Luovuus ja muut muoti-ilmaukset
Olen ottanut tavakseni väkerrellä lentokoneiden pienoismalleja. Ennen sanottiin että koottavia, mutta ymmärrän että mallintekijät ovat luopuneet ilmauksesta. Kysehän on muustakin kuin palojen liimaamisesta toisiinsa, sormiin ja pöytään. Pöytään ne eivät edes tartu, koska liima pehmentää polystyreeniä ja tavallaan hitsaa palat toisiinsa syövyttämällä. Se, miksi sillä saa liimattua muovinpalat sormiinsa, on eri juttu. Murphyllä lienee sormensa erittäin perusteellisesti siinä liimassa.
Useimmat mallarit pyrkivät tekemään malleistaan jonkin esikuvan mukaisia. Jotkut myös onnistuvat pyrkimyksissään ällistyttävästi. En voi kuin ihailla sitä viitseliäisyyttä, jolla leluosastoilla(kin) myytävistä muovinpaloista tehdään jotakin niin hienoa. Upeimmat mallit ovat sellaisia, ettei niistä otetuista valokuvista pysty päättelemään että kuvassa on pienoismalli. Tällaiseen lopputulokseen ei pääse vain liimaamalla palat toisiinsa ja läträämällä ohjeenmukaiset maalit päälle. Pitää tietää, kuinka varjot muodostuvat eri kokoisissa esineissä, miltä värit näyttävät etäältä katsottuna, ja mitä kaikkea sellaisten mallien tekeminen mahtaakin vaatia. Varmaa kuitenkin on, että sellaisten pienoismallien tekeminen edellyttää kokemusta ja omakohtaista kehittynyttä visuaalista näkemystä.
Luovuus liitetään usein kykyyn tuottaa uusia asioita yhdestelemällä vanhaa. Taiteiden parissa luovuus näyttää jopa olevan kaikenlaisen vanhan karttelemista, mistä johtuen kaikki vanha ohjaa uutta. Itselleni tästä ilmiöstä läheisin on modernistinen musiikki, jossa uuden etsimisellä saadaan aikaan merkityksetöntä kissankiusausääntelyä. Minusta niissä korvaterrorin välikappaleissa ei ole mitään luovaa verrattuna siihen näkemykselliseen täydellisyydentavoitteluun, jota hienosti tehty pienoismalli osoittaa. Voi tietenkin olla, että kissankiusaussävelmän taustalta löytyy laaja rationaalinen, rationalistinen tai oikeastaan muka-rationalistinen ... huokaus: rationalististinen ... malli, kuten vaikka jokin matemaattinen lauseke, joka sanelee sävellyksen rakenteen. Mutta minä en näe siinä kummaa luovuutta. Lopputulos kuulostaa samalta kuin muutaman vuoden ikäinen veljenpoikani pimputtaisi pianoa. Soittotapahtumanakin näillä kahdella seikalla, veljenpojan pimputuksella ja ns. taidemusiikilla on eräs kiintoisa piirre. Melutaso nousee volumesäätimestä vääntäen eksponentiaalisesti sekunnin kuluessa ensimmäisen sävelen kuulumisesta.
Luovuudesta on tullut jotakin liian helppoa. Sillä pitäisi pärjäämämme maailmanlaajuisessa elintasokisassa ja kuitenkin se voi olla mitä tahansa tuhertelua. Minä jotensakin koulutettuna (sävel-)taiteidentutkijana, kuten monet maallikotkin, ihailen teoksissa taitoa. Teoksen arvo nousee mielessäni huimasti, jos se on teknisesti ansiokas. Sen sijaan teos, josta tulee mieleen, että minäkin tuollaisen hetkessä väsäisin, ei juuri hetkauta - olkoon se kuinka hieno käsitteellinen oivallus tahansa. voin kyllä kiskoa huonetilan täyteen lankoja seinästä toiseen ja lattiaan ja kattoon ja ripustaa lankoihin luureja, mikä eittämättä on jonkinmoinen informaatioähky-yhteiskunnan kuva, mutta tuollainen teos ei ilmennä mitään eikä tarjoa minulle mitään kokemusta. Sen sijaan esimerkiksi taiten tehty pienoismalli 1950-luvun lentokoneesta tuo aivan uutta syvyyttä näkemyksiin siitä, millaisia nuo kapineet olivat. Nehän eivät olleet mustavalkoisia, kuten valokuvat. Eivätkä ne aina olleet puleerattuja, kuten kotimaisen lentoyhtiön nykyiset ilmabussit. Hyvin tehty, elävän vaikutelman antava pienoismalli on eräänlaista niukkuuden luovuutta. Mallin tekemistä on edeltänyt suunnitelma tai haave siitä, millainen mallista halutaan. Ja mitä siinä pitää korostaa tai peittää, että se antaisi vaikutelman esikuvastaan, eikä vain näyttäisi esikuvaansa muistuttavalta muovilelulta.
Työpaikkani oli aikanaan samassa pytingissä erään maamme huomattavimman muotoilualan opinsaunan kanssa. Eräs sen opettajista kertoi, että aivan aluksi opiskelijoilla teetetään harjoitustöitä hyvin niukalla materiaalilla, kuten vaikkapa paperiarkilla ja kahdella eri peitevärillä. Valmistuvat työt ovat kyseisen opettajan kanssa paljon parempia, kuin seuraavien opiskeluvuosien työt, joissa materiaaleja voi käyttää rajattomasti tai ainakin huomattavasti enemmän. Edelleen hän jatkoi, että vasta vuosia valmistumisensa jälkeen nämä opiskelijat osoittavat erityistä ammattitaitoa. Teki mieleni kysyä, että miksi nuo lahjakkaat nuoret tulevat tärvelemään taitojaan opinsaunaan muutamaksi vuodeksi, mutta niin... yleensä ne taiteiden harrastajat, joilla ei ole kykyä analysoida omia töitään, toistavat itseään liikaa.
Mieleeni tästä luovuushöpinästä tulee, että onkohan erinäisiltä maamme isiltä ja äideiltä unohtunut eräs seikka: vaikka olisi kuinka uudenlaista, jos se on hutaisten tehtyä, sillä ei saavuteta kuin sarasvuolaisia huomiotalouden voittoja. Tilapäistä, mahdollisesti näyttävää ja takuulla tyhjää. Matopeliteknologiaa. Jotta saataisiin aikaan jotakin kestävää, ei voida lähteä siitä, että tehdään nyt äkkiä jotakin. Luovuushömpöttäjillä tuntuisi olevan sellainen käsitys, että maailmanmarkkinat ovat peli, jossa menestyminen tuo hyvinvointia, ja jossa menestyy syytämällä jakoon tyhjää kummallisissa kuorissa.
No nyt viimein näihin muoti-ilmauksiin. Yksi siis on louvuus, jonka tulkitsin olevan heppoista hölynpölyä, jolla yritetään saavuttaa pikaista huomiota. Ja jotta ketään ei latistettaisi, kaikkea mahdollista pitää kutsua luovaksi, paitsi vanhaa ja perinteistä, joka edellyttää pitkällistä harjoittelua.
Seuraavaksi otan hampaisiini "osaamisen". Ennen puhuttiin ammattitaidosta, millä tarkoitettiin, että kuka tahansa ei ole puuseppä, vaikka kalikoista osaakin vuoleskella. Aikanaan kun osaamisesta ruvettiin puhumaan, myös ammattitaitoa jakavat koulut muutettiin ensin oppilaitoksiksi, sittemmin instituuteiksi tai vaikka oppimiskeskuksiksi - josta tulee mieleen paikka, jossa jotensakin vajaille ihmisille opetetaan kengännauhojen sitomista. No, nykyään siis puhutaan osaamisesta. Ihmiset ovat osaajia, ei ammattilaisia. On kukkapurkkiosaajia ja kengännauhaosaajia ja elintarvikeosaajia. Ammattikorkeakoulusta (Halleluja! Koulu!) tulee ilmeisesti ylempiä tekniikkaosaajia. Osaamis-sanan sävy tuo mieleen, että siinä ihmisellä on ominaisuus, jota hän tarjoaa käyttöön korvausta vastaan tai jopa ilman. Ja kun osaaminen käy hyödyttömäksi, aletaan kahden viikon kurssin jälkeen osata jotakin muuta. Hiekkakakkuosaaja muuttuu neppisauto-osaajaksi. Ammattilainen puolestaan on jotakin mitä ei parin viikon kurssilla opita. Ammattitaitoinen puuseppä on esimerkiksi sellainen mies, joskus nykyään myös nainen, joka on poikasena ottanut työkalut käteensä ja vuosikymmenten saatossa oppinut (sanan varteenotettavassa merkityksessä) tekemään monenmoisia seikkoja puusta. Oletettavasti ammatti on myös vaikuttanut hänen persoonaansa. Hienopuuseppä lienee melkoisen maltillinnen henkilö teknisissä suorituksissaan. Koukeroveisto-osaajallahan puolestaan on kiire syytää koukeroita. Luulisi tietenkin, että osaajan ja ammattilaisten veistämillä puukuutiolla ei ole mitään eroa, kuten ei ehkä olekaan. Osaaja ei näytä kuitenkaan osaavan muuta kuin osaa. Ammattilainen, ammattimies, on kokenut ja tietää, että ensi talvena, kun puukuutiot kastuvat, hänen kuutionsa pysyy tarkemmin mitoissaan kuin osaajan mölkky. Se halkeaa turvotessaan. Olettaen tietenkin, että talvi on eteläsuomalaistyyppinen vetinen puolivuotinen.
Näin siis väittäisin, että harva asia on yhteiskunnallemme turmiollisempi kuin luova osaaja.
Paitsi ehkä hyvinvointi, joka ei tarkoita, että lääkäriin pääsee kun on sairas. Se nimittäin tarkoittaa tuskatonta elämäntilannetta, jossa ei ole tuskia vaikka polvissa on kulumat ja mielessä turhautuminen. Hyvinvointi on siis jonkinlaista yhteiskunnallista julkisivunhallintaa. Hyvinvointi peittää sen kurja seikan, että meillä ihmisillä on vaivoja, suruja ja kipuja. Hyvinvointi on särkylääkkeen ja mielialapillereiden korvaamista ihanilla rentoutumishetkillä ja hyvällä ja terveellisellä ruoalla, johon pahimman himon tyydyttämiseksi liitetään viisi palaa tummaa suklaata sunnuntaiaamuisin. (Anna minulle minun jokapäiväinen suklaani!) Tämäkin on vähän vinkeroa: on tietenkin hyvä, että ei ole paha olo. Ihmettelen vain, että kuinka hyvä ja ihmeellinen sen olon pitää olla, että kelpaisi terveyslehtien toimittajille ja lehtien terveystoimittajille. Vallanko pitää ilmassa tanssia? Ja onko niin, että reipasotteinen sahajauho-puolukkasalaatin popsiminen ehkäisee syrjäytymiseltä orastavan laman kynnyksellä? Eräs ystäväni kertoi vatsakivuistaan, ja sanoi, ettei halua lääkitä itseään tunnottomaksi, koska kipu kertoo että jotakin tapahtuu. Nostan hänelle hattua. Jotensakin vakuutuin, että asenteestaan huolimatta hänellä oli paha olla. Ja siitä huolimatta hän kävi töissä ja oli - vähintäänkin - huolehtivainen perheenäiti. En nyt tiedä, oliko hän sankarillinen, mutta olen iloinen että olen saanut tutustua ihmiseen joka ei kärsi hyvinvointilumeesta. Kurja olo on kurja olo, eikä sitä minun mielestäni pitäisi peittää hyvinvoinnilla. Kivun lievittäminen tietenkin on hyväksyttävää ja tarpeen, mutta en voi olla ajattelematta, että ystäväni jaksoi vastustaa jokseenkin tyhjää hyvinvointijulkisivun ylläpitämistä. Sittemmin tuo kivun aiheuttaja hoidettiin ja toivon että hän on toipunut ja siltä osin hyvinvoiva.
En siis haluaisi olla tekemisissä luovan ja hyvinvoivan osaajan kanssa.
Ylipäätään suomea näyttää vaivaavan sanojen muuttuminen mitäänsanomattomiksi. Poliittisen korrektiuden nimissä kielletään ihmisiä kuvaavien sanojen käyttö, ja kaikkien luovan hyvinvoinnin osaamisen nimissä sanoja ei saa käyttää niin, että se asettaisi ketään mihinkään hierarkiseen asemaan. Kaikkien pitää saada olla luovia ja osaajia ja hyvinvoipia, koska kenestäkään ei enää ole asiaansa syvällisesti perehtyneeksi ammattimieheksi, jolla on esimerkiksi juuri työnsä aiheuttamia vaivoja. Eikä toisaalta ole ihme, ettei osaamista kummemmalle ammattitaidolle ole käyttöä. Eihän noiden luovien perässä kukaan pysy, kun pitää syytää huomiotaloudellisia neronleimauksia markkinoille. Rovaniemen.
Ei-humanisteille kerrottakoon, että J. Derrida oli kielifilosofi, jonka keskeistä opinkappaletta sanotaan dekonstruktionalismiksi. Humanistisen epämääräisesti tuo oppi määritellään käyttämällä sanaparia "ikään kuin". Dekonstruktionalistisessa analyysissä ilmiö ikään kuin puretaan alkutekijöihinsä ja osoitetaan ilmiössä piileviä vallan tai muun ikävän seikan rakenteita.
Edelleen - ikään kuin pystymättä sanomaan mitään niin, ettei tarvitsre ikäänkuinia - kielelliset merkitykset ovat pakenevia. Ilmauksilla ei ole pysyvää merkitystä. Niin muodoin - ikään kuin - J. D. syö ja säästää kakkua samaan aikaan. Hänen tekstinsä ei lopulta - ikään kuin - tarkoita mitään, koska siitäkin saa - ikään kuin - tulkita mitä vain. Tai ainakin valita mieleisensä tulkinnan ainoaksi oikeaksi monista mahdollisista. Voisin siis sanoa, että kieltä syövä sanainkäytön leväperäisyys ilmentää derridalaista merkitysten pakenemista. Mikään ei tarkoita pian mitään, koska kaiken pitää tarkoittaa kaikkea ja kaikkien pitää saada olla kaikkea hienoa. Luova hyvinvointiosaaja palkataan toistaiseksi määräaikaiseen toimeen huomiotalouskilpailukykyisellä alan UPJ:n vaatimustason Ö2417b mukaisella kuukausiansiolla. Vieläkömäjatkantätävaijokolakkaamerkkimerkitsemästä?
Useimmat mallarit pyrkivät tekemään malleistaan jonkin esikuvan mukaisia. Jotkut myös onnistuvat pyrkimyksissään ällistyttävästi. En voi kuin ihailla sitä viitseliäisyyttä, jolla leluosastoilla(kin) myytävistä muovinpaloista tehdään jotakin niin hienoa. Upeimmat mallit ovat sellaisia, ettei niistä otetuista valokuvista pysty päättelemään että kuvassa on pienoismalli. Tällaiseen lopputulokseen ei pääse vain liimaamalla palat toisiinsa ja läträämällä ohjeenmukaiset maalit päälle. Pitää tietää, kuinka varjot muodostuvat eri kokoisissa esineissä, miltä värit näyttävät etäältä katsottuna, ja mitä kaikkea sellaisten mallien tekeminen mahtaakin vaatia. Varmaa kuitenkin on, että sellaisten pienoismallien tekeminen edellyttää kokemusta ja omakohtaista kehittynyttä visuaalista näkemystä.
Luovuus liitetään usein kykyyn tuottaa uusia asioita yhdestelemällä vanhaa. Taiteiden parissa luovuus näyttää jopa olevan kaikenlaisen vanhan karttelemista, mistä johtuen kaikki vanha ohjaa uutta. Itselleni tästä ilmiöstä läheisin on modernistinen musiikki, jossa uuden etsimisellä saadaan aikaan merkityksetöntä kissankiusausääntelyä. Minusta niissä korvaterrorin välikappaleissa ei ole mitään luovaa verrattuna siihen näkemykselliseen täydellisyydentavoitteluun, jota hienosti tehty pienoismalli osoittaa. Voi tietenkin olla, että kissankiusaussävelmän taustalta löytyy laaja rationaalinen, rationalistinen tai oikeastaan muka-rationalistinen ... huokaus: rationalististinen ... malli, kuten vaikka jokin matemaattinen lauseke, joka sanelee sävellyksen rakenteen. Mutta minä en näe siinä kummaa luovuutta. Lopputulos kuulostaa samalta kuin muutaman vuoden ikäinen veljenpoikani pimputtaisi pianoa. Soittotapahtumanakin näillä kahdella seikalla, veljenpojan pimputuksella ja ns. taidemusiikilla on eräs kiintoisa piirre. Melutaso nousee volumesäätimestä vääntäen eksponentiaalisesti sekunnin kuluessa ensimmäisen sävelen kuulumisesta.
Luovuudesta on tullut jotakin liian helppoa. Sillä pitäisi pärjäämämme maailmanlaajuisessa elintasokisassa ja kuitenkin se voi olla mitä tahansa tuhertelua. Minä jotensakin koulutettuna (sävel-)taiteidentutkijana, kuten monet maallikotkin, ihailen teoksissa taitoa. Teoksen arvo nousee mielessäni huimasti, jos se on teknisesti ansiokas. Sen sijaan teos, josta tulee mieleen, että minäkin tuollaisen hetkessä väsäisin, ei juuri hetkauta - olkoon se kuinka hieno käsitteellinen oivallus tahansa. voin kyllä kiskoa huonetilan täyteen lankoja seinästä toiseen ja lattiaan ja kattoon ja ripustaa lankoihin luureja, mikä eittämättä on jonkinmoinen informaatioähky-yhteiskunnan kuva, mutta tuollainen teos ei ilmennä mitään eikä tarjoa minulle mitään kokemusta. Sen sijaan esimerkiksi taiten tehty pienoismalli 1950-luvun lentokoneesta tuo aivan uutta syvyyttä näkemyksiin siitä, millaisia nuo kapineet olivat. Nehän eivät olleet mustavalkoisia, kuten valokuvat. Eivätkä ne aina olleet puleerattuja, kuten kotimaisen lentoyhtiön nykyiset ilmabussit. Hyvin tehty, elävän vaikutelman antava pienoismalli on eräänlaista niukkuuden luovuutta. Mallin tekemistä on edeltänyt suunnitelma tai haave siitä, millainen mallista halutaan. Ja mitä siinä pitää korostaa tai peittää, että se antaisi vaikutelman esikuvastaan, eikä vain näyttäisi esikuvaansa muistuttavalta muovilelulta.
Työpaikkani oli aikanaan samassa pytingissä erään maamme huomattavimman muotoilualan opinsaunan kanssa. Eräs sen opettajista kertoi, että aivan aluksi opiskelijoilla teetetään harjoitustöitä hyvin niukalla materiaalilla, kuten vaikkapa paperiarkilla ja kahdella eri peitevärillä. Valmistuvat työt ovat kyseisen opettajan kanssa paljon parempia, kuin seuraavien opiskeluvuosien työt, joissa materiaaleja voi käyttää rajattomasti tai ainakin huomattavasti enemmän. Edelleen hän jatkoi, että vasta vuosia valmistumisensa jälkeen nämä opiskelijat osoittavat erityistä ammattitaitoa. Teki mieleni kysyä, että miksi nuo lahjakkaat nuoret tulevat tärvelemään taitojaan opinsaunaan muutamaksi vuodeksi, mutta niin... yleensä ne taiteiden harrastajat, joilla ei ole kykyä analysoida omia töitään, toistavat itseään liikaa.
Mieleeni tästä luovuushöpinästä tulee, että onkohan erinäisiltä maamme isiltä ja äideiltä unohtunut eräs seikka: vaikka olisi kuinka uudenlaista, jos se on hutaisten tehtyä, sillä ei saavuteta kuin sarasvuolaisia huomiotalouden voittoja. Tilapäistä, mahdollisesti näyttävää ja takuulla tyhjää. Matopeliteknologiaa. Jotta saataisiin aikaan jotakin kestävää, ei voida lähteä siitä, että tehdään nyt äkkiä jotakin. Luovuushömpöttäjillä tuntuisi olevan sellainen käsitys, että maailmanmarkkinat ovat peli, jossa menestyminen tuo hyvinvointia, ja jossa menestyy syytämällä jakoon tyhjää kummallisissa kuorissa.
No nyt viimein näihin muoti-ilmauksiin. Yksi siis on louvuus, jonka tulkitsin olevan heppoista hölynpölyä, jolla yritetään saavuttaa pikaista huomiota. Ja jotta ketään ei latistettaisi, kaikkea mahdollista pitää kutsua luovaksi, paitsi vanhaa ja perinteistä, joka edellyttää pitkällistä harjoittelua.
Seuraavaksi otan hampaisiini "osaamisen". Ennen puhuttiin ammattitaidosta, millä tarkoitettiin, että kuka tahansa ei ole puuseppä, vaikka kalikoista osaakin vuoleskella. Aikanaan kun osaamisesta ruvettiin puhumaan, myös ammattitaitoa jakavat koulut muutettiin ensin oppilaitoksiksi, sittemmin instituuteiksi tai vaikka oppimiskeskuksiksi - josta tulee mieleen paikka, jossa jotensakin vajaille ihmisille opetetaan kengännauhojen sitomista. No, nykyään siis puhutaan osaamisesta. Ihmiset ovat osaajia, ei ammattilaisia. On kukkapurkkiosaajia ja kengännauhaosaajia ja elintarvikeosaajia. Ammattikorkeakoulusta (Halleluja! Koulu!) tulee ilmeisesti ylempiä tekniikkaosaajia. Osaamis-sanan sävy tuo mieleen, että siinä ihmisellä on ominaisuus, jota hän tarjoaa käyttöön korvausta vastaan tai jopa ilman. Ja kun osaaminen käy hyödyttömäksi, aletaan kahden viikon kurssin jälkeen osata jotakin muuta. Hiekkakakkuosaaja muuttuu neppisauto-osaajaksi. Ammattilainen puolestaan on jotakin mitä ei parin viikon kurssilla opita. Ammattitaitoinen puuseppä on esimerkiksi sellainen mies, joskus nykyään myös nainen, joka on poikasena ottanut työkalut käteensä ja vuosikymmenten saatossa oppinut (sanan varteenotettavassa merkityksessä) tekemään monenmoisia seikkoja puusta. Oletettavasti ammatti on myös vaikuttanut hänen persoonaansa. Hienopuuseppä lienee melkoisen maltillinnen henkilö teknisissä suorituksissaan. Koukeroveisto-osaajallahan puolestaan on kiire syytää koukeroita. Luulisi tietenkin, että osaajan ja ammattilaisten veistämillä puukuutiolla ei ole mitään eroa, kuten ei ehkä olekaan. Osaaja ei näytä kuitenkaan osaavan muuta kuin osaa. Ammattilainen, ammattimies, on kokenut ja tietää, että ensi talvena, kun puukuutiot kastuvat, hänen kuutionsa pysyy tarkemmin mitoissaan kuin osaajan mölkky. Se halkeaa turvotessaan. Olettaen tietenkin, että talvi on eteläsuomalaistyyppinen vetinen puolivuotinen.
Näin siis väittäisin, että harva asia on yhteiskunnallemme turmiollisempi kuin luova osaaja.
Paitsi ehkä hyvinvointi, joka ei tarkoita, että lääkäriin pääsee kun on sairas. Se nimittäin tarkoittaa tuskatonta elämäntilannetta, jossa ei ole tuskia vaikka polvissa on kulumat ja mielessä turhautuminen. Hyvinvointi on siis jonkinlaista yhteiskunnallista julkisivunhallintaa. Hyvinvointi peittää sen kurja seikan, että meillä ihmisillä on vaivoja, suruja ja kipuja. Hyvinvointi on särkylääkkeen ja mielialapillereiden korvaamista ihanilla rentoutumishetkillä ja hyvällä ja terveellisellä ruoalla, johon pahimman himon tyydyttämiseksi liitetään viisi palaa tummaa suklaata sunnuntaiaamuisin. (Anna minulle minun jokapäiväinen suklaani!) Tämäkin on vähän vinkeroa: on tietenkin hyvä, että ei ole paha olo. Ihmettelen vain, että kuinka hyvä ja ihmeellinen sen olon pitää olla, että kelpaisi terveyslehtien toimittajille ja lehtien terveystoimittajille. Vallanko pitää ilmassa tanssia? Ja onko niin, että reipasotteinen sahajauho-puolukkasalaatin popsiminen ehkäisee syrjäytymiseltä orastavan laman kynnyksellä? Eräs ystäväni kertoi vatsakivuistaan, ja sanoi, ettei halua lääkitä itseään tunnottomaksi, koska kipu kertoo että jotakin tapahtuu. Nostan hänelle hattua. Jotensakin vakuutuin, että asenteestaan huolimatta hänellä oli paha olla. Ja siitä huolimatta hän kävi töissä ja oli - vähintäänkin - huolehtivainen perheenäiti. En nyt tiedä, oliko hän sankarillinen, mutta olen iloinen että olen saanut tutustua ihmiseen joka ei kärsi hyvinvointilumeesta. Kurja olo on kurja olo, eikä sitä minun mielestäni pitäisi peittää hyvinvoinnilla. Kivun lievittäminen tietenkin on hyväksyttävää ja tarpeen, mutta en voi olla ajattelematta, että ystäväni jaksoi vastustaa jokseenkin tyhjää hyvinvointijulkisivun ylläpitämistä. Sittemmin tuo kivun aiheuttaja hoidettiin ja toivon että hän on toipunut ja siltä osin hyvinvoiva.
En siis haluaisi olla tekemisissä luovan ja hyvinvoivan osaajan kanssa.
Ylipäätään suomea näyttää vaivaavan sanojen muuttuminen mitäänsanomattomiksi. Poliittisen korrektiuden nimissä kielletään ihmisiä kuvaavien sanojen käyttö, ja kaikkien luovan hyvinvoinnin osaamisen nimissä sanoja ei saa käyttää niin, että se asettaisi ketään mihinkään hierarkiseen asemaan. Kaikkien pitää saada olla luovia ja osaajia ja hyvinvoipia, koska kenestäkään ei enää ole asiaansa syvällisesti perehtyneeksi ammattimieheksi, jolla on esimerkiksi juuri työnsä aiheuttamia vaivoja. Eikä toisaalta ole ihme, ettei osaamista kummemmalle ammattitaidolle ole käyttöä. Eihän noiden luovien perässä kukaan pysy, kun pitää syytää huomiotaloudellisia neronleimauksia markkinoille. Rovaniemen.
Ei-humanisteille kerrottakoon, että J. Derrida oli kielifilosofi, jonka keskeistä opinkappaletta sanotaan dekonstruktionalismiksi. Humanistisen epämääräisesti tuo oppi määritellään käyttämällä sanaparia "ikään kuin". Dekonstruktionalistisessa analyysissä ilmiö ikään kuin puretaan alkutekijöihinsä ja osoitetaan ilmiössä piileviä vallan tai muun ikävän seikan rakenteita.
Edelleen - ikään kuin pystymättä sanomaan mitään niin, ettei tarvitsre ikäänkuinia - kielelliset merkitykset ovat pakenevia. Ilmauksilla ei ole pysyvää merkitystä. Niin muodoin - ikään kuin - J. D. syö ja säästää kakkua samaan aikaan. Hänen tekstinsä ei lopulta - ikään kuin - tarkoita mitään, koska siitäkin saa - ikään kuin - tulkita mitä vain. Tai ainakin valita mieleisensä tulkinnan ainoaksi oikeaksi monista mahdollisista. Voisin siis sanoa, että kieltä syövä sanainkäytön leväperäisyys ilmentää derridalaista merkitysten pakenemista. Mikään ei tarkoita pian mitään, koska kaiken pitää tarkoittaa kaikkea ja kaikkien pitää saada olla kaikkea hienoa. Luova hyvinvointiosaaja palkataan toistaiseksi määräaikaiseen toimeen huomiotalouskilpailukykyisellä alan UPJ:n vaatimustason Ö2417b mukaisella kuukausiansiolla. Vieläkömäjatkantätävaijokolakkaamerkkimerkitsemästä?
Kommentit