tiistai 19. marraskuuta 2019

Fotofilosofiata

Valokuvaaminen on iloitsemisen muoto. Jos kuvaa vaikka hautajaisia tai angstiteinejä, se voi tietenkin olla myös muunlaisen tuntemisen tapa, mutta keskityn nyt iloitsemiseen. Kaikkea kaunista ja hienoa ei voi ostaa tai tuoda kotiin. Jotkut asiat ovat parhaimmillaan siellä missä ovat tai niiden irrottaminen alkuperäisestä paikastaan on mahdotonta.


Runsaasti omenoivan puun voi kyllä omistaa. Ainakin tässä tapauksessa sitä voi myös ihailla ihan omistamatta, kuin auringonlaskua tai moottoritietä. Kuitenkaan edes omistaja ei saa omppupuutaan sisälle asuntoonsa. Tai voihan hän saada, jos hän tuo joko vain oksan tai jos hänen asumuksensa on hemmetin iso. Mutta montako päivää puu pysyy kauniina sisällä? Valokuva mahdollistaa iloitsemisen vaikka helmikuussa. Tai tietenkin on mahdollista katsoa, että lehdetön tuhannen omenan omenapuu aiheuttaa tai yllä pitää kesän kaipuuta suruineen ja haikeuksineen.

Miljoonat ihmiset valokuvaavat päivittäin. Epäilemättä maailmassa otetaan joka päivä miljardeja, jos ei kymmeniä miljardeja valokuvia. Joitakin vilkaistaan kerran, toiset lähetetään someitse ystäville ihailtavaksi. Jotkut ani ja tuiki harvat lähetetään tuhansille ja vielä harvemmat miljoonille katsojille. Sitten on näitä kuuluisia valokuvia, jollaisen ottamisen todennäköisyys nykyään lienee 1,257/385472493009847.

Muiston, tunteen tai vaikutelman lisäksi kuvaamiseen liittyy toinenkin ilo, nimittäin oivaltaminen. Olen aikaisemmin pohdiskellut blogissani oivaltamista lähinnä jonkin propositionaalisen ajatuksen tai teoreettisen mallin käsittämiseni. Esteettinen oivaltaminen on kuitenkin yhtä lailla oivaltamista. Siinäkin kaksi tai useampi enemmän tai vähemmän toisistaan irrallista nähtävää asiaa muodostavat yhdessä jonkinlaisen uuden, toimivan kokonaisuuden. En tosin tiedä, edustaako yllä oleva omppukuvani sellaista, mutta päätä sinä. Minulle näkymän huomaaminen ja kuvaaminen tuotti iloa, koska en ole koskaan nähnyt tällaista. Lehdettömyys ja omenoiden runsaus muodostavat harvinaisen näkymän, jossa kohtaavat hedelmällisyys ja marraskuinen luonnon lopullinen hiljeneminen talveen. Joku minua dramaattisempi puhuisi kuolemasta. Lisäksi omenoiden säännöllinen muoto luo jonkinlaista säännöllisyyttä, jota luonnossa ei vallan hirveästi esiinny. Tai ehkä esiintyy - näkemyshän riippuu määrittelystä. Joka tapauksessa huomasin tuon puun jo aikaa sitten. Sen jälkeen oli aina pilvistä ja harmaata, kun kuljin se ohi päiväsaikaan. Lopulta ajattelin, että jatkuvat vesisateet ja muut syksyn kurjuudet ovat tehneet näkymästä lopun. Vaan eipäs ollutkaan. Muutamia päiviä sitten olin kiireellä matkalla laboratorioon verikokeille. Päivä paistoi ja huomasin, että puu on jokseenkin entisellään. Pysähdyin kuvaamaan. Myöhästyin labrasta vain minuutin, mutta verikoe saatiin kuitenkin otettua.

Millainen oikeastaan on hyvä valokuva? Viisaat puhuvat iät ja ajat väreistä, sommittelusta, terävyysalueista, valokuvauksen tekniikasta ja estetiikasta. Pakko sanoa, että minä en tiedä. Useimmiten hyvä valokuva on teknisesti kelpo: edes pääaihe toistuu terävänä. Joskus tarkoituksellinen epätäydellisyys on kuitenkin kuvan kantava idea. Ja lopulta, joskus ilman tarkoitusta syntynyt vajavaisuus on se, mikä tekee kuvasta merkittävän. Hyviä kuvia on otettu tuhansien ja tuhansien eurojen kameroilla, mutta kaikki, mitä varhainen, halpa kännykkäkamera sai aikaan, ei ole huonoa. 

Ja entä sisältö? ÄLÄ googlaa David Hamiltonin valokuvia! Niissä esiintyy teinityttöjä vähissä vaatteissa tai ilman rihmankiertämää. Yhtäältä hänen kuvateoksiaan saa lainaksi vaikka täältä kotikaupunkini kirjastoista, toisaalta niiden hallussapidosta on maailmalla tehty poliisitutkintoja ja käyty jopa oikeutta. Niin että jos et halua selailuhistoriaasi tuota nimeä, niin anna olla. Takavuosikymmeninä, kun -filiaan - tai siis oikeastaan vain nuorten tyttöjen katsomiseen - ei suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin nyt, Hamiltonia pidettiin suorastaan nerona. Hänen kuvissaan on tunnistettava atmosfääri, joka koostuu aiheen lisäksi lievästä epätarkkuudesta, kuvien rakeisuudesta ja tietynlaisesta kellertävästä värimaailmasta. Ennen kuin vastaavan kuvanlaadun tuottaminen kävi helpohkoksi kuvankäsittelyohjelmalla, tällaisia kuvia ei oikeastaan saanut aikaan kuin ammattilaisen välineillä. Nyt en tosin ota kantaa siihen, levittikö Hamilton objektiiviinsa kierrettyyn suotimeen ohuen kerroksen vaseliinia vai oliko jokin linssi hiottu hienonhienolla hiomapaperilla. Erilaisia käsityksiä näemmä esitetään. Hamilton itse kuoli ilmeisesti itsemurhaan vähän yli kahdeksankymppisenä. Häntä oli julkisesti syytetty nuorten malliensa raiskaamisesta ja ymmärtääkseni tutkintakin oli jo aloitettu. Ohimennen voin tokaista, että tämän seksuaaliväkivallan kysymyksen nouseminen esiin vähensi kuvaajan arvostusta mielessäni kovasti. Vaikeampi kysymys koskee kunkin kuvan mallia: kaltoinkohteliko kuvaaja häntä? Kuvien esteettisiä ja teknisiä saavutuksia en kyseenalaista vieläkään.

Kysymys valokuvan hyvyydestä on varmasti ikuinen ongelma. Tähän kaiketi pätee sama kuin luovuuden määrittelyyn. Kun joku keksii mielestään hyvän luovuuden määritelmän, joku muu tekee jotakin ilmeisen luovaa, joka ei sovi määritelmään; kun joku keksii hyvän valokuvan määritelmän, jostakin putkahtaa kuva, joka on aivan ilmeisesti hyvä, mutta ei sovi määritelmään eli odotuksiin. Yksi näkökulma kuitenkin on sellainen, joka ei keskity tuotteeseen - kuvaan - vaan valokuvauksen tapahtumaan: hyvä kuva on sellainen, jonka ottaminen on kivaa. Hamiltonin kuvien kielletyn hedelmän eroottinen jännite kuvasti kenties kuvaamisen hauskuutta, kunnes kävi ilmeiseksi, että kuvattavalle tilanne on ainakin joskus ollut järkyttävää ja kuvaajalle taas pakkomielle.

Erilaiset valokuvaajien kerhot, yhdistykset ja kuppikunnat järjestävät valokuvauskilpailuja. Tuloksista näkyy, että yleensä kokemus on rautaa. Voittajakuvissa on sisältöä ja teknistä taituruutta. Ne kenties haastavat katsojansa pohtimaan syntyjä syviä tai esittävät jonkin harvinaisen tilanteen. Joistakin kuvista näkee, että oikeaa kuvaushetkeä on voitu odottaa iät ja ajat. On vaikka istuttu jossakin kaseikossa hyttysten syötävänä ja punkkien houkuttimina tuntikausia, että lopulta on saatu kuva tapahtumasta, joka kestää puoli sekuntia: sudenkorento lentää selällään kohti kyykäärmeen kainaloa. Toiset menestyjäkuvat taas osoittavat harvinaista tilannetajua, kerkeää laukaisinsormea ja hitonmoista tuuria. Kuvassa näkyy, kuinka helikopterin roottorinlapa mäjäyttää lokin tuhannen munan päreiksi, ja kuva on vieläpä riittävässä määrin tarkka ja sommittelukin toimii. Minulla on tapana julkistella kuviani Facebookissa. Pääsääntöisesti sanoisin, että eniten tykkäyksiä keräävät omasta mielestäni kaikkein tavallisimmat kuvat. Näpäykset luokkaa "hirvi metsälammen rannalla" tai "joutsen ja lapsi" saavat eniten huomiota. Ne, joista itse pidän eniten, tuppaavat jäämään suosiossa muiden varjoon. Onkohan tässä nyt kyse siitä, että monilla on mielessään malli siitä, millainen on hyvä kuva? Vai aiheuttavatko tavalliset otokset joissakin jotakin samaistumisen tunnetta? Mene & tiedä!

Olen usein ajatellut, että alan tarkoituksella kuvaamaan rumia ja arkisia asioita erilaiset valokuvausohjeet tieten tahtoen unohtaen. Lopputuloksen pakkaa olemaan, etten itsekään näe niillä kuvilla mitään arvoa. Kadulle heitetty jätskipaperi asfaltilla, ruudun vasemmassa ylänurkassa tuotti jonkinlaista käsitteellistä, sovinnaisuuden rikkomisen iloa kuvaushetkellä. Itse kuva on ex recto! Yhtä kiinnostava esteettisesti kuin kuulutuksen alussa kuuluva kilaus musiikkina! Olisikohan siis niin, etten ole mennyt tylsyyden ja ruumuden kuvauksessa tarpeeksi pitkälle? Mitä jos alkaisin kuvata rumia teinityttöjä? (#metoo #metoo #metoo metoo metoo miituu miituu miituu miitaa miitaa piipaa piipaa piipaa, moraali- ja siveyspoliisi saapuu!) Aknen kukinta poskella, itse värjätty tukka, joka on sieltä pinkki ja täältä keltainen, juuret maantienväriset ja latvat seitsenhaaraisina ,14-vuotiaan tytön jenkkakahvat (hyi, pepsipornoa!), känninen 16-vuotias tulossa puskapissalta marraskuiselta takapihalta, öisten teinibileiden jäljet ja lattialla röhnöttävä neitonen naama merkkaustussilla piirreltynä ja vaatteet siinä, mikä on jo kerran syöty ja juotu... Ajatukseni on itsellenikin ristiriitainen. Toisaalta epäsovinnaisuus aiheuttaa iloa, toisaalta rumat asiat ovat rumia. Ja minähän haluan nähdä ympärilläni vain kauneutta, eikö!


Ei kommentteja: