Löysin paikkani

Erehdyin lukemaan Taru Väyrysen kirjoja tuossa 1990-luvun paikkeilla. Niitä on itse asiassa paljon, mutta tarkoitan erityisesti paria hänen nuortenkirjaansa. Löysin niistä nimittäin paikkani, vaikka ne ovat inhorealistisia kertomuksia, ja paikka oli karmea.

Koulumenestyksestäni ja poroporvarillisesta harrastuksestani huolimatta olin yhden sortin ongelmanuori. Koulu ei maittanut, tai täsmällisemmin: koulussa oleminen ei maittanut. Opinnoissani olen menestynyt aina. Välit äitini kanssa olivat aika ajoin erittäin tukalat, ja koska asuin äitini kanssa kaksin, kummallakaan ei ollut perheen sisällä oikein henkireikää. Enkä tarkoita sitä, että nyt jälkeenkään ajattelisin, että perheessä olisi pitänyt olla despoottinen isä, joka olisi uhkaillut ties millä, jos lintsaan koulusta. Pikemminkin ajattelen, että äitilläni olisi ollut helpompaa toisen aikuisen ihmisen kanssa, ja ehkä minäkin olisin hiukan suuremmasta perheestä hyötynyt. Olihan minulla kyllä isoveli, on yhä, mutta hän muutti kotoa kun olin murrosiässä. Ja kyllähän minulla oli ja on yhä hyvät välit isääni ja nuorempiin sisarpuoliini, ja isäni nykyiseen puolisoon. Mutta he nyt asuivat silloin 150 kilsan päässä, joten he eivät olleet osa arkeani.

Taru Väyrysen parissa nuortenromaanissa, Pilven varjossa ja Kissan kuolemassa liikutaan koulukodin maailmassa. Tai miksi noita kasvatus- ja huoltolaitoksia milloinkin kutsutaan. Nykyään niiden nimet ovat jotakin sen kaltaisia kiertoilmauksia kuin perhekuntoutuskeskus tms. Nimi tietenkin viittaa siihen, että perheen tilanne nähdään laajempana kuin pelkästään nuoren ongelmana. Erityisesti kyse kuitenkin on nuorten sosiaalisista ongelmista ja häiriökäyttäytymisestä: päihteistä, koulupinnauksesta ja rikostelusta. Pahisten ja heidän perheittensä tilanteeseen puuttumisesta.

Minun paikkani ei tosiaan olisi ollut moisessa laitoksessa, mutta ei se nyt niin kovin kauaukainenkaan ajatus ole. Nuo kaksi kirjaa mielessäni hakeuduin siviilipalvelukseen erääseen kasvatuslaitokseen. Se talo oli sikäli rankka paikka, että sinne tavallisesti sijoitettiin niitä nuoria, jotka eivät pärjäilleet tavanomaisissa lasten- tai nuorisokodeissa. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä ei ollut Muhoksen mainehikas laitos. Palvelusaika oli karmean raskas. Väkivalta oli päivittäistä muodossa, toisessa tai molemmissa. Olin kovin nuori, vain muutamaa vuotta vanhempi kuin vanhimmat talon asukeista, joten minulla ei ikänikään vuoksi ollut erityistä auktoriteettia. Enkä muutenkaan ole olemukseltani mikään pomo.

Päivittäinen toimenkuva ohjaajana moisen laitoksen osastolla on verrattain äkkiä sanottu: taistella aikuisuudestaan. Sitä nuoret yrittävät jatkuvasti kyseenalaistaa. Tai jos haluaa sanoa vielä suoremmin: taistella vallasta. Nuorten keinoja olivat nimittely, lyöminen, karkaaminen, rikosteleminen, esineiden särkeminen, päihteidenkäyttö, keskinäinen tappelus ja riidelmä, vanhempiensa pahoinpiteleminen, vanhemmilta selkään saaminen ja niin edelleen. Aikuisuuden keinot olivat karkeasti sanoen kolmen laiset: tarkkailla, rangaista ja ylläri: myös palkita. Tarkkailu ja rankaiseminen ovat, kuten aikamme filosofiaan edes jotenkin tutustuneet tietävät, olleet Michel Foucaultin mielenkiinnon kohteena. Siitä en tiedä, puhuuko hän palkitsemisesta.

Tarkkaileminen on etupäässä keskustelua nuorten kanssa. Päällisin puolin paskanjauhantaa peleistä, urheilusta, linnuista tai mistä tahansa, mistä nuori suostui juttelemaan. Juttelulla oli hiljaisia tarkoitusperiä, jotka sekä ohjaajat että nuoret tiesivät: selvittää vallitsevia mielentiloja, saada vihjeitä siitä, mitä kenties oli tapahtumassa. Jos nimimerkki Niksu palasi eilen poliisikyydillä karkureissulta, hatkasta, niin aiheuttiko se yleistä levottomuutta vai jatkuiko laitoksen arki tavallista seesteisempänä. Levottomuus tarkoitti, että laitokseen tuli pojan mukana rahaa, tupakkaa, alkoholia, hasista tai ainakin tieto siitä, mihin näitä on kätketty. Lisäksi tarkkailuun kuului esimerkiksi erilaisten rajojen ylläpitoa. Esimerkkinä tällaisesta esimerkiksi määräykset siitä, mihin aikaan kunkin tuli olla omalla osastollaan ja milloin huoneissaan.

Tarkkailuosio äärimmillään oli avointa tappelua. Mieleeni jäi taistelu eräästä ovesta. Muuan nuori olisi halunnut vielä alakerran osastolle. Pidin ovenkahvasta kiinni, ja nuori yritti potkimalla, lyömällä ja kättäni riuhtomalla saada minut irti ovesta. Keskustelu ärräpääsävytteistä. Lopulta ovenkahva katkesi ja jäi käteeni. Aloin nauraa, mikä lieni kohtalainen rangaistus sille pojalle. Hän nimittäin tunsi itsensä noloksi kahdesta syystä: hän oli hävinnyt taistelun minulle, joka en ollut erityisemmän tappelijan maineessa talossa. Ja lisäksi siitä ovesta ei sitten kuljettu muutoinkaan hetkeen. En pitänyt isompaa kiirettä hajonneen kahvan saattamiseksi talonmiehen tietoon. Ja koska poikaa silmin nähden pänni, ajattelin häneen saaneen jo rangaistuksensa. Mitä nyt kahvan hinta miinustettiin hänen taskurahoistaan. Kohtalainen summa laitosnuorelle, muuten.

Tarkkailuosioon kuului myös nuorten keskinäisten puheiden seuraaminen mahdollisuuksien mukaan - siis avointa urkkimista välttäen. Samoin nuoret saattoivat lipsauttaa jossakin kahinatilanteessa ihan merkittäviä asioita suustaan. Eräs 14-vuotias tyttö esimerkiksi sanoi suuttuttuaan ettei antaisi minulle, vaikka mitä maksaisin. Heräsi kysymys: onko hän antanut tai joutunut antamaan jollekulle korvauksesta, ja jos eli kun, niin laitoksessa, kotonaan, kaupungilla vai missä. On äärettömän helppo nähdä tällainen nuori uhrina, mutta toisaalta, hän oli jatkuvassa rahantarpeessa. Ja niitähän löytyy, jotka eivät ole liiand tarkkoja maksuseksikauppiaan iän ja aseman suhteen.

Eräänä iltana istuimme nauttimassa henkilökunnan asuntolassa vapaailtaa. Meitä oli pari sivaria ja yksi laitoksen vakinainen työntekijä. Osastojen pihalta kuului kuorma-auton käynnistyminen, joten hyökkäsimme ikkunaan. Ja katso: paloauto se siellä rullasi pitkin pihatietä. Muuan nuori nainen oli päättänyt tuikata kamarinsa tuleen. Pojat polttelivat hassista eräänä ehtoona portailla. Eräs nuori saavutti sittemmin mainetta aikaansaapaisena autovarkaana. Harjoitukset olivat käynnissä jo silloin. Muuan, jo hiukan tasoittumaan päin ollut nuori toi poliisin etsimän rikollisen laitoksen alueelle. Soitin poliisille, poika ja rikoksen oppimestari olivat paenneet pojan huoneen ikkunasta, menneet naapuritaloon ja pelotelleet sen väkeä ja vähän lainanneet autoa. Tuota se sitten oli viikosta toiseen. Talossa oli alle kaksikymmentä nuorta. Koko ajan vähintään yksi 16 - 18 vuotias hoidokki oli hiukan paremmassa turvassa tutkintavankeudessa.

Tuossa laitoksessa opin, aseistakieltäytyjänä, edes hiukan tappelemaan. Oma työskentelyni helpottui aivan palveluksen loppuvaiheessa, kun talon muut nuoret huomasivat, että nappasin ankarimman pahiksen pään kainalooni ja taluttelin hänet osaston ovesta sisään. Sitä ei tosin sanottu ääneen, ettei tappelusta käyty aivan äärimmäisen vakavasti, pikemminkin kyse oli pojan tavasta pyytää huomiota. Sitähän nuoret EIVÄT pyytäneet missään tapauksessa ääneen ja selvin sanoin. Ei kovat jätkät sellaista tee. Eivätkä muijat.

Rangaistukset olivat huomattavasti selväpiirteisempiä. Talossa puhuttiin seuraamuksista. Niihin kuului tietenkin vahingonkorvaukset niistä pikkutekosista, joista kukaan ei tehnyt rikosilmoitusta. Ovenkahvoja ja ikkunoita verotettiin heidän käyttö- ja vaaterahoistaan. Mainittakoon tässä vaiheessa, että nuoret saivat parempaa taskurahaa kuin minä teinipoikana. Väkivaltainen käytös johti yleensä eristämiseen. Sitä varten laitoksen alakerrassa oli putka. Ei mikään pehmennetty eristystila, vaan kiviseinäinen putka, jonka seinät olivat harmaat, ikkunassa kalterit ja ovessa kahva vain ulkopuolella. Kalustukseen kuului pönttä ja vesihana. Muuan nuori päätyi putkaan tulentekovälineet taskussaan. Sen jälkeen loput kalusteet:,patja, peitto ja tyyny, vaihdettiin palamattomiin. Muita seuraamuksia olivat iltalomakiellot, osastoltapoistumiskiellot ja muut rajoitukset. Voisin sanoa, että monessa perheessä käytetään ankarampia rangaistuksia, jos ei oteta huomioon putkaan eristämistä.

Palkkiot olivat sitten elokuvailtoja, herkkuja, uusia videopelejä - jos rahaa moisiin oli - ja niin edelleen. Muuan palkkion muoto oli rapsuttaminen. Kaikki ne nuoret olivat tavattoman hellyydenkipeitä. Naispuolisten ohjaajien illat kuluivat nuoria rapsuttaessa, taputellessa ja niin edelleen. Miesten osalle jäi painiminen, kädenvääntö ja muu yleiseen nauramiseen johtava kisailu. Jotenkin pahat asiat jäävät paremmin mieleen. Tuntuu, että karmeiden ja mukavien iltojen suhde oli jotakin 5:1. Siinä talossa oli karmeaa, kun oli karmeaa. Siis sellaista kuin monissa perheissä on, kun perhehelvetti on äärimmillään. Mutta harvassa perheessä on niin hauskaa, kun oikein oli ollakseen hauskaa. Keskitason tunnelmat olivat jotenkin harvinaisia. Ja voin sanoa, että poikkeuksellisen hauskan työvuoron jälkeen oli aivan yhtä väsynyt kuin poikkeuksellisen raskaan vuoron jälkeen.

Palvelukseni aikana aloin nähdä painajaisia, erityisesti tulipaloista. Muistan nähneeni niitä usein. Ja näin jälkeen päin myönnän myös pelänneeni joskus. Ne nuoret olivat väkivaltaisia, ja yhdessä vaiheessa koko porukka suuttui minulle. Viikon verran kuljettelin mieluusti kookkaita työkaluja mukanani, eikä juuri tehnyt mieli liikuskella osastojen pihalla työvuoron ulkopuolella. Työvuorot olivat erittäin raskaita ja joskus myös pitkiä. Pisin vuoro, jonka tein, käsitti ilta-, yö- ja aamuvuoron, yhteensä 26 tuntia. Tähän ratkaisuun päädyttiin omalla suostumuksellani, mutta kerta riitti.

Kun palvelukseni päättyi, palasin Turkuun. Tarkoitukseni oli jatkaa opintoja iltalukiossa, mutta laitoksen rehtori kieltäytyi jatkamasta opinto-oikeuttani kuultuaan minun olleen siviilipalveluksessa. Muistan hänen kiukkuisen ilmeensä vieläkin, ja huonot hampaansa. Olen liian kiltti. Minun olisi pitänyt osoittaa hänelle, että vaikka en voi hänen päätökselleen mitään, en tarvitse hänen äkäilyään. Jotain sen suuntaistahan olin juuri opiskellut kuukaudesta toiseen.

Kaikesta huolimatta muistan aikaa ja palvelustani lämmöllä. Samoin niitä nuoria. Heidän myöhemmät kuulumisensahan eivät kuulu minulle, ne kuuluvat laitoksessa työskentelevien vaitiolovelvollisuuden piiriin. Paristakin heistä on sittemmin saanut lukea iltapäivälehdestä. Ei toki nimellä, mutta asiayhteyksistä oli helppo tehdä johtopäätöksiä. En usko, että sivari tuossa laitoksessa oli armeijaa vastaava miesten koulu. Se ei erityisemmin ryhmäyttänyt. Siellä koettu uhka oli todellista ja välitöntä. Varusmiespalvelus on sodan leikkimiseen perustuvaa koulutusta. Varmasti raskasta, olinhan minäkin siellä alokasajan. Mutta armeijan toiminta muuttuu välittömäksi ja todeksi vasta kun tulee selkkaus. Toki palveluksessa voi loukkaantua ja saattaahan sielläkin joutua jonkun hampaisiin, kiusan ja väkivallan kohteeksi. Mutta sinne ei mennä siinä tarkoituksessa. Sinne ei mennä sietämään karmeaa kohtelua, käymään jatkuvaa kissanhännänvetoa, väistelemään lentäviä esineitä ja niin edelleen. Armeijassa ei tarvitse pelätä, että joku käyttää kädessään olevaa teräasetta juuri sinua vastaan - oikeasti.

Paikan henkilökunta oli melkoinen ihmiskokoelma. Henki oli hyvä, jopa erittäin hyvä. Talon johtoon kuului yksi henkilö, josta ei sanottavasti pidetty. Mutta hän oli kuitenkin teki hyvää työtä. Mutta jotenkin se oli myös hyvin epätavallinen ja -sovinnainen ryhmä. Henkilökunnalla oli keskinäisiä seksisuhteita. Sen jäsenten vapaa-ajanvietto oli aika ajoin reipasotteista. Enkä taatusti ole ollut sellaisissa pikkujouluissa minkään porukan kanssa, kuin juuri sen. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta huvittavia. Jääköön omaksi tiedokseni. Kaikkineen tunsin kuuluvani työporukkaan ensimmäisestä päiväst alkaen, ja sain vanhemmilta työntekijöiltä paljon tukea ja kannustusta, mutta myös ohjausta - joskus jopa melko siekailematonta. Yövuoroissa ja hiljaisina viikonloppujen päivinä, jolloin nuorista pääosa oli kotonaan, oli myös aikaa jutella. Monet työntekijät sanoivat, että olisivat hyvinkin voineet olla sen talon nuoria. Tunsin samoin. Olettaisin, että se tunne on välttämätön siinä työssä onnistumiseksi. Muut asenteet ovat ylimielisiä. Ja toisaalta: oimaan tai jatkuvaan uhkaan perustuva pakottaminen aiheuttaa vain lisää kapinointia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa rikoksia ja päihteitä. Pirullinen homma: kun työ alkaa tuottaa tulosta, nuori lähtee muualle. Ja jos se ei tuota tulosta, seuraus on tavallisesti linna, prostituutio, väkivalta ja. niin. edelleen.

Edelleen ajattelen, että moiselta paikalta välttyminen teini-iässä ei ole ollut yksin omaa ansiotani. Olin paljon yksin nuorena, ja olisin hyvinkin voinut päätyä rikosteluporukoihin. Tai mikä syy koulusta lintsaamisen ja kotiongelmien lisäksi nyt sitten olisikin laukaissut lastensuojeluviranomaisen tarpeen sijoittaa minut laitokseen. Siinä työssä totisesti näki, ettei ihminen ole oman onnensa seppä. Itselleen voi paljonkin, mutta jos isä käyttää hyväkseen, äiti ei välitä ja kaveripiiri teettää tilausrikoksia, ongelmat ovat valmiina. Ja tähän kun liitetään se, että nuori ihannoi pahiksia ja on viime kädessä voimaton taistelemaan vastaan yksinään, on minusta ymmärrettävää, että päätyy moiseen laitokseen ja laitoskierteeseen. Ymmärrettävää - ei toki hyväksyttävää. Niiden laitosten ei edes pitäisi olla olemassa. Mutta sellaisia me ihmiset olemme, että niitä tarvitaan. Muistan lukeneeni erään eläkkeelle jääneen vankilapastorin haastattelua. Hän oli tehnyt pitkän työrupeaman linnassa ja sanoi oppineensa, että hän itse, ja kuka tahansa, olisi voitunut päätyä vangiksi. Että elämän hyvyys ei ole yksin omassa kädessä. Tiedän, että tämä väite nostattaisi paljon torjuntaa. Enkä voi vastata muuta kuin että ymmärrän tuota pappia vain, koska olen ollut laitoksessa työntekijänä.

Sittemmin olen chatissa aika ajoin keskustellut laitosnuorten kanssa. Niin. Taas chatissa. Olen epäsosiaalinen ihminen, enkä yleensä pärjää ryhmissä netin ulkopuolella. Chatissa kuitenkin kohtaan ihmisiä, joita en muutoin kohtaisi juuri missään. Ongelmanuorten lisäksi olen tutustunut yövuorojaan tietokoneen äärellä valvoviin hoitajiin, arkiaan yksin lasten kanssa viettäviin perheenäiteihin, vammaisiin ja joihinkin vanhuksiinkin. Takaisin asiaan: minun on ollut helppo jutella näiden nuorten kanssa koneella. Ehkä he tuntevat helpotusta, koska eivät joudu selittämään minulle, minkälaista elämä siellä on. Ja tietävät, etten minä tuomitse. Todennäköisesti he myös tietävät, etten hyväksy kaikkia heidän aikaansaannoksiaan. Olen kuitenkin onneksi sellaisessa elämäntilanteessa, ettei minun tarvitse ruveta raskaaseen työhön. Minulla ei nyt olisi voimia sellaiseen. Totisesti kuitenkin toivon, että jossakin on siihen kykeneviä ihmisiä.

Kirjailija Taru Väyrysen lisäksi haluaisin kiittää - jos he tätä tekstiä lukisivat - erästä ystävääni, joka on ollut työntekijänä samassa laitoksessa ja kävi minua siellä katsomassa, ja erästä entistä tyttöystävääni, joka silloin asui tukholmalaisessa nuorisokodissa.