässäni yksin, mutta kun ravintola täyttyi, pöytääni istui joukko nuoria miehiä. Aloin jutella heidän kanssaan, ja keräsivät keskuudestaan rahaa ja tarjosivat oluen. Juttelimme taas, kerroin yhä vihastani ja turhautumisestani ja siitä, miten toivoisin asioiden olevan. Taas minulle tarjottiin olutta, ja naapuripöytien väki liittyi seuraamme.
Joskus yöllä minut vietiin ulos ravintolasta. Minulle sanottiin että minun pitäisi selvittää pääni ja mieluiten tulla seuraavana päivänä takaisin. Niin tein. Trahtöörissä oli eilisestä tuttuja naamoja ja ihmisiä, joiden kerrottiin olevan heidän ystäviään. Minun piti aloittaa alusta kertomaan, kuinka vihaan riistoa, millaista olisi kun kaikki tekisivät osansa töistä ja saisivat levätä kyllikseen. Esitin ajatuksiani siitä, kuinka järjetöntä on, että kaikki asiat pitää tehdä huonosti, että joku saisi rikkauksia kaiken teettämisestä uudelleen. Ja kuinka typerää on, että aikuiset ihmiset juoksevat työelämän muoti-ilmiöitä käsittelevissä palavereissa tai rimpuilevat tietokoneiden kanssa sillä aikaa kun heidän pitäisi tehdä työtään. Ja yritin kertoa mikä ero on ahkeruudella ja iänikuisella kiireilyllä. Kerroin heille katkeruudesta, kun omat, isien ja heidänkin isien työt vain vesitetään jonkin iskevän ilmauksen vuoksi. En tiedä, miksi he kuuntelivat, sillä tähän asti olen ollut vain hiljainen mies. Mutta koska he halusivat kuunnella, minä katsoin heitä ja puhuin heille. Ja jostakin eteeni kannettiin aina uusi tuoppi. Lopulta niitä tuotiin niin, että vaikka nielaisin jokaisesta vain yhden suullisen, olin juovuksissa. Ja niin he kaikki auttoivat minua juomaan saamani tuopit ja olimme kaikki veljiä ja siskoja. Taas minut vietiin ulos, ja minun käskettiin tulla seuraavana iltana.
Seuraavana päivänä myöhään heräsin murjustani ja menin kirjastoon. Siellä joku tuli puhuttelemaan minua veljekseen ja suositteli joitakin kirjoja. Ole aina ollut kova lukemaan. Olen myös ollut nopea unohtamaa kirjojen ja kirjoittajien nimet. Kaikesta lukemastani jotakin säilyy mielessäni, vaikka kaikesta jää vain jotakin. Ehkä vain ne asiat, jotka sopivat mieleeni ja joista pidän. Istuttuani biblioteekissä iltaan asti baariin, ja taas puhuin ja oli juhlat.
Kun olimme kaikki juoneet paljon olutta, pauhanneet leukavia ja tulleet humalaan siitä kaikesta, minut saatettiin ulos. Ovella minua odotti joku nainen, joka sanoi haluavansa viettää yön kanssani. Sanoin etten ole viettänyt öitä naisten kanssa. Se ei ole ihan täsmällinen totuus. Olen minä joskus nuorempana. Muuan minua vanhempi nainen halusi minut viereensä muutamana yönä ja minä menin, koska hän oli kiltti ja lämmin ja tuoksui hyvältä. Tämä nainen ei ollut samalla tavoin kiltti, mutta hauska. Eikä hän tuoksunut hyvältä, tai ainakaan en haistanut, sillä olin juovuksissa. Lämminkään hän ei ollut. Hän paleli kuin pesäänsä unohtunut pääskynen tammikuussa.
Menimme luokseni, mutta kun hän näki murjuni, hän ehdotti että menisimmekin hänen luokseen. Koska kummallakaan ei ollut rahaa, jouduimme kävelemään koko kaupungin poikki. Se kesti kauan, sillä olin väsynyt. Hänen vuoteessaan oli puhtaat lakanat ja pöydällä kukkia, ja heräsin vasta kun aurinko oli jo korkealla. Minulla oli hirveä olo. Koko ruumiini tutisi. Katselin asuntoa. Nainen oli poissa, mutta pöydällä oli lappu, jossa hän kehoitti ottamaan kahvia termoskannusta ja syötävää jääkaapista. Löysin kaapista kupin, mutta kun pumppasin kahvia siihen, minun tuli valtavan paha olo. Oksensin tiskialtaaseen keltaista nestettä. En ollut syönyt moneen päivään oikeastaan mitään, juonut vain olutta. Niin minä nielin varovasti pienen palan leipää ja vähän vettä ja menin vielä nukkumaan.
Heräsin kun nainen palasi työstään. Hän sanoi että minun pitää mennä taas ravintolaan puhumaan. Olin yhä kauhean väsynyt ja sanoin, että tarvitsin syötävää. Hän vei minut kahvilaan syömään, ja pystyin oksentamatta nielemään täytetyn sämpylän. Kahvilassa joku poikkesi pyytämään nimikirjoitustani niin kuin joltakin kuuluisuudelta. Tuhersin vapisevan nimeni lautasliinaan. Onneksi naisella oli lainata kynä.
Nainen sanoi myös, että saisin muuttaa hänen luokseen. Että minun pitäisi hakea murjustani tärkeimmät tavarani, heittää pois loput ja sanoa irti vuokrasopimus. En kertonut hänelle, että minut oli jo häädetty sieltä, ja että siellä ei ollut kuin muutama kirja. Huonekalut olivat sen läävän omistajan, samoin vanha TV ja ne muutamat astiat. Kun kuljin vanhaa asumustani kohti, minut pysäytettiin lähellä ravintolaa. Mies, joka puhutteli minua, sanoi olevansa sen ravntolan omistaja, jossa olin edelliset iltani viettänyt. Hän sanoi että minun pitää tulla aikaisemmin ja takaovesta. Lupasin tehdä niin.
Illansuussa, kun vielä oli vähän valoisaakin, kuljin loskaisia katuja ravintolaan. Näin jo etäälle, että sen ovella tungeksi väkijoukko. Päätin kiertää korttelin ja luikahtaa toista kautta takaovelle. Matkalla minut pysäytettiin kaksi kertaa ja kysyttiin, olinko taas menossa puhumaan. Sanoin olevani. Ensimmäinen pysäyttäjä pyysi nimikirjoitukseni, toinen sanoi, että minun pitäisi mennä hänen ravintolaansa, ja että hän maksaisi minulle palkkion. Sanoin hänelle, että ystäväni odottavat. "Ketkä ystävät?" hän kysyi. Sanoin etten tiedä heidän nimiään. Hän nauroi minulle. En viitsinyt sanoa, etten tiedä edes naisen nimeä, jonka luokse muutin. En huomannut edes katsoa postiluukusta sukunimeä.
Ravintolan takaovelta minut johdatettiin henkilökunnan tiloihin. Minulle ojennettiin puku paitoineen ja solmioineen. Minusta ne olivat hienot ja tyylikkäät, mutten tuntenut oloani kovin kotoisaksi niissä. Peilistä katseli viimeistelemätön mallinukke. Puhtaat vaatteet olivat silti mukavat. Ravintoloitsija tarjosi minulle myös aterian. Onnistuin nielemään lautasellisen jotakin, jonka nimeä en osaa ääntää. Hyvältä se maistui, mutta mahaparkani oli aivan ihmeissään.
Salin puolella oli vain harvoja ihmisiä. Jokaisella oli lehtiö tai nauhuri ja monilla kamerat. Pöydässä oli valkea liina ja tarjolla oli oluen sijasta viiniä, kivennäisvettä ja kahvia. Minua pyydettiin taas kerran kertomaan ajatukseni aina vain tarkemmin ja tarkemmin, ja toimittajat esittivät minulle kysymyksiä, joista kaikkiin en osannut vastata. Muuan nuori nainen, jolla oli kallis koru, oli todella ilkeä. Hän ei pelkästään tyytynyt esittämään mahdottomia kysymyksiä, vaan solvasi ja herjasi. Minua huvitti, kun eräs toinen toimittaja alkoi tentata tätä huonotapaista. He päätyivät ilmiriitaan. Muut toimittajat katselivat heitä ihmeissään, ja lopulta ravintoloitsija pyysi näitä kahta poistumaan.
Ravintolan ovella oli viisi suurikokoista ovimiestä. He tarkastivat tulijoiden laukkuja ja taskuja ja käännyttivät joitakin ihmisiä pois. Minulle tuotiin mikrofoni. Ja joillekin tutuiksi tulleille miehille ja naisille myös. Me keskustelimme koko illan, uudet ajatukset täydensivät edellisiäni ja keksin aina uusia ja uusia näkökulmia siihen, mitä äsken olin sanonut. Joimme tietenkin paljon olutta. Välillä pöytään kannettiin myös syötävää. Ravintola oli aivan täynnä ja kadullakin oli ihmisiä, näin ikkunasta. Ulkona partioi poliisiauto. Kun olimme puhuneet pari tuntia, ihmiset alkoivat huutaa nimeäni. En edes tiennyt heidän tietävän sitä. Sitten en enää osannut sanoa heille mitään, mutta he jatkoivat huutamista. Uudet ystäväni lähipöydistä liittyivät heihin. Minulle tuotiin kukkia. En osannut kuin kumartaa ja kiittää heitä kaikkia. Kun tätä oli jatkunut jo pitkään, minut saatettiin ravintolan takahuoneeseen ja sieltä taksiin. Sanoin kuljettajalle, ettei minulla ollut senttiäkään. Hän kertoi kyydin olevan maksettu.
Kun ajoimme pihasta kadulle, automme eteen ilmestyi toinen auto, poliisi. Se raivasi tien halki väkijoukon. Näin kadulle pystytetyn kaiuttimia. Ihmisillä oli kylttejä ja banderolleja, joissa oli nimeni. Syrjemmällä oli pienempi joukko, joka vaikutti vihaiselta. Kun olimme ajelleet pitkään pitkin kaupunkimme katuja, taksinkuljettaja kysyi, mihin haluaisin. Sanoin etten tiennyt osoitetta, mutta muistin sentään oikean kaupunginosan. Siellä oli samanlaisia, 8-kerroksisia taloja varmasti kymmeniä. En muistanut, mistä niistä päivällä olin lähtenyt. En tiennyt naisen nimeä. Minulla ei ollut puhelinta, ja vaikka olisi ollutkin, ei hänen numeroaan. Oli pikemminkin varhainen kuin myöhä. Seisoin siinä yksin, murjusta hakemani kirjat kainalossa. Palelin ja tunsin olevan täsmälleen yhtä yksin kuin viikkoa aikaisemmin.
Aikani seisoskeltuani muistin, että naisen asuintalon oven edessä oli piha ja hiekkalaatikko. Porraskäytävän alaoven edessä oli keinut lapsille. Sellaisia taloja löytyi neljä, kun aikani kävelin. En vain mitenkään muistanut, olivatko keinut keltaiset vai punaiset. Enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihenkään, oliko talon takana metsä, kallio vai lisää samanlaisia taloja. Aikani talsittuani pihalta toiselle poikkesin heittämään vettä erään suojaisan nurkan taakse. Huojentaessani itseäni kuulin askeleet takaani, ja jotensakin tutun äänen. Nainen oli nähnyt minut ikkunasta ja tullut hakemaan sisälle. Valvoin hänen kanssaan aamuun asti ja kerroin mitä kaikkea oli tapahtunut. Kerroin myös, kuinka kummalliselta kaikki tuntui, ikään kuin mikään ei olisi enää hallinnassani.
Minua oli seurattu. Joskus seuraavana päivänä, kun aurinko jo paistoi naisen siistiin asuntoon, pihalle kokoontui ihmisiä. He huusivat nimeäni taukoamatta, joten menin parvekkeelle. Huuto yltyi ja muillekin parvekkeille tuli ihmisiä. Pian pihalle tuli myös poliisi, joka rupesi toimittamaan ihmisiä pois. Sitten yks kaks ohimooni sattui kovasti, ja jotakin rapsahti parvekkeen lattialle. Kun tokenin saamastani tällistä, kasvoillani oli verta ja parvekkeen lattialta löytyi pieni luoti. Minua oli ammuttu tarkasti, mutta kaiketi liian kaukaa. Menin sisälle asuntoon, ja kohta ovikello soi. Sen takana oli monta poliisia. Minulle sanottiin, että minun pitää turvallisuuteni vuoksi tulla puolisoni kanssa heidän mukaansa. Pukeuduimme nopeasti, suljimme asunnon oven perässämme, ja meidät johdatettiin pyöräsuojan kautta poliisiautoon. Sen takapenkillä kysyin naisen nimeä. "Susanna," hän sanoi jatkoi: "Minä olen kaunis ja harrastan kylpemistä." Vielä hän sanoi, että minun pitää valvoa, ettei hänelle tehdä pahaa. Millä minä sellaista valvon, kun en pysty huolehtimaan itsestänikään?
Kommentit