Tili tuli, tili meni
Ajattelin tehdä tiliä elämästäni ja maailmankatsomuksestani. Olen tähän asti pitänyt näitä blogitekstejä lähinnä abstraktina leikkinä. Olen vasta viime yönä tajunnut kirjoittaneeni edes jollakin tasolla jäsennellyn henkilökohtaisen elämänkatsomuksen. Jumala - kolminaisuusoppia maallikolta ja Maailmankaikkeus I - III esittävät sen, millaisen ajattelen maailman oikeastaan olevan. Näissä teksteissä on myös aukkoja, kuten vapaan tahdon ongelma, mutta tähän nimenomaiseen tekstiin en sitä nyt ota. Katson sitä huomenna tai joskus. Vapaan tahdon pohtimisesta nimittäin koituu monen moisia mukavia huomioita.
Kuten annan yllä ymmärtää, olen kirjoittanut mainitsemani tekstit lähinnä huvikseni. Nyt kun pidänkin niitä yllättäin jonkinlaisina syvällisinä tunnustuksina, mietin, että onko siitä mitään hyövyä. Miksi tällaisia ajatuksia kannattaa ajatella? Eihän näistä koidu mitään erityistä hyvää. Elän joka päivä samassa maailmassa, pohdinpa syntyjä syviä, tai en.
Ainakin me länsimaiset ihmiset elämme itsellemme tarpeettoman infromaation keskellä. Miksi lisätä netissä vellovaa tietomassaa tällaisilla näkemyksillä, jotka ovat iänkaikkisen vanhoja ja aina kyseenalaisia? Yksi seikka tietnkin on se, että kirjoittamisprosessi on minulle itselleni tärkeä keino hahmottaa omaa itseäni ja maailmankatsomustani. Lisäksi tämä tuottaa iloa. Olen noissa neljässä varhaisemmassa tekstissäni antanut henkilökohtaisen vastaukseni kahden vastakkaisen maailmankatsomuksen ongelmaan. Niissähän käyn läpi käsitystäni materialisisesta ja kristillisestä maailmankuvasta ja rakentelen niistä synteesiä. Ne ovat siis vastaus laajasti käynnissä olevaan joopas-eipäs kränäämiseen, jossa vain jotkut näyttävät perehtyneen syvällisesti omaan näkemykseensä, ja vielä harvempi tuntuu sanovan mitään, mitä ei olisi jo tuhannesti kuultu. En usko minäkään mitään ihmeellistä sanoneeni, mutta tulinpahan kuitenkin pistäneeni ajatukseni näkyviin. Nuo mainitut tekstit muodostavat jonkinlaisen ensimmäisen tedin kirjan ja tedin evankeliumin.
Näyttää siltä, että monet ihmiset elävät ilman järjestäytynyttä maailmankatsomusta. Jotkut ovat vannoutuneita ateisteja, joiden olen kuvannut olevan siinä mielessä surkuteltavia, että kieltävät asian, jota niin kovasti vastustavat. Jotkut sitten kannattavat jotakin uskontoa. Mieleni tekisi heistäkin, tai meistäkin, sanoa, että useimmat pyörittelevät sen kaltaisia pikkuasioita, kuin onko pitkä tukka miehillä syntiä. Surullista on se, että nämä maallikot pyrkivät jakamaan taivaspaikkoja tuon tasoisen ajattelun perusteella, vaikka pyhänä pidetyssä Raamatussa suorin sanoin kerrotaan, keille taivaspaikat on varattu ja millä perustein.
Maailmankatsomus kai aktualisoituu viimeistään kuoleman edessä. Silloin moni kai kysyy, mikä mieli koko elämässä on, ja mitä on kuoleman jälkeen. Leikitäänpä nyt sitten vielä yhdellä ajatuksella. Voi olla että olen jo kerran esittänyt tämän saman ajatuksen, mutta kirjoitanpa nyt.
Maailmankaikkeustekstissä esitän näkemyksen, että aika on tapahtumien peräkkäisyyttä. Tuo määritelmä ei ole mitenkään absoluuttinen. Se ei kerro sitä, kuinka kauan jokin tuntuu kestävän. Kestämisen määritteleminen kestämisellä olisi vain kehämäinen väite. Ajankuluminen on siis suhteetonta. (Ei suhteellista. A. Einsteinin ajattelusta on peräisin tuo suhteellisuuden väite.) Ajan kulu ei ole missään välttämättömässä suhteessa mihinkään muutoin, kuin että arkielämässä yksi asia tapahtuu ennen kuin seuraava. Jos leikin luojaa ja muodostan maailman, joka ilmenee kirjana, minun on täysin mahdollista selata sivuja edestakaisin ja puuttua tapahtumiin uudelleen ja uudelleen. Kirjamaailman hahmoille ne ovat väistämättömiä sattumia, minulle ei.
Noniin: kun ihminen kuolee, hänen ajantajunsa sekoaa tai ainakin muuttuu radikaalisti. Mikä on elävälle ihmiselle tuksin ajan häivähdys, on kuolevalle ikuisuus. Kuolevan vastaanottamatta informaatio pysähtyy tai jähmettyy. Miten vain. Mustan aukon reunamilla muuten ajatellaan käyvän niin, tosin en aivan täsmälleen ymmärrä, mistä siinä informaation jähmettymisessä on kyse. Jotkut muodot kuitenkin lakkaavat muuttumasta, mistä muuten loogisesti seuraa, että aika pysähtyy. Kuolemaan liittyy aistien toiminnan sammuminen. Viime kädessä oletan siis kuolevan ihmisen olevan tekemisissä vain oman itsensä kanssa. Onko siis mahdollista, että kuollessa aktualisoituu perimmäinen näkemys siitä, kuka on, ja missä.
Olen lukenut ja jopa kuullut syvässä tajuttomuuden tilassa ja lähellä kuolemaa olleiden sanovan, että siellä ei ole mitään. On vain ei-mitään. Kokemusta minun pitää uskomani, tai ainakaan en voi väittää vastaan. Ongelma tässä on kuoleman määritelmä. Kuka oikeastaan on kuollut? Elintoimintojen tiedetään kuolemassa päättyvän vähitellen, ellei kyseessä ole kertakaikkinen murskautuminen. Väittäisin, että kukaan ei ole kuollut ennen kuin on lopullisesti kuollut. Lähes kuollut, mutta elämään palannut on kyllä varmasti aistinut samoja asioita kuin kuoleva, mutta itse kuolema on edelleen selvittämättä. En tiedä, onko viimeinen, ikuiselta tuntuva kokemus se, että näkee tekstin "game over", vai mikä oikein. Mutta jos viimeinen tietoisuus on omasta itsestään, voisi olla mahdollista, että ikuisuudelta tuntuva hetki on sitä, mitä sen on perimmältään elämänsä aikana uskonut olevan. Eikö tässä ole edes jonkinmoinen syy selvittää itselleen, minkä keskellä oikeastaan elämme?
Kuten annan yllä ymmärtää, olen kirjoittanut mainitsemani tekstit lähinnä huvikseni. Nyt kun pidänkin niitä yllättäin jonkinlaisina syvällisinä tunnustuksina, mietin, että onko siitä mitään hyövyä. Miksi tällaisia ajatuksia kannattaa ajatella? Eihän näistä koidu mitään erityistä hyvää. Elän joka päivä samassa maailmassa, pohdinpa syntyjä syviä, tai en.
Ainakin me länsimaiset ihmiset elämme itsellemme tarpeettoman infromaation keskellä. Miksi lisätä netissä vellovaa tietomassaa tällaisilla näkemyksillä, jotka ovat iänkaikkisen vanhoja ja aina kyseenalaisia? Yksi seikka tietnkin on se, että kirjoittamisprosessi on minulle itselleni tärkeä keino hahmottaa omaa itseäni ja maailmankatsomustani. Lisäksi tämä tuottaa iloa. Olen noissa neljässä varhaisemmassa tekstissäni antanut henkilökohtaisen vastaukseni kahden vastakkaisen maailmankatsomuksen ongelmaan. Niissähän käyn läpi käsitystäni materialisisesta ja kristillisestä maailmankuvasta ja rakentelen niistä synteesiä. Ne ovat siis vastaus laajasti käynnissä olevaan joopas-eipäs kränäämiseen, jossa vain jotkut näyttävät perehtyneen syvällisesti omaan näkemykseensä, ja vielä harvempi tuntuu sanovan mitään, mitä ei olisi jo tuhannesti kuultu. En usko minäkään mitään ihmeellistä sanoneeni, mutta tulinpahan kuitenkin pistäneeni ajatukseni näkyviin. Nuo mainitut tekstit muodostavat jonkinlaisen ensimmäisen tedin kirjan ja tedin evankeliumin.
Näyttää siltä, että monet ihmiset elävät ilman järjestäytynyttä maailmankatsomusta. Jotkut ovat vannoutuneita ateisteja, joiden olen kuvannut olevan siinä mielessä surkuteltavia, että kieltävät asian, jota niin kovasti vastustavat. Jotkut sitten kannattavat jotakin uskontoa. Mieleni tekisi heistäkin, tai meistäkin, sanoa, että useimmat pyörittelevät sen kaltaisia pikkuasioita, kuin onko pitkä tukka miehillä syntiä. Surullista on se, että nämä maallikot pyrkivät jakamaan taivaspaikkoja tuon tasoisen ajattelun perusteella, vaikka pyhänä pidetyssä Raamatussa suorin sanoin kerrotaan, keille taivaspaikat on varattu ja millä perustein.
Maailmankatsomus kai aktualisoituu viimeistään kuoleman edessä. Silloin moni kai kysyy, mikä mieli koko elämässä on, ja mitä on kuoleman jälkeen. Leikitäänpä nyt sitten vielä yhdellä ajatuksella. Voi olla että olen jo kerran esittänyt tämän saman ajatuksen, mutta kirjoitanpa nyt.
Maailmankaikkeustekstissä esitän näkemyksen, että aika on tapahtumien peräkkäisyyttä. Tuo määritelmä ei ole mitenkään absoluuttinen. Se ei kerro sitä, kuinka kauan jokin tuntuu kestävän. Kestämisen määritteleminen kestämisellä olisi vain kehämäinen väite. Ajankuluminen on siis suhteetonta. (Ei suhteellista. A. Einsteinin ajattelusta on peräisin tuo suhteellisuuden väite.) Ajan kulu ei ole missään välttämättömässä suhteessa mihinkään muutoin, kuin että arkielämässä yksi asia tapahtuu ennen kuin seuraava. Jos leikin luojaa ja muodostan maailman, joka ilmenee kirjana, minun on täysin mahdollista selata sivuja edestakaisin ja puuttua tapahtumiin uudelleen ja uudelleen. Kirjamaailman hahmoille ne ovat väistämättömiä sattumia, minulle ei.
Noniin: kun ihminen kuolee, hänen ajantajunsa sekoaa tai ainakin muuttuu radikaalisti. Mikä on elävälle ihmiselle tuksin ajan häivähdys, on kuolevalle ikuisuus. Kuolevan vastaanottamatta informaatio pysähtyy tai jähmettyy. Miten vain. Mustan aukon reunamilla muuten ajatellaan käyvän niin, tosin en aivan täsmälleen ymmärrä, mistä siinä informaation jähmettymisessä on kyse. Jotkut muodot kuitenkin lakkaavat muuttumasta, mistä muuten loogisesti seuraa, että aika pysähtyy. Kuolemaan liittyy aistien toiminnan sammuminen. Viime kädessä oletan siis kuolevan ihmisen olevan tekemisissä vain oman itsensä kanssa. Onko siis mahdollista, että kuollessa aktualisoituu perimmäinen näkemys siitä, kuka on, ja missä.
Olen lukenut ja jopa kuullut syvässä tajuttomuuden tilassa ja lähellä kuolemaa olleiden sanovan, että siellä ei ole mitään. On vain ei-mitään. Kokemusta minun pitää uskomani, tai ainakaan en voi väittää vastaan. Ongelma tässä on kuoleman määritelmä. Kuka oikeastaan on kuollut? Elintoimintojen tiedetään kuolemassa päättyvän vähitellen, ellei kyseessä ole kertakaikkinen murskautuminen. Väittäisin, että kukaan ei ole kuollut ennen kuin on lopullisesti kuollut. Lähes kuollut, mutta elämään palannut on kyllä varmasti aistinut samoja asioita kuin kuoleva, mutta itse kuolema on edelleen selvittämättä. En tiedä, onko viimeinen, ikuiselta tuntuva kokemus se, että näkee tekstin "game over", vai mikä oikein. Mutta jos viimeinen tietoisuus on omasta itsestään, voisi olla mahdollista, että ikuisuudelta tuntuva hetki on sitä, mitä sen on perimmältään elämänsä aikana uskonut olevan. Eikö tässä ole edes jonkinmoinen syy selvittää itselleen, minkä keskellä oikeastaan elämme?
Kommentit