Nuo tärkeät sedät raidallisissa kravaateissaan
Siellä niitä oli, peruskoulussa, niitä tulevia tärkeitä setiä. He pärjäsivät ihan kohtalaisesti, vaikka välillä vähän kokeilivat pahisteluakin. Keskiarvo oli jossakin kasin paikkeilla. Tyypillisesti heillä oli jokin vahva aine ja muuta,a sellainen oppiaine, joka ei juuri kiinnostanut. Niissäkin he pärjäilivät kuitenkin tyydyttävällä seiskan tasolla. Toisin kuin kaltaiseni vätykset, jotka klaarasivat koulukäynnin lukemalla edes jotakin kokeisiin, nämä ylemmän keskitason tavikset oppivat pari tärkeää asiaa: kun tekee työtä, pääsee ylemmälle keskitasolle ja kun on ajoissa paikalla, eikä osoita liikaa persoonallisuutta, voi olla melkein kaikkien kaveri.
Joskus 80-luvulla uskottiin vielä koulunkäyntiin. Jos pärjää edes jotenksakin kohtuullisesti opinnoissaan, voi täydellä syyllä odottaa mukavaa tulevaisuutta mielenkiintoisissa työtehtävissä. Palkkioksi ahkeroinnista on aikanaan saava länsivalmisteisen henkilöauton, omakotitalon, satunnaiset ulkomaanmatkat ja keskimäärin 1,8 ihan mukavaa lasta.
Sittemmin tuli edellinen lama. 1990-luvun alun jälkeen on ollut selvää, että ahkerakaan opinnointi ei välttämättä johda mukavaan pikkupomon postiin työelämässä. Laman alkaessa taittua kohti noususuhdanneta ihan kelpo väkeä oli töittä vaikka kuinka. Aluksi työnantajilla oli täysin tolkuttomia vaatimuksia: piti olla alle 35-vuotias, vähintään kymmenen vuoden kokemus alaltaan, pitkä koulutus, reservin aliupseerin tai mieluiten reservinupseerin arvo, hallita useita kieliä ja niin edelleen. Etenkin piti olla hyvä tyyppi: samanmielinen jokseenkin kaikkien kanssa, pukeutua jokseenkin samoin kuin kaikki muut ja harrastaa samoja asioita ja niin edelleen. Sittemmin, kun avoimia työpaikkoja alkoi ilmetä enemmän ja enemmän, noista nuorista huippuduunareista tuli head huntereiden riistaa. Naistenlehdissä ja internetin keskusteluissa ihannoitiin näitä huippuosaajia, jotka saattoivat edetä head huntereiden voitelemalla uralla huimaa vauhtia kohti yhä tähtitieteellisempiä ansioita. Kukaan ei näyttänyt kysyvän, miten voi osoittaa mitään pätevyyttä, jos työpaikka vaihtuu useita kertoja vuodessa. Nähdäkseni vaativaan työtehtävään perehtyminen kestää esimerkiksi vuoden, ehkä kauemminkin. Monet työelämän hankkeet kestävät vuosia. Ja kuitenkin tällaisia työurien täsmäohjuksia kierrätettiin yrityksestä toiseen. Ilmeisesti heidän tehtävänsä ei ollut tehdä työtä vaan antaa osaamisensa loistaa.
En voi kuin kysyä, ketkä ihan oikeasti tekivät ne työt, jotka urakiiturit jättivät kesken. Veikkaisin että nuo kiltihköt, entiset ylemmän keskitason koulupojat ja -tytöt. Ehkä he eivät ole kovin lahjakkaita, mutta työteliäitä ja kuuliaisia. Ja tietysti hyviä tyyppejä. Ennen kaikkea sitä.
Hyvä tyyppi työelämässä on opetellut muutaman perustavaa laatua olevan ilmaisutavan. Ensimmäinen niistä on pukeutuminen. Puku miehen tekee. Puku kertoo, että ollaan tässä aika hyviä. Ja jos hyvän tyypin ala on sellainen, ettei se edellytä muodollista pukeutumista, voidaan esiintyä työssä farkuissa, mutta kauluspaita olla pitää. Ja tukka tärkissä. Ja vaikka töihin tultaisiin vanhahkolla autolla, pitää sen ainakin olla Shellillä pesty.
Ennen kaikkea pitää osata oikeat sanat. Kun kuljetaan kokouksesta seminaariin, seminaarista ryhmäpalaveriin ja ryhmäpalaverista symposiumiin, pitää puheiden olla vakuuttavat. Vakuuttavuus hankitaan viljelemällä muotisanoja. Esitän seuraavaksi kolme sellaista. Lisäarvo on kaupankohteen hintaan sisältyvä ylimääräinen hyvä. Lisäarvosta on hienoa puhua. Se lupaa asiakkaan sijoitukselle enemmän arvoa tai tuottoa. Riippumatta siitä, tiedetäänkö lisärvon varhaisempi ja täsmällisempi merkitys, ilmausta viljellään kertomaan kaupiteltavan seikan ylivoimaisuudesta. Entisestä marxilaisen yhteiskuntateorian kiusankappaleesta on tullut kapitalistisen markkinointitalouden sampo, joka tekee paskasta mannaa. Ai niin. Tätä tekstiä mahdollisesti lukevalle hyvätyypille kerrottakoon, että lisäarvo tarkoitti ennen sitä kohtuutonta liikevoittoa, jonka ilkeä oikeistolainen riisti työmiehen tai -naisen selkänahasta.
Toinen vekkuli muotisana on toimija. Toimija on jokin, mitä ei haluta nimetä ihmiseksi, liikeyritykseksi, yhdistykseksi tai julkishallinnolliseksi laitokseksi. Toimija-sana on varmasti yleistynyt ihan konkreettisen tarpeen vuoksi. Kun monenlaiset osallistujat rakentavat tai ylläpitävät jotakin asiaa, niiden sanotaan toimivan yhteisen asiansa tiimoilla tai sen puolesta. Niinpä on olemassa vaikka hyvinvointialan toimijoita. Toimijat suorittavat projekteja. Ennen vanhaan olisi sanottu, että yhteistyökumppanit tekevät työn. Projektihan nyt on yksittäisenä suorituksena nähtävä laajahko työsuoritus. Esimerkiksi jonkin kulttuuritapahtuman järjestäminen voidaan nimetä projektiksi, johon osallistuu vaikkapa yksittäinen yliopiston laitos, jokin yhdistys ja vielä vaikka kunnan hallintoelin. Toimija ja projekti olisivat ihan hyviä ilmauksia, jos niitä käytettäisiin siihen mihin niitä tarvitaan. Sen sijaan on jokseenkin naurettavaa käyttää noin yleisluontoisia sanoja, jos se voidaan korvata vaikkapa sellaisin ilmauksin kuin yhdistykset, kerhot, ihmiset, miehet, naiset, työntekijät ja niin edelleen. Samoin on projektin laita. Jos työnä on täyttää niin monta mehupulloa kuin ikinä pystyy työvuoron aikana, on turha puhua projektista. Silloin on minun mielestäni kyse yksinkertaisesti työstä. Sen sijaan jos on tarkoitus täyttää nuo 3678 pulloa mustikkamehulla, ja sitten siirtyä takaisin kiertämään kokouksesta toiseen, projekti-sana on paikallaan. Tiiviimmin: työntekijät pullottavat mehua; toimijat eivät suorita mehunpullotusprojekteja.
Lisäarvon, projektin ja toimijan kaltaisia varhaisemmasta merkityksestään irroitettuja muotisanoja on tietenkin vaikka kuinka paljon. Kulahtaneen ilmauksen mukaan niitä on pilvin pimein. Näyttääkin siltä, että työelämä on ainakin hierarkian keskitasollaan rituaalia, jossa (jakku-)pukupäällysteiset toimijat, kuten ihmiset tai vaikka johtajat, kiirehtivät kokouksesta toiseen toistelemaan muotisanoja. Muotisanoilla on nimittäin pari piirrettä, joita kielenhuoltajat eivät huomioi suositellessaan ilmeikkäämpiä tai täsmällisempiä ilmauksia tilalle. Ensinnäkin muotisanat ovat jotakin mihin ihastutaan. On hienoa kun osaa käyttää hienoa sanaa; kun osaa yhdistää kukkahattutätien kerhon ja chat-huoneen vakiokeskustelijat ja oppimisinstituutin (paremmin: ammattikoulun) toimija-yläkäsitteen alle. Toiseksi muotisanat kertovat ihmisen kuuluvan joukkoon eli olevan hyvä tyyppi. Me tämän-ynnä-tämän alan toimijoiden keskiportaan johtajat muodostamme hyvien tyyppien yhteisön, kentän. Me ylläpidämme yhteyttämme käyttämällä ilmauksia, jotka pitää tuntea, jos tahtoo kuulua meihin. Käyttämiemme muotisanojen kyseenalaistamisen pitää myös alkaa meidän keskuudestamme, muuten me torjumme tuollaiset pyrkimykset. Niin tympeän merkityksettömiä kuin ylempien keski-ihmisten sanat ovatkin, niitä tarvitaan sosiaalisista syistä.
Aikaisemmissa ansiotöissäni muodostin sellaisen näkemyksen, että työelämässä vallitsee eräänlainen kafkalaisuuden muunnos. Franz Kafka oli kirjailija, jonka teoksissa yhteiskunta näyttäytyy epäinhimillisenä byrokratiana. Kafkalaisessa yhteiskunnassa romaanihenkilö voi joutua oikeuten vastaamaan jostakin mitä ei ole tehty. Kafkalaisella oikeudellakaan ei ole muuta olemassaolon perustetta kuin byrokratia itse. Ihmistä pompotetaan luukulta toiselle. Samanlainen epäinhimillisyys vallitsee nykyisessä työelämässä. Markkinavoimat sanelevat sitä ja tätä, vaikka markkinavoimat toimivat täsmälleen niin kuin ihmiset niitä muodostavat ja käyttävät. En tosin ehdota, että vallitsevaa liberalistista markkinajärjestelmää voisi muuttaa muutaman itsensä fiksuksi tuntevan päätöksellä. Keskivertohyvättyypit ylläpitävät markkinatalousjärjestelmää kokouksissaan. Tietenkin kokouksissa tehdään päätöksiä, joita ylemmän keskitason hyvät tyypit välittävät alemman keskitason hyville tai alimman tason siedettäville tyypeille. Nämä päätökset eivät kuitenkaan ole riippuvaisia muotisanoista. Sehän voi olla vaikka sellainen, että Superkitka Oy tekee Kylmäkoski-Sontulan kansainvälisen lentoaseman kiitoratojen asfalttipäällysteen. Kun asia ilmaistaan niin, että Superkitka Oy, yhtenä mainitun lentoasemaprojektin toimijoista, suorittaa lentokoneiden lähtö- ja laskeutumisinfrastruktuurin kantavan substanssin päällystysalaprojektin, voidaan varmistaa, ettei ainakaan Akaalla ymmärretä, mitä Superkitka Oy tekee. Niinpä akaalaiset saadaan suljettua hankkeen ulkopuolelle.
Ylemmän keksitason hyvät tyypit voivat pyrkiä ylimmän tason hyväksi tyypiksi tai yllä pitää nykyistä asemaansa. Kumpaankin he tarvitsevat välineitä, joista eräs kieli. Tunnustetulta ylimmältä tasolta lainataan hienoja sanoja. Ylin taso kykenee määrittelemään tarkasti niitä sanoja, joista tulee ylemmän keskitason muotia. Ylin taso ei välttämättä koostu ylempää keskitasoa älykkäämmistä ihmisistä, vaan ihmisistä eli toimijoista, jotka ovat sopivassa muodollisessa asemassa, esimerkiksi seminaarien arvostettuja pääesitelmöitsijöitä. Heillä on tilaisuus ihastuttaa alempia tasoja uusiin sanoihin ja ideoihin. Ja aina joskus käy myös niin, että joku yksittäinen toimija tai ihminen tai taho esittää ajatuksen, johon muut ihastuvat. Tämä ihminen, toimija tai taho nostetaan ylimmälle taholle ja hänen tarjoamastaan sanasta tehdään muotisana.
Joskus 80-luvulla uskottiin vielä koulunkäyntiin. Jos pärjää edes jotenksakin kohtuullisesti opinnoissaan, voi täydellä syyllä odottaa mukavaa tulevaisuutta mielenkiintoisissa työtehtävissä. Palkkioksi ahkeroinnista on aikanaan saava länsivalmisteisen henkilöauton, omakotitalon, satunnaiset ulkomaanmatkat ja keskimäärin 1,8 ihan mukavaa lasta.
Sittemmin tuli edellinen lama. 1990-luvun alun jälkeen on ollut selvää, että ahkerakaan opinnointi ei välttämättä johda mukavaan pikkupomon postiin työelämässä. Laman alkaessa taittua kohti noususuhdanneta ihan kelpo väkeä oli töittä vaikka kuinka. Aluksi työnantajilla oli täysin tolkuttomia vaatimuksia: piti olla alle 35-vuotias, vähintään kymmenen vuoden kokemus alaltaan, pitkä koulutus, reservin aliupseerin tai mieluiten reservinupseerin arvo, hallita useita kieliä ja niin edelleen. Etenkin piti olla hyvä tyyppi: samanmielinen jokseenkin kaikkien kanssa, pukeutua jokseenkin samoin kuin kaikki muut ja harrastaa samoja asioita ja niin edelleen. Sittemmin, kun avoimia työpaikkoja alkoi ilmetä enemmän ja enemmän, noista nuorista huippuduunareista tuli head huntereiden riistaa. Naistenlehdissä ja internetin keskusteluissa ihannoitiin näitä huippuosaajia, jotka saattoivat edetä head huntereiden voitelemalla uralla huimaa vauhtia kohti yhä tähtitieteellisempiä ansioita. Kukaan ei näyttänyt kysyvän, miten voi osoittaa mitään pätevyyttä, jos työpaikka vaihtuu useita kertoja vuodessa. Nähdäkseni vaativaan työtehtävään perehtyminen kestää esimerkiksi vuoden, ehkä kauemminkin. Monet työelämän hankkeet kestävät vuosia. Ja kuitenkin tällaisia työurien täsmäohjuksia kierrätettiin yrityksestä toiseen. Ilmeisesti heidän tehtävänsä ei ollut tehdä työtä vaan antaa osaamisensa loistaa.
En voi kuin kysyä, ketkä ihan oikeasti tekivät ne työt, jotka urakiiturit jättivät kesken. Veikkaisin että nuo kiltihköt, entiset ylemmän keskitason koulupojat ja -tytöt. Ehkä he eivät ole kovin lahjakkaita, mutta työteliäitä ja kuuliaisia. Ja tietysti hyviä tyyppejä. Ennen kaikkea sitä.
Hyvä tyyppi työelämässä on opetellut muutaman perustavaa laatua olevan ilmaisutavan. Ensimmäinen niistä on pukeutuminen. Puku miehen tekee. Puku kertoo, että ollaan tässä aika hyviä. Ja jos hyvän tyypin ala on sellainen, ettei se edellytä muodollista pukeutumista, voidaan esiintyä työssä farkuissa, mutta kauluspaita olla pitää. Ja tukka tärkissä. Ja vaikka töihin tultaisiin vanhahkolla autolla, pitää sen ainakin olla Shellillä pesty.
Ennen kaikkea pitää osata oikeat sanat. Kun kuljetaan kokouksesta seminaariin, seminaarista ryhmäpalaveriin ja ryhmäpalaverista symposiumiin, pitää puheiden olla vakuuttavat. Vakuuttavuus hankitaan viljelemällä muotisanoja. Esitän seuraavaksi kolme sellaista. Lisäarvo on kaupankohteen hintaan sisältyvä ylimääräinen hyvä. Lisäarvosta on hienoa puhua. Se lupaa asiakkaan sijoitukselle enemmän arvoa tai tuottoa. Riippumatta siitä, tiedetäänkö lisärvon varhaisempi ja täsmällisempi merkitys, ilmausta viljellään kertomaan kaupiteltavan seikan ylivoimaisuudesta. Entisestä marxilaisen yhteiskuntateorian kiusankappaleesta on tullut kapitalistisen markkinointitalouden sampo, joka tekee paskasta mannaa. Ai niin. Tätä tekstiä mahdollisesti lukevalle hyvätyypille kerrottakoon, että lisäarvo tarkoitti ennen sitä kohtuutonta liikevoittoa, jonka ilkeä oikeistolainen riisti työmiehen tai -naisen selkänahasta.
Toinen vekkuli muotisana on toimija. Toimija on jokin, mitä ei haluta nimetä ihmiseksi, liikeyritykseksi, yhdistykseksi tai julkishallinnolliseksi laitokseksi. Toimija-sana on varmasti yleistynyt ihan konkreettisen tarpeen vuoksi. Kun monenlaiset osallistujat rakentavat tai ylläpitävät jotakin asiaa, niiden sanotaan toimivan yhteisen asiansa tiimoilla tai sen puolesta. Niinpä on olemassa vaikka hyvinvointialan toimijoita. Toimijat suorittavat projekteja. Ennen vanhaan olisi sanottu, että yhteistyökumppanit tekevät työn. Projektihan nyt on yksittäisenä suorituksena nähtävä laajahko työsuoritus. Esimerkiksi jonkin kulttuuritapahtuman järjestäminen voidaan nimetä projektiksi, johon osallistuu vaikkapa yksittäinen yliopiston laitos, jokin yhdistys ja vielä vaikka kunnan hallintoelin. Toimija ja projekti olisivat ihan hyviä ilmauksia, jos niitä käytettäisiin siihen mihin niitä tarvitaan. Sen sijaan on jokseenkin naurettavaa käyttää noin yleisluontoisia sanoja, jos se voidaan korvata vaikkapa sellaisin ilmauksin kuin yhdistykset, kerhot, ihmiset, miehet, naiset, työntekijät ja niin edelleen. Samoin on projektin laita. Jos työnä on täyttää niin monta mehupulloa kuin ikinä pystyy työvuoron aikana, on turha puhua projektista. Silloin on minun mielestäni kyse yksinkertaisesti työstä. Sen sijaan jos on tarkoitus täyttää nuo 3678 pulloa mustikkamehulla, ja sitten siirtyä takaisin kiertämään kokouksesta toiseen, projekti-sana on paikallaan. Tiiviimmin: työntekijät pullottavat mehua; toimijat eivät suorita mehunpullotusprojekteja.
Lisäarvon, projektin ja toimijan kaltaisia varhaisemmasta merkityksestään irroitettuja muotisanoja on tietenkin vaikka kuinka paljon. Kulahtaneen ilmauksen mukaan niitä on pilvin pimein. Näyttääkin siltä, että työelämä on ainakin hierarkian keskitasollaan rituaalia, jossa (jakku-)pukupäällysteiset toimijat, kuten ihmiset tai vaikka johtajat, kiirehtivät kokouksesta toiseen toistelemaan muotisanoja. Muotisanoilla on nimittäin pari piirrettä, joita kielenhuoltajat eivät huomioi suositellessaan ilmeikkäämpiä tai täsmällisempiä ilmauksia tilalle. Ensinnäkin muotisanat ovat jotakin mihin ihastutaan. On hienoa kun osaa käyttää hienoa sanaa; kun osaa yhdistää kukkahattutätien kerhon ja chat-huoneen vakiokeskustelijat ja oppimisinstituutin (paremmin: ammattikoulun) toimija-yläkäsitteen alle. Toiseksi muotisanat kertovat ihmisen kuuluvan joukkoon eli olevan hyvä tyyppi. Me tämän-ynnä-tämän alan toimijoiden keskiportaan johtajat muodostamme hyvien tyyppien yhteisön, kentän. Me ylläpidämme yhteyttämme käyttämällä ilmauksia, jotka pitää tuntea, jos tahtoo kuulua meihin. Käyttämiemme muotisanojen kyseenalaistamisen pitää myös alkaa meidän keskuudestamme, muuten me torjumme tuollaiset pyrkimykset. Niin tympeän merkityksettömiä kuin ylempien keski-ihmisten sanat ovatkin, niitä tarvitaan sosiaalisista syistä.
Aikaisemmissa ansiotöissäni muodostin sellaisen näkemyksen, että työelämässä vallitsee eräänlainen kafkalaisuuden muunnos. Franz Kafka oli kirjailija, jonka teoksissa yhteiskunta näyttäytyy epäinhimillisenä byrokratiana. Kafkalaisessa yhteiskunnassa romaanihenkilö voi joutua oikeuten vastaamaan jostakin mitä ei ole tehty. Kafkalaisella oikeudellakaan ei ole muuta olemassaolon perustetta kuin byrokratia itse. Ihmistä pompotetaan luukulta toiselle. Samanlainen epäinhimillisyys vallitsee nykyisessä työelämässä. Markkinavoimat sanelevat sitä ja tätä, vaikka markkinavoimat toimivat täsmälleen niin kuin ihmiset niitä muodostavat ja käyttävät. En tosin ehdota, että vallitsevaa liberalistista markkinajärjestelmää voisi muuttaa muutaman itsensä fiksuksi tuntevan päätöksellä. Keskivertohyvättyypit ylläpitävät markkinatalousjärjestelmää kokouksissaan. Tietenkin kokouksissa tehdään päätöksiä, joita ylemmän keskitason hyvät tyypit välittävät alemman keskitason hyville tai alimman tason siedettäville tyypeille. Nämä päätökset eivät kuitenkaan ole riippuvaisia muotisanoista. Sehän voi olla vaikka sellainen, että Superkitka Oy tekee Kylmäkoski-Sontulan kansainvälisen lentoaseman kiitoratojen asfalttipäällysteen. Kun asia ilmaistaan niin, että Superkitka Oy, yhtenä mainitun lentoasemaprojektin toimijoista, suorittaa lentokoneiden lähtö- ja laskeutumisinfrastruktuurin kantavan substanssin päällystysalaprojektin, voidaan varmistaa, ettei ainakaan Akaalla ymmärretä, mitä Superkitka Oy tekee. Niinpä akaalaiset saadaan suljettua hankkeen ulkopuolelle.
Ylemmän keksitason hyvät tyypit voivat pyrkiä ylimmän tason hyväksi tyypiksi tai yllä pitää nykyistä asemaansa. Kumpaankin he tarvitsevat välineitä, joista eräs kieli. Tunnustetulta ylimmältä tasolta lainataan hienoja sanoja. Ylin taso kykenee määrittelemään tarkasti niitä sanoja, joista tulee ylemmän keskitason muotia. Ylin taso ei välttämättä koostu ylempää keskitasoa älykkäämmistä ihmisistä, vaan ihmisistä eli toimijoista, jotka ovat sopivassa muodollisessa asemassa, esimerkiksi seminaarien arvostettuja pääesitelmöitsijöitä. Heillä on tilaisuus ihastuttaa alempia tasoja uusiin sanoihin ja ideoihin. Ja aina joskus käy myös niin, että joku yksittäinen toimija tai ihminen tai taho esittää ajatuksen, johon muut ihastuvat. Tämä ihminen, toimija tai taho nostetaan ylimmälle taholle ja hänen tarjoamastaan sanasta tehdään muotisana.
Kommentit