tiistai 19. marraskuuta 2019

Fotofilosofiata

Valokuvaaminen on iloitsemisen muoto. Jos kuvaa vaikka hautajaisia tai angstiteinejä, se voi tietenkin olla myös muunlaisen tuntemisen tapa, mutta keskityn nyt iloitsemiseen. Kaikkea kaunista ja hienoa ei voi ostaa tai tuoda kotiin. Jotkut asiat ovat parhaimmillaan siellä missä ovat tai niiden irrottaminen alkuperäisestä paikastaan on mahdotonta.


Runsaasti omenoivan puun voi kyllä omistaa. Ainakin tässä tapauksessa sitä voi myös ihailla ihan omistamatta, kuin auringonlaskua tai moottoritietä. Kuitenkaan edes omistaja ei saa omppupuutaan sisälle asuntoonsa. Tai voihan hän saada, jos hän tuo joko vain oksan tai jos hänen asumuksensa on hemmetin iso. Mutta montako päivää puu pysyy kauniina sisällä? Valokuva mahdollistaa iloitsemisen vaikka helmikuussa. Tai tietenkin on mahdollista katsoa, että lehdetön tuhannen omenan omenapuu aiheuttaa tai yllä pitää kesän kaipuuta suruineen ja haikeuksineen.

Miljoonat ihmiset valokuvaavat päivittäin. Epäilemättä maailmassa otetaan joka päivä miljardeja, jos ei kymmeniä miljardeja valokuvia. Joitakin vilkaistaan kerran, toiset lähetetään someitse ystäville ihailtavaksi. Jotkut ani ja tuiki harvat lähetetään tuhansille ja vielä harvemmat miljoonille katsojille. Sitten on näitä kuuluisia valokuvia, jollaisen ottamisen todennäköisyys nykyään lienee 1,257/385472493009847.

Muiston, tunteen tai vaikutelman lisäksi kuvaamiseen liittyy toinenkin ilo, nimittäin oivaltaminen. Olen aikaisemmin pohdiskellut blogissani oivaltamista lähinnä jonkin propositionaalisen ajatuksen tai teoreettisen mallin käsittämiseni. Esteettinen oivaltaminen on kuitenkin yhtä lailla oivaltamista. Siinäkin kaksi tai useampi enemmän tai vähemmän toisistaan irrallista nähtävää asiaa muodostavat yhdessä jonkinlaisen uuden, toimivan kokonaisuuden. En tosin tiedä, edustaako yllä oleva omppukuvani sellaista, mutta päätä sinä. Minulle näkymän huomaaminen ja kuvaaminen tuotti iloa, koska en ole koskaan nähnyt tällaista. Lehdettömyys ja omenoiden runsaus muodostavat harvinaisen näkymän, jossa kohtaavat hedelmällisyys ja marraskuinen luonnon lopullinen hiljeneminen talveen. Joku minua dramaattisempi puhuisi kuolemasta. Lisäksi omenoiden säännöllinen muoto luo jonkinlaista säännöllisyyttä, jota luonnossa ei vallan hirveästi esiinny. Tai ehkä esiintyy - näkemyshän riippuu määrittelystä. Joka tapauksessa huomasin tuon puun jo aikaa sitten. Sen jälkeen oli aina pilvistä ja harmaata, kun kuljin se ohi päiväsaikaan. Lopulta ajattelin, että jatkuvat vesisateet ja muut syksyn kurjuudet ovat tehneet näkymästä lopun. Vaan eipäs ollutkaan. Muutamia päiviä sitten olin kiireellä matkalla laboratorioon verikokeille. Päivä paistoi ja huomasin, että puu on jokseenkin entisellään. Pysähdyin kuvaamaan. Myöhästyin labrasta vain minuutin, mutta verikoe saatiin kuitenkin otettua.

Millainen oikeastaan on hyvä valokuva? Viisaat puhuvat iät ja ajat väreistä, sommittelusta, terävyysalueista, valokuvauksen tekniikasta ja estetiikasta. Pakko sanoa, että minä en tiedä. Useimmiten hyvä valokuva on teknisesti kelpo: edes pääaihe toistuu terävänä. Joskus tarkoituksellinen epätäydellisyys on kuitenkin kuvan kantava idea. Ja lopulta, joskus ilman tarkoitusta syntynyt vajavaisuus on se, mikä tekee kuvasta merkittävän. Hyviä kuvia on otettu tuhansien ja tuhansien eurojen kameroilla, mutta kaikki, mitä varhainen, halpa kännykkäkamera sai aikaan, ei ole huonoa. 

Ja entä sisältö? ÄLÄ googlaa David Hamiltonin valokuvia! Niissä esiintyy teinityttöjä vähissä vaatteissa tai ilman rihmankiertämää. Yhtäältä hänen kuvateoksiaan saa lainaksi vaikka täältä kotikaupunkini kirjastoista, toisaalta niiden hallussapidosta on maailmalla tehty poliisitutkintoja ja käyty jopa oikeutta. Niin että jos et halua selailuhistoriaasi tuota nimeä, niin anna olla. Takavuosikymmeninä, kun -filiaan - tai siis oikeastaan vain nuorten tyttöjen katsomiseen - ei suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin nyt, Hamiltonia pidettiin suorastaan nerona. Hänen kuvissaan on tunnistettava atmosfääri, joka koostuu aiheen lisäksi lievästä epätarkkuudesta, kuvien rakeisuudesta ja tietynlaisesta kellertävästä värimaailmasta. Ennen kuin vastaavan kuvanlaadun tuottaminen kävi helpohkoksi kuvankäsittelyohjelmalla, tällaisia kuvia ei oikeastaan saanut aikaan kuin ammattilaisen välineillä. Nyt en tosin ota kantaa siihen, levittikö Hamilton objektiiviinsa kierrettyyn suotimeen ohuen kerroksen vaseliinia vai oliko jokin linssi hiottu hienonhienolla hiomapaperilla. Erilaisia käsityksiä näemmä esitetään. Hamilton itse kuoli ilmeisesti itsemurhaan vähän yli kahdeksankymppisenä. Häntä oli julkisesti syytetty nuorten malliensa raiskaamisesta ja ymmärtääkseni tutkintakin oli jo aloitettu. Ohimennen voin tokaista, että tämän seksuaaliväkivallan kysymyksen nouseminen esiin vähensi kuvaajan arvostusta mielessäni kovasti. Vaikeampi kysymys koskee kunkin kuvan mallia: kaltoinkohteliko kuvaaja häntä? Kuvien esteettisiä ja teknisiä saavutuksia en kyseenalaista vieläkään.

Kysymys valokuvan hyvyydestä on varmasti ikuinen ongelma. Tähän kaiketi pätee sama kuin luovuuden määrittelyyn. Kun joku keksii mielestään hyvän luovuuden määritelmän, joku muu tekee jotakin ilmeisen luovaa, joka ei sovi määritelmään; kun joku keksii hyvän valokuvan määritelmän, jostakin putkahtaa kuva, joka on aivan ilmeisesti hyvä, mutta ei sovi määritelmään eli odotuksiin. Yksi näkökulma kuitenkin on sellainen, joka ei keskity tuotteeseen - kuvaan - vaan valokuvauksen tapahtumaan: hyvä kuva on sellainen, jonka ottaminen on kivaa. Hamiltonin kuvien kielletyn hedelmän eroottinen jännite kuvasti kenties kuvaamisen hauskuutta, kunnes kävi ilmeiseksi, että kuvattavalle tilanne on ainakin joskus ollut järkyttävää ja kuvaajalle taas pakkomielle.

Erilaiset valokuvaajien kerhot, yhdistykset ja kuppikunnat järjestävät valokuvauskilpailuja. Tuloksista näkyy, että yleensä kokemus on rautaa. Voittajakuvissa on sisältöä ja teknistä taituruutta. Ne kenties haastavat katsojansa pohtimaan syntyjä syviä tai esittävät jonkin harvinaisen tilanteen. Joistakin kuvista näkee, että oikeaa kuvaushetkeä on voitu odottaa iät ja ajat. On vaikka istuttu jossakin kaseikossa hyttysten syötävänä ja punkkien houkuttimina tuntikausia, että lopulta on saatu kuva tapahtumasta, joka kestää puoli sekuntia: sudenkorento lentää selällään kohti kyykäärmeen kainaloa. Toiset menestyjäkuvat taas osoittavat harvinaista tilannetajua, kerkeää laukaisinsormea ja hitonmoista tuuria. Kuvassa näkyy, kuinka helikopterin roottorinlapa mäjäyttää lokin tuhannen munan päreiksi, ja kuva on vieläpä riittävässä määrin tarkka ja sommittelukin toimii. Minulla on tapana julkistella kuviani Facebookissa. Pääsääntöisesti sanoisin, että eniten tykkäyksiä keräävät omasta mielestäni kaikkein tavallisimmat kuvat. Näpäykset luokkaa "hirvi metsälammen rannalla" tai "joutsen ja lapsi" saavat eniten huomiota. Ne, joista itse pidän eniten, tuppaavat jäämään suosiossa muiden varjoon. Onkohan tässä nyt kyse siitä, että monilla on mielessään malli siitä, millainen on hyvä kuva? Vai aiheuttavatko tavalliset otokset joissakin jotakin samaistumisen tunnetta? Mene & tiedä!

Olen usein ajatellut, että alan tarkoituksella kuvaamaan rumia ja arkisia asioita erilaiset valokuvausohjeet tieten tahtoen unohtaen. Lopputuloksen pakkaa olemaan, etten itsekään näe niillä kuvilla mitään arvoa. Kadulle heitetty jätskipaperi asfaltilla, ruudun vasemmassa ylänurkassa tuotti jonkinlaista käsitteellistä, sovinnaisuuden rikkomisen iloa kuvaushetkellä. Itse kuva on ex recto! Yhtä kiinnostava esteettisesti kuin kuulutuksen alussa kuuluva kilaus musiikkina! Olisikohan siis niin, etten ole mennyt tylsyyden ja ruumuden kuvauksessa tarpeeksi pitkälle? Mitä jos alkaisin kuvata rumia teinityttöjä? (#metoo #metoo #metoo metoo metoo miituu miituu miituu miitaa miitaa piipaa piipaa piipaa, moraali- ja siveyspoliisi saapuu!) Aknen kukinta poskella, itse värjätty tukka, joka on sieltä pinkki ja täältä keltainen, juuret maantienväriset ja latvat seitsenhaaraisina ,14-vuotiaan tytön jenkkakahvat (hyi, pepsipornoa!), känninen 16-vuotias tulossa puskapissalta marraskuiselta takapihalta, öisten teinibileiden jäljet ja lattialla röhnöttävä neitonen naama merkkaustussilla piirreltynä ja vaatteet siinä, mikä on jo kerran syöty ja juotu... Ajatukseni on itsellenikin ristiriitainen. Toisaalta epäsovinnaisuus aiheuttaa iloa, toisaalta rumat asiat ovat rumia. Ja minähän haluan nähdä ympärilläni vain kauneutta, eikö!


torstai 7. marraskuuta 2019

Nukke

Tilasin nuken. Juu-u, iso mies. Se on n. 170 cm pitkä ja painaakin nelisenkymmentä kiloa. Hyvin kauniskin se on. Nettikaupassa sai valita lähinnä mieleisensä vartalon, pään, hiukset, kynsien värin, irrotettavan tai kiinteän pillun, nännien värin ja jopa sen, pystyykö nukke seisomaan tukematta vai ei. Kyseessä on siis seksinukke. Sellainen, jonka valmistaja sanoo lainmukaisesti näyttävän noin 21-vuotiaalta naiselta. Tuo "noin" lienee se pääasia siinä. Kaunis se kuitenkin on.

Niin että miksi? Miksi nyt ihmiset ostavat seksinukkeja? Pannakseen, hyvänen aika. Pääosa asiakkaista on miehiä, mutta on myös olemassa miesnukkeja, joita sitten ostavat ehkä naiset tai sitten homoseksuaalit miehet. Parhaimmilla nukeilla, jollaiseen minulla ei ole varaa nyt eikä ikinä, kasvojen ihossa on luomia ja ihohuokosia. Suoraan sanoen, pitää katsoa tarkkaan, jos meinaa erottaa sellaisen tekopään oikeasta valokuvassa. Paras vinkki lienee se, että pää näyttää terveeltä, vaikka on irrallaan vartalosta.

On noita seksileluja ollut ennenkin minulla. Yhteistä niille on se, että olen kokeillut kerran tai pari ja todennut, että ei... ne ovat kylmiä, kovia ja rumia ja ne pitää muistaa pestä käytön jälkeen. Ja etenkin ne pitää muistaa pistää piiloon. Minullahan ei ole seksileluja! Eikä muuten kenelläkään tuntemallani ei-naisella. Naisilla taas itsestään selvästi on ja pitää olla! Leluton nainen on aseksuaali ja siis siltä osin kelvoton - paitsi toimistotöihin. (Anteeksi, että pyytelen anteeksi epäkorrektiuttani.) Innostukseni lähti jostakin seksirobottien kehitystä ja tulevaisuutta käsittelevästä kirjasta. Sen jälkeen piti sitten tietenkin surffailla nettiin katsomaan, että millaisia nämä TPE-muoviset tai silikonista valmistetut neitoset oikeastaan ovat. No, kuvissa tietenkin mahdottoman kauniita. Rohkaistuneena päätin sitten tutkia, löytyisikö Youtubesta videoita näin siveettömistä vekottimista. Siellähän niitä on. Siinä vaiheessa intoni hiukan laski. Tosiaan, nämä jokapojan huokeat morsiamet, jotka eivät intä vastaan tai suunnittele mitään miehensä puolesta ja tahtoa vastaan, ovat aika elottomia. Lähinnä ne kai istuvat tai makaavat. Jotkut yksilöt tosiaan osaavat myös seistä. Haluankohan sittenkään isoa ja painavaa nukkea, jota ei edes kehtaa pitää sohvalla istumassa, koska satunnaisten vieraiden saapuessa syntyisi moraalista pahennusta tai ainakin joutuisin vastailemaan ikäviin kysymyksiin, kuten että paljonko tuo maksoi ja mitä teet sillä. No ei, en minä sitä pane, vaikka sillä on suu, perse ja pillu. Se on minulla valokuvamallina. Nukke maksaa 1400 euroa, eikä valita vilua tai muistuta työajan loppumisesta. Mistäköhän kuvittelet, että löytäisin teinitytön, joka ylipäätään suostuu keekoilemaan hepeneissä ja polviaan myöten pakkaslumessa? Saati sitten, että montako sellaista mallinkeikkaa joku XX suostuisi tekemään 1400 eurolla?

Yksi kiusallinen juttu on kuitenkin käynyt mielessäni. Näiden nukkien pään voi irrottaa, se on kierteillä. Pään tilalle taas voi asentaa koukun, josta päättömän nuken voi ripustaa säilytykseen. Ongelma on se, että kaappini ovat jo täynnä luurankoja. Nukkeparka ei kertakaikkaan mahdu niihin. Tuossa ikkunan edessä on jonkun edellisen asukkaan ruuvaama, järeä koukku. Siinähän päätön tyttöseni joutaisi riippumaan. Naapurusto ja ohikulkijat tietenkin sitten soittelisivat hätäkeskukseen, että täällä roikkuu ikkunan edessä päätön, hirtetty tyttö. Äiteillä olisi kamala suojeleminen lapsissaan: "Älä silmä pieni näe mitä vain!" Hommaa tietenkin voi huomattavasti helpottaa pitämälläl verhoa kiinni siltä kohden. Illalla, kun pitää sytyttää valot, sama ongelma olisi jälleen käsillä. Eipä siinä mitään, joutaahan tyttö kanssani sohvalle tai tähän koneen äärelle. Ja hänen syliinsä (Huom! Ei "sens syliin, ei se mikään puoliso ole) voisi antaa kaikenlaisia pikkutavaroita säilytettäväksi. Kaukosäädin kainaloon ja joutilas kitarapiuha kaulan ympärille jne. Joutessani ja telkkarin pauhatessa voisin sitten harjoitella hänen hiustensa palmikointia neljällä.

Koska säilytys on vaikea asia, ajattelin, että yksinkertaisesti soitan hätäkeskukseen tai poliisille, että täällä nyt roikkuu tällainen nukke, kun sille ei muutakaan paikkaa ole. Jos kiinnostaa, niin tervetuloa katsomaan. Vaan entäpä, kun naapuritaloyhtiön väkivaltainen narsisti hoksaa jutun ja ripustaa oman, aikaisemmin eläneen vaimonsa päättä akkunaan!

Hienoimmat nuket osaavat puhua. Tekoälynsä vuoksi ne osaavat jopa käydä yksinkertaisia keskusteluja. Näitä tekoälynaisia ei edes passaa lähestyä miten sattuu. Jos menee liian suorasukaisesti asiaan, he sanovat: "I'm not in the mood!" Kun kyse sittenkin on laitteesta eikä ihmisestä, asiallinen kommentti lienisi: "I'm not in the mode." Käveleviä nukkeja on tehty jo kauan, ja uusimmat alkavat olla liikkeiltään aika sulavia... sikseen. Niihin voidaan myös asentaa lämmitysjärjestelmä, jotta iho ei tuntuisi kylmältä. Samoin niihin voidaan asentaa erilaisia sensoreita, jotka voivat pyytää kääntämään nuken mukavampaan asentoon, kuivaamaan jne jne... ja koska ne siis näemmä saadaan liikkumaan, ne varmasti myös oppivat tekemään asioita itse. Kysymys on kai siitä, milloin tällaisten järjestelmien hinnat laskevat ja laitteet pienenevät ja kevenevät. Kukaan kai ei halua 200 kiloa painavaaa muovityttöystävää tai edes kotirobottia.

Jo verrattain pian on siis oleva aika, jolloin voit kysyä seksirobotiltasi, että kuinka lämmin täällä sisällä on. Tai udella, ottiko lapsesi pipon päähänsä, kun lähti ulos. Minusta, tämänhetkisen tietoni valossa, näyttäisi siltä, että kotirobotit kehittyvät nimenomaan seksiroboteista, ei esimerkiksi tekoälyllä varustetuista keittiökoneista. Syy on se, että seksirobotit ovat ihmisen näköisiä ja osin jopa tuntuisia. Meidän on helppo projisoida niihin tunteita. Ei ole mitenkään pöllöä puhua niille ainakin jotakin jo nyt. Nukkeharrastajat antavat nukeilleen nimiä. Jokainen ymmärtää, että niitä voi riisua, mutta niitä voi myös pukea kuten haluaa. Minun nukkeni on suosiva pitsihepeneitä, joissa ei kuitenkaan ole röyhelöitä.

Kuten edellä sanoin, minulla on seksuaalisen tarpeen lisäksi esteettinen tarve nukelleni. Se saa toimia valokuvamallina, koska sattuupi olemaan oikeaa nuortanaista käytännöllisempi ja edullisempi paria poikkeusta lukuunotamatta. Ensinnäkin sen ilme on aika  staattinen. Tähän on varmasti tulossa muutos, kyse on vain siitä, että saadaan lisää passeleita rakenteita pään sisään. Toinen on hiukan hankalampi: kuluttajille tarkoitetut nuket eivät osanne itse kävellä vielä vuosiin. Ne pitää siis itse kuljettaa ja kantaa kuvauspaikalle. Liikun harvoin autolla, mutta sulan maan aikaan usein moottoripyörällä. Siinähän se nukke kulkee, kyytiläisen paikalla, mutta pitääkö sen käyttää kypärää? Jos ei, niin hitto mikä sählääminen poliisin kanssa, kun aina pysäytetään ja aina pitää muistuttaa, että ei, laki ei vaadi nukkea käyttämään kypärää. Tai no... en muuten tiedä, mitä laissa täsmälleen sanotaan. Pitääkö esimerkiksi sana "matkustaja" tulkita vain ihmiseksi vaiko myös nukeksi tai robotiksi? En lainkaan panisi pahakseni, jos kyytiläisenäni istuisi kaunis nuori tyttö tukka hulmuten - vaikka sitten muovinen. Tosin saattaisi ilmavirta viedä tyttöparan pääkarvat silmäripsiä myöten.

Jos jatkaisin filosofiaani vielä pitkään, voisin lopulta kysyä, mikä erottaa ihmisen ja laitteen. Jos tyttörobottiin asennetaan riittävän näppärä tekoaäly, erilaisia antureita aistimiksi ja niin edelleen, niin onko esimerkiksi ruoansulatusjärjestelmän puute enää peruste pitää robottia jotenkin alempiarvoisena? Missä vaiheessa nämä kaikki järjestelmät yhdessä muodostavat jotakin, jota voisin kutsua tietoisuudeksi? Oletettavasti tällaiset robotit toimivat vielä pitkään akusta saamallaan sähkövirralla. Onko epäinhimillistä tai -nukellista jättää tyttöparka lataamatta?

torstai 31. lokakuuta 2019

The Rope and Space Paradox

Space is wide. Even an endless rope can be straightened there. A meandering endless rope, on the other hand, can fill any space tightly, even the endless space around us.

Terveisiä vain sinne Amerikanmaalle, josta blogini tilastovalheiden mukaan tulee lähes kolmannes kävijöistä. Vinolla tavalla mielenkiintoista on, että liikenteestä osa näyttäisi tulevan yhden ja saman Chaturbaten profiilin kautta. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on nettikamerapornosivusto.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Syntiset kyykkyyn!

Klassiset kuolemansynnit ovat ylensyönti, haureus, rahanhimo, masennus, viha, välinpitämättömyys, kunnianhimo ja ylimielisyys. Nykyään nämä ovat hyveitä. Minäkin sorrun niihin iloisin mielin: syön laivan buffetissa liikaa ruokaa, joka ei ole kovin hyvää. Laivareitin kummassakin päässä ja moniaalla muualla elää ihmisiä, jotka ilahtuisivat, jos saisivat edes joskus purkkikalansa jälkeen suklaamössöä. Rahanhimo on nykyään vaurastumista, ihan hyväksyttävää, kaiketi. Ja. Niin. Edelleen.

Olen blogissani monesti väittänyt tai ainakin antanut ymmärtää olevani jonkinlainen maailmanmenon sivustakatsoja. Osin kyse on tietoisesta valinnasta ja asenteesta, osin kummastelusta ja osin olosuhteiden pakosta. Minulla ei ole rahaa, aikaa eikä voimia osallistua niihin asioihin, joista julkisessa sanassa, työ- ja elinkeinokeskusteluissa, politiikassa ja vaikka chateissa keskustellaan. Täältä sivusta nähden ihmisen pitää olla seuraavia asioita: kaunis, rikas, terve ja älykäs. Nämä ovat siis ihanteita, enkä tällä kertaa tarkoittanut, että ihanteiden hierarkia olisi juuri tämä. Järjestys voi varmaan olla muukin.

Ihanteiden vastakohdat ovat aikamme suurimmat synnit. Ne ovat johdonmukaisesti:

-Rumuus
-Köyhyys
-Sairaus
-Tyhmyys

Olennainen ero aikaisempiin kuolemansynteihin on, että niiden katsottiin olevan valintoja. Minusta nämä uudet synnit eivät ole valintoja, eivät ainakaan yhtä selvästi. Kun haureutta pidettiin kuolemansyntinä, ihmisen ajateltiin olevan kussakin haureudenkohtaamistilanteessa kykenevä päättämään, ryhtyykö haureuteen vai ei. Minusta esimerkiksi sairaus ei ole valinta. Se voi olla seurausta omista valinnoista, mutta on paljon sairauksia, jotka eivät puhkea yksittäisen seikan vuoksi. Kausiflunssaviruksen saa varmasti jokainen, mutta läheskään kaikki eivät sairastu.

Kuitenkin monet nykyään katsovat rumuuden, köyhyyden, sairauden ja tyhmyyden olevan valintoja. Pottunokan voi leikkauttaa - jos on rahaa. Rahaa saa, jos on kaunis tai älykäs. Jos on älykäs, se varmasti näkyy kukkarossa. Terveys taas on kansalaisvelvollisuus: jos sairastuu diabetekseen, on ollut tyhmä eikä ole kuntoillut tarpeeksi ja syönyt oikein. Kuntoilu ja oikea syöminen eivät ole halpoja puuhia. Salaatti on kalliimpaa kuin pakasteranskanperunat. Jos ei käy kouluja, on tyhmä, ei esimerkiksi sairas. Nämä synnit näyttävät täältä sivusta katsoen kytkeytyvän helpolla toisiinsa, joskaan eivät varmasti aina.

Rumuus, kuten myös kauneus, kuuluu olevan katsojan silmissä. Miksi siis missit ovat vuodesta toiseen toistensa näköisiä? Miksi niin moni yläkoulun pojista on ihastunut samaan tyttöön? Kauneus varmaan on katsojan silmässä jossain määrin, mutta ainakin naiskauneuden ja mieskomeuden suhteen nämä kauneusarvostelmat eivät vaikuta kovin itsenäisiltä. Hurjimman lukemani selityksen mukaan naiset haistavat miehen symmetrisyyden! Kyse ei kai ole synestesiasta, vaan teoria olettaa symmetrisen miehen erittävän erilaista tuoksua tai feromonia kuin epäsymmetrisen. En ihan usko tätä juttua, mutten myöskään ole tutkinut sitä, joten en pysty kumoamaan väitettä. Kauneudesta en tiedä, mutta tuon ajatuksen mukaan komeus on naisen nenässä! Tuoksuukohan teinityttöjen suosimaa elokuvatähteä esittävä kuva symmetriseltä? Pitääkö minun taas sanoa, että daa?

Vaikka olettaisi, että ihmistä tai mitä vain koskeva kauneusajatus on täysin itsenäinen, voi aina kysyä, että miksi. Miksi hunajameloni maistuu minusta paremmalta kuin keitetty kukkakaali? Miksi Jonna on kauniimpi kuin Janna? Äärimmillään: koehenkilölle annetaan kaksi suklaapatukkaa, joista toinen on pakattu siniseen ja toinen punaiseen kääreeseen. Itse patukat ovat samanlaiset siinä määrin kuin ne suklaatehtaan tuotantolinjalta voivat olla samanlaisia. Kokeen järjestäjä on rehellinen ja asia kerrotaan koehenkilölle: patukat todella ovat samanlaiset. Jostakin syystä minä valitsen punaisen kääreen ja pikkuveljeni sinisen. Minä en tiedä, onko tällainen valinnan peruste jotenkin vapaan valinnan asia. Kuitenkin parisuhteen synnyssä on puhuttu paljon feromoneista ja toisaalta myös parisuhdetta etsivien ihmisten markkina-arvoista. Jälkimmäisen oletan sanelevan valintaa myös niin, että yleensä kaunis ihminen tuntee halua ja jopa painetta valita kumppanikseen toisen kauniin ihmisen. Jos tämä ajatuskehitelmäni pätee, kauneus ei ole vapaan valinnan asia. Jotkut ovat kauniimpia kuin toiset, vaikka itse kukin voi vaikuttaa ulkoiseen houkuttelevuuteensa ainakin jossain määrin.

Köyhyydestäkin on viime vuosina puhuttu paljon. Unohdetaan nyt sellaiset sinällään hyvät väitteet, että rikas ei ole se, joka omistaa paljon, vaan se, joka ei tunne olevansa paitsi kovin paljoa. Tällä kertaa kyse on omistamisesta, siitä että tilin saldo on kunnioitettava luku ja mahdollisuus käyttää rahaa myös näkyy komeana asumuksena, kalliina ajopelinä ja raflaavina harrastuksina. Köyhyys taitaa olla valinta vain munkeille, nunnille. Humanistiboheemeillekin se on pakko: vaikka he puhuvat kohtuullisuudesta, heillä ei usein ole konkreettisia mahdollisuuksia rikkauteen. Kirjastonhoitaja tienaa vähemmän kuin ylilääkäri, ja sillä selvä.

Jos olen mitään ymmärtänyt, aika moni rikas on perinyt varallisuutensa: joko suoranaisen rikkauden tai ainakin mahdollisuuden hankkia varallisuutta. Tilanne ei ole lineaarinen. Jos Minnalla on käytössään välttämättömiin menoihinsa 1500 euroa kuukaudessa ja Sannalla 4500 euroa, Sannalla on paljon paremmat mahdollisuudet säästää, sijoittaa ja niin edelleen. Minnan rahat menevät asumiseen, ruokaan ja muuhun välttämättömään. Sanna voi säästää tonnin kuukaudessa, Minna 50 euroa. Säästö- tai sijoitusmahdollisuudet eivät siis noudata tuloja lineaarisesti. Niinpä: jos Outi perii 100 000 euroa ja Saara vanhan sukuraamatun, tilanne ei ole kovin yhdenvertainen siinäkään tapauksessa, että tulot olisivat alunperin suunnilleen samat.

Jotkut harvat onnistuvat pääsemään ryysyistä rikkauksiin. Heidän tarinoitaan kerrotaan lehdissä. Usein kerrotaan heidän sitkeästä ponnistelustaan, määrätietoisuudestaan, älykkyydestään ja luovuudestaan. Roskajulkaisujen toimittajat jättävät tyhmyyttään tai tahallaan kertomatta ahkerista, määrätietoisista, älykkäistä ja luovista yrittäjistä, joiden ponnistelut johtavat konkurssiin ja velkahelvettiin viiden vuoden yrittämisen jälkeen. Näitä häviäjiä on helppo syyllistää vihreältä oksalta huudellen, vaikka todellisuudessa konkrussin syynä olisi ollut pankin yllättäen asettamat uudet ja kohtuuttomat ehdot. Taannoin lueskelin saattohoitoa käsitteleviä artikkeleita. Saavutukset eivät kuulemma ole kovin tärkeitä kuoleville. Sen sijaan yhteys läheisiin on. Hautaan ei meistä kukaan saa American Expressiä, ja vaikka saisikin, siitä seuraisi vain ei-mitään.

Sairaus ei ole valinta. Säännöllinen tupakointi toki altistaa vakaville keuhkosairauksille, vääränlainen ravinto sydän- ja verisuonisairauksille ja sekalainen kemiallisten stimulanssien käyttö mielenterveysongelmille, mutta useimmat tupakkamiehet eivät kuole keuhkosyöpään vaan johonkin muuhun. Asiayhteys lienee ilmeinen vain ääritapauksissa: jos juo vuosikaudet pullon viinaa päivässä, on varmasti helppo yhdistää kuolema kohtuuttomaan juopotteluun.

Ylipäätään nykyään näyttää olevan tapana yhdistää monet sairaudet potilaan elintapoihin. Sokeritauti on ilmanmuuta elintapasairaus, vaikka yksi on ruokavalioltaan maltillinen ja sairastuu, toinen popsii mitä vain, eikä saa diabetestä. Elintavat vain nostavat alttiutta. Ja sitten on tietenkin joukoittain sairauksia, joiden syitä ei tunneta. Pahamaineinen ALS on perinnöllinen pienehkössä osassa tapauksista. Muissa tapauksessa sairaus aiheutuu jostain muusta, eikä kai sitäkään tiedetä, miksi jonkun perinnöllinen alttius tähän karuun sairauteen toteutuu ja toinen elää vanhaksi ja kuolee veneilyonnettomuuteen. Tasan ei käy onnenlahjat, kaikilla meillä lienee alttiuksia ja vaikka jokin moderni versio rotuhygieniasta näyttää nostavan päätään, kehtaan arvella, että joidenkin alttiuksien ja perinnöllisten sairaustaipumusten raivaaminen pois tavalla tai toisella johtaa vain toisenlaisiin ongelmiin.

Tyhmyys on sekä viisauden että älykkyyden vastakohta, paitsi jos korrektiuden nimissä halutaan puhua vähälahjaisuudesta. Viisaus on valinta tai hankittu ominaisuus, älykkyys taas perinnöllinen. Minulla tosin on käsitys, että älykkyyttäkin pystyy jossain määrin harjoittelemaan, enkä itse asiassa tiedä, johtuiko hyvä koulumenestykseni pikemminkin sitkeydestä koetilanteesta kuin asioiden paremmasta hallinnasta. Valmistautumisesta se ei johtunut. Kuitenkin uskoisin, että harjoittelu kehittää aivojen toimintaa ainakin jossain määrin: aivoinfarktipotilaat kuntoutuvat, koululaisten on mahdollista nostaa oppiaineidensa arvosanoja ja mitä vielä?

Tyhmyys valintana riippuu siitä, mitä ylipäätää pidetään viisaana. Yleensä sellaisia ratkaisuja arvostetaan, jotka lisäävät valitsijan mammonaa. Samoin erilaisiin mielihyviin johtavia valintoja (jos mitään vapaita valintoja on) voidaan pitää viisaina, jos ne eivät vähennä mammonaa liikaa. Terveellisyys on viisautta: tupakoimattomuus, runsas kasvisten syöminen, liikunta ja päihteiden välttäminen ovat viisautta. Taikka mitäpä tässä jaarittelemaan, mainitsemieni modernien ihanteiden mukaiset ratkaisut ovat viisautta. Kuitenkin meillä on myös paheita, pieniä helmasyntejä. Joku ei liiku suositusten mukaisesti, toinen käyttää liikaa alkoholia ja mitä näitä nyt on... kohtuuttoman suuren auton tai asunnon ylläpito. Keksinet itse lisäesimerkkejä. Jääräpäinen ihanteiden tavoittelu on ilotonta monien mielestä. Vaikka onhan niitäkin, joiden suurin tyydytys on ihanteiden täyttäminen. Vielä tyydyttävämpää on kai toisten syntisyyden osoittelu. Kuolemantuomion julistaminen ylipainoisille on yhtä mukavaa kuin taivaspaikan kieltäminen homoseksuaalilta. Kiistämätön oikassaolo, joka perustuu tuomarin yleiseksi olettamaan kantaan, on ihanaa! Syntiset kyykkyyn!

Fiksut pärjäävät aina, sanoi viitisentoista vuotta vanhempi meripartiokaverini, kun olin sittemmässä teini-iässä ja valittelin, kun jokin asia elämässäni oli pielessä. Hän todella on mottonsa veroinen mies: pitkä ja komea, menestynyt ja älykäs - tai ainakin viisas siinä mielessä, että on onnistunut tekemään nykyihanteiden toteutumiseen johtavia raktaisuja. Ehkä hänellä on ollut onneakin matkassaan. Toisaalta panin jo nuorena merkille, että hänellä oli tapana etsiä aktiivisesti keinoja olla fiksu ihan arkisissakin tilanteissa. En tiedä, kuinka hän pärjäisi älykkyystestissä, mutta hänellä oli ainakin aikanaan tapana pysähtyä, miettiä ja toimia sitten. Ja modernien ihanteiden mukaisia tuloksia on syntynyt.

Varmaa on myös se, että jos antaa vallan moderneille synneille, ihanteita ei saavuta. Jos jättää parran ajamatta ja tukan pesemättä, törsää kohtuuttomasti rahaa, riskeeraa terveytensä usealla erilaisella riskikäytöksellä ja omilla asenteillaan ajaa elämänsä siihen, että kaikki asiat pitää opetella kantapään kautta, voi onnitella itseään omasta syntisyydestään. Perseet olalla bussipysäkin takana aamukahdeksalta oksennellessaan ei tarvitse syyttää huonoa tuuriaan elämässä. Kuitenkin, kuten olen yrittänyt osoittaa, moderneihin synteihin liittyy sattumanvaraisuus ja valinnanvapauden rajallisuus. Jos mies on kaljuuntuvaa ja ylipainoisuuteen taipuvaa sorttia ja 164 senttiä lyhyt, hän ei ole kaunis. Osoittaakseen viisautensa ja älykkyytensä hänen täytyy ehkä ponnistella enemmän kuin 187-senttisen komistuksen, joka mielellään jakaa muodikkaita elämänohjeita varhaiskeski-ikäisille naisille. Tässä mielessä modernit synnit ovat armottomia. Ne toteuttavat raamatullista perisynnin ideaa paljon paremmin ja selvemmin kuin perinteiset kuolemansynnit. Lisäksi modernit synnit ruokkivat toisiaan joskus tehokkaastikin. Varmasti klassisillekin kuolemansynneille on osoitettavissa vastaavia yhteyksi, mutta en näe niille samanlaista sosiaalista, puolikausaalista yhteyttä.

Onnea vain sinne Liipolaan ja Runosmäkeen! Jos olet pottunokka ja podet kroonista väsymysoireyhtymää ja olet tehnyt lottorivisi väärin, voisi olla aika lopettaa ihana elämä -aiheisten artikkelien ja toisaalta sosiaalipornon seuraaminen ja todeta realiteetit: paskasti menee, mutta kaikki ei ole omaa syytä. Synti periytyy - eikä siihen tässä modernissa syntimallissa tarvita niitä toisia ihmisiä, jotka pitivät huorien lapsiakin huorina. Modernit synnit ruokkivat itsensä lisäksi toisiaan ja ihan ilman tuomitsijoiden apua. Niin että teet mitä teet, olet tuomittu taittamaan elämäsi taipaleet bussilla numero 32. Nykyään sitä tuomiota ei tosin jaa Jumala, joka viisaudessaan tekee toiset aatelisiksi ja toiset orjiksi, vaan sinä itse - ainakin niiden mukaan, joiden ääni yhteiskunnassamme kantaa kauimmas.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Oxy, moron!

Eija on kaunis nainen. Ilmeisesti hän on myös fiksu. Niinpä häntä kuunnellaan. Puheenjohtaja pyysi pitämään kokouksen lyhyenä, että pääsemme nauttimaan maisemista. Eija sai puheenvuoron, kun kokousta oli jatkunut puoli tuntia, ja käsiteltävistä kuudesta asiasta neljä oli nuijittu pöytään. Sitten tosiaan tuli Eijan alustuksen ja esityksen aika. Puolen tunnin kohdalla mittani alkoi täyttyä. Hänen asiansa oli sinällään ihan fiksu. Olen jopa kiinnostunut siitä. Mutta hän itse muistutti taannoin, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstareita. Minkä hiton takia minun pitäisi kuunnella hänen esitystään, joka jatkui ja jatkui, vaikka ohjeena oli olla ytimekäs ja hiljalleen vaihtuva maisema todella oli näkemisen arvoinen?

Mitä Eija sanoi? Ensin hän puhui ihan kiinnostavia asioita. Olin hetken innostunut. Sitten alkoi tulla stiignafuulaa, aikamme muotisanoja: vaikuttavuus, terveys, tarinallistaminen Ja. Niin. Edelleen. Nousin paikaltani ja kiipesin prykälle juttelemaan miehistön kanssa. Katselimme lintuja ja muistelimme reitillä tapahtuneita muutoksia. Itse olen kulkenut sitä viimeksi kauan sitten, he taas tunsivat reitin nykytilan huomattavasti paremmin. Yhteisiäkin muistoja löytyi, siis sellaisia, joista on enää muisto jäljellä, kuten muuan diktaali.

Olen ennekin vastustanut kaikenlaisia muotisananparsia, koska ajan mittaan niistä tulee merkityksetöntä lätinää. Esimerkiksi "interaktiivinen" tarkoittaa mitä tahansa, missä käyttäjän tai toisen osapuolen toimesta seuraa jotakin. Kuten tunnettua, kahva on oven käyttöliittymä ja ovi kokonaisuudessaan on interaktiivinen asia: kun kahvaa painaa ja vetää, ovi tarjoaa pääsyn. Daa. Viestinnän teoriassa stimulus-repsonse -teoria on ihmisiän vanha asia.

Eija hankkeet ovat saaneet kiitettävästi rahoitusta. En väheksy hänen hankettaan, en totisesti. Se on loistava. Miten niin kliseisen muovinkappaleen päässä onkin kehkeytynyt niin loistava ajatus? Vai onko hän nussinut sen joltakulta tunnolliselta, harkitsevalta ja älykkäältä ajattelijalta, joka on selvästi vähemmän hohdokas persoona. Joka tapauksessa Eijan järki siis riittää kyseisen idean höystämiseen väheksymilläni muoti-ilmauksilla.

Pohdin vain, että tunnetaankohan hänet valtakunnallisissa tiede- ja taiderahastoissa. Vai onko niissäkin asiantuntijoina niin helvetin paksupäisiä mänttejä, että tuo muotipaskanjauhanta pätee? Okei - hänen ideansa on hyvä. Mutta ei hänen ideansa ole ainoa hyvä - enkä viittaa omiin viritelmiini, joita laadin joitakin vuosia sitten. Nyt tajuan, mikä niissä on vikana sen lisäksi, etten esittänyt suunnitelmaani raflaavasti.

Otetaanpa pieni sukupolvien välinen näkökulma. Se taide- ja tiedepolvi, joka antoi sysäyksen nykyisille muotiajatuksille, vakiinnutti asemansa ja omakotitalonmaksumahdollisuutensa joskus 90-luvun lopulla tai ehkä aikaisemminkin. Nyt nuorempi polvi syöttää heille heidän omaa pajunköyttään saadakseen rahaa tieteelliseen ja taiteelliseen ja etenkin näitä yhdistävään työhönsä. Arvoisa mahdollinen lukija, jos olet nyt yliopisto-opiskelija, kuuntele huolella, mitä joitakin vuosia sitten väitelleet juttelevat kahvipöydässä. Heidän ajatuksin voit saada rahaa.

Puhuin rumasti Eijasta. Hän on (varmasti) ihan hyvä ihminen. Onhan hän tohtorikin - ja minä en. Silti minä mietin, että monetko ihan vilpittömästi uskovat johonkin uuteen hienoon ajatukseen, kuten vaikka uusmaterialismiin, ja moniko oivaltaa, että käsitettä sopivasti viljelemällä ja venyttämällä voi saada vähän rahaa. Joka tapauksessa olen jo nähnyt ilmauksen "uusmaterialistinen representaatio".  Jossakin gradussa se oli, ja se sille gradulle ansioksi laskettakoon. Hieno oxymoron - paitsi että minä tietenkin ymmärrän väärin käsitteet "uusmaterialistinen" ja "representaatio". 

Minua aikanaan nyppi, kun en osannut esittää mitään ratkaisua diskursiivisen maailmankuvan ongelmiin, vaikka hyvin tiesin, että jos lyö vasaralla sormeen, niin varmasti sattuu. Minulle kerrottiin, että kipukin on keskustelunvarainen asia ja sosiaalinen konventio. No, kuten eilen kuulin pintapelastajia siteerattavan: "Kaikki kipu, mikä ei tapa, on turhaa." Nyt siis taide- ja humanististieteellisissä piireissä on vähitellen herätty ajattelemaan, että todellisuus ei sittenkään ole ihan keskustelunvarainen. Uusmaterialismin käsitettä on maassamme tarjoilleet mm. kaksi entistä opiskelukaveriani, joista ainakin toinen on huimasti minua älykkäämpi (ja kauniimpi). Ajatus on minusta hieno: se on sitä, mitä kaipasin, eli kokemustemme materiaalisesta todellisuudesta riippuva luonne. Olen lukenut hienoja, negaatioihin perustuvia määritelmiä uusmaterialismille. Aivan vilpittömästi toivon, että se pystyisi jotenkin yhdistämään huuhaa-humanismin ja edes viisaimmat luonnontieteelliset ajattelijat jotenkin hedelmällisesti. 

Miksi vain osaankin pelätä, että kohta uusmaterialismikin tarkoittaa mitä tahansa? Huolelliset, vilpittömät ja tunnolliset ihmiset pyrkivät pohtimaan, mitä ilmaus voisi tarkoittaa samalla, kun muotijargonilla hakemuksiaan höystävät pahvipäät tyytyvät negaatioihin ja lypsävät rahaa ulkotaiteellisin ja -tieteellisin keinoin. Tosin ihminen on osa työtään aivan kuin hän on osa esteettisesti arvioimaansa maisemaakin. Mikä siis on ulkotaiteellista tai -tieteellistä? Ja jos ei mikään, mikä on taiteellista ja mikä tieteellistä? Eija, voisiko mitenkään olla niin, että jos haluaa olettaa uusmaterialistisen maailmakuvan pätevän, olisiko tarpeen edes teoreettisesti ja abstraktiona olettaa havaitsijan olevan toisinaan havainnoistaan erillinen olio siinäkin tapauksessa, että ympäristö määrää tehtävien havaintojen mahdollisuuksia? Jos ei, niin entäpä jos pudotan sinut valtamereen, viisi kilometriä syvään kohtaan. Alapuolellasi on haita, kaskelotteja, jättiläismustekaloja ja vaikka mitä. Ja jo aivan pinnassa kelluvat poltinkarvoin varustetut kuutiomeduusat, joiden aiheuttamaan kipuun voi hyvinkin kuolla. Tunnetko syvällisesti olevasi osa ympäristöäsi, vai hyväksytkö kuuluvasi siihen vasta kun olet kuollut, ruumiisi jäänteet ovat uponneet pohjaan ja mikrobit tehneet niistä pääosin selvää?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Luovaa kielenkäyttöä

Surffailin pornosivuilla. Ainakin tuon erään sivun videoihin on alkanut ilmestyä suomennettuja otsikoita. Tässä yksi:


Minkähänlainen käännösaparaatti osaa muodostaa sanat "huoneenvahdittelija" ja "vittuamaan"? Jotakin volterkilpimäistä tässä sanailussa on, aivan ehdottomasti! Onko todettava, että tekoäly on jo nyt voittamassa suomalaiset kirjailijat luovuudessa?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Kipu

Minuun sattuu.

Koko juttu menee näin: elokuussa aloin voida pahoin. Päätäni särki ja huimaustakin oli. Syytä etsittiin kuukausimäärin. Lääkkeet vaihtelivat. Mikään ei auttanut. Yhdessä vaiheessa kolmella lääkärillä oli eri kanta siihen, voinko syödä mielialalääkkeen kanssa erästä tiettyä pahoinvointilääkettä. Ensin voitolla oli se kanta, että en voi, joten minulle määrättiin poskettoman kallis, mutta tehoton lääke. Lopulta tuon lähiterveysaseman johtava lääkäri oikein tutki asiaa, ja päätyi siihen, että voin sittenkin syödä sitä ensin ehdolla ollutta pahoinvointilääkettä. (Kiitos hänen kiireestään huolimatta vuokseni näkemästä vaivasta!) Oma kantani oli, että jos lääkäri tietää, niin minulla ei ole mitään perustetta esittää muuta väitettä. Minä olen kyökkifilosofi, en lääketieteilijä. Ajattelin sitten, että en minä kokeilemiseen kuole. Enkä kuollut. Sain avun. Päänsäryt kuitenkin jatkuivat usein aika rajuinakin.

Välillä ajattelin, että en jaksa enää yhtään hetkeä. Kuitenkin elin niin tavallista elämää kuin mahdollista. Se vasta tuskallista olisi ollut, jos olisin jäänyt särkyihini piehtaroimaan. Huomion ohjaaminen muualle helpottaa, vaikka silläkin konstilla on rajansa. Jossain vaiheessa käteeni alkoi sattua. Olin ollut siskoni kanssa kuluttelemassa valtaisia pankkitilivarantojamme Ideaparkissa, ja varmaan päivä oli sitten rankka. Tai minkä tekosyyn illan tapahtumille keksisinkin? Illansuussa olimme velipoikamme luona Tampereen liepeillä. Käsikipu alkoi paheta, ja lopulta möngin tuskissani siellä velipoikani keittiön lattialla. Mikään käytössäni oleva lääke ei auttanut. Soitin päivystykseen, ja hoitaja oli vähän sitä mieltä, että turha sinne lasarettiin on lähteä, kun ei edes tiedetä, mikä kädessä on. Ei varmaan mitään vakavaa, mene maanantaina omalle terveysasemallesi! Sain painotettua, että kipu on raju. Tingin aikani hänen kanssaan, ja kerrankin olin määrätietoinen. Sisar ronski valkoinen luurissa heltyi: "Voithan sinä tulla näyttämään sitä triageen, hoitaja tekee sitten päätöksen siitä, kannattaako sitä katsoa."

Lähdimme sairaalaan. Olo oli karmaiseva. Tärisin, käveleminen oli vaikeaa ja tuntui kuin käteni olisi irtoamassa. Luojan kiitos en joutunut odottamaan kauan triageen pääsyä. Itkin. Ja minä en hevillä itke. Vaikka olen tuhannesti sanonut muille, että ihminen saa itkeä, se ei ole häviö eikä häpeä. Se on tuskan ilmaus, eikä tarkoita, että itkijä olisi kyvytön toimimaan tarpeen vaatiessa. Itse asiassa tiedän oikein hyvin, että ihminen, jonka pitää pelastautua vaarasta tai pelastaa toinen, ei itke. Hän itkee tilanteen lauettua. Siitä huolimatta häpesin itkuani. Vaikka nykyään olen tällainen transihminen, olen viettänyt joskeenkin tavallisen pojan elämän. Kyllä minun tajuntaani on taottu silloin takavuosikymmeninä hyvin huolella, että miehet eivät itke. Mies voi vaikka kiroilla tuskaansa, mutta mies ei itke. No, minä itkin. Kipu oli täysin sietämätön.

Triagessa hoitaja muodosteli kuvaa tilanteesta. Vastailin ja tärisin tuskasta. Hän kyseli, olenko ollut magneettikuvassa, kauanko kipu on kestänyt, mitä lääkkeitä olen ottanut, olenko loukannut itseni, käytänkö päihteitä ja mitä kaikkea... Onneksi haastattelu ei ollut pitkä. Hän arveli minun tarvitsevan kipuuni lääkärin apua. Sanoin, että siskoni odottaa minua aulassa, ja hoitaja totesi vain, että pyydäpä sisko mukaasi, ettei toisen tarvitse istua yksin kalseassa aulassa ja toisen kipujensa kanssa odotushuoneessa.

Oli lauantai-iltapuoli. Odotushuoneessa oli kymmeniä ihmisiä. Ihmettelin, että kauanko minun pitää sietää kipua ja enkö voisi saada mitään lievitystä siihen heti. Kuinka ollakaan, menin lähes koko jonon ohi. Joku pieni lapsi vanhempineen kutsuttiin lääkärin pakeille minua ennen, ja olisiko siinä ollut joku murtumapotilas, en muista tarkkaan. Puhelimessa hoitaja siis oli ollut eväämässä minulta koko hoitoa, Triagessa minut sijoitettiin lähes jonon kärkeen. Ymmärrä tästä nyt sitten jotakin.

Lääkäri tutki minut, ja sain heti siinä jonkin särkylääkkeen ja reseptin. Luojan kiitos, kyseinen lääkäri oli oikein avulias ja empaattinen. Kun kerroin, että en tiedä, missä Tampereen apteekit sijaitsevat, saati sitten, että mikä niistä siihen aikaan on auki, hän selvitti minulle nämä seikat juurta jaksain. Ajelin siskoni keralla keskustaan, löysin neuvotun apteekin, sain lääkkeeni ja nielin oitis yhden. Sairaalassa saamani lääke kaiketi alkoi vaikuttaa, koska tuskani lientyi. Matkalla Tampereelta siskoni luokse tipahdin autossa. En nukahtanut enkä menettänyt tajuntaani, mutta sanoisin, että kaikki toimintakykyni meni. Ehkä se oli stressin laukeamista, ehkä lääkkeen sivuvaikutus.

Sen jälkeen kipu on ollut riesanani. Olen käynyt sen takia päivystyksessä ja terveysasemalla useasti. Olen saanut erilaisia särkylääkkeitä ties kuinka monta. On tulehduskipulääkettä, hermosärkylääkettä, parasetamolia ja vaikka mitä. Sain toisen yhtä rajun kipukohtauksen tammikuussa, puolisentoista kuukautta ensimmäisen jälkeen. Kuvio oli jokseenkin sama täällä kotipaikkakunnalla. Puhelimessa hoitaja tinki ja vatvoi. Täällä minua ei triagesta lähetetty edes päivystävälle lääkärille, vaan talutettiin suoraan hoitoyksikköön. Siellä minä sitten makailin, kunnes tuska helpotti. Neurologi tutkiskeli ja arveli, että vika on jumivissa hartioissani. Voihan se olla, mutta aiheuttaako jännitysniska niin rajuja kipuja ja mitä kaikkia muita oireita minulla nyt onkaan!

Pääsin pään magneettikuvaukseen ja tapasin myös neurologian poliklinikan lääkärin. Erinäisiä sairauksia suljettiin pois, vakaviakin. Kivut ovat kuitenkin pahentuneet. Tällä hetkellä tilanne on miten kuten siedettävä, kun käsivarressa minua myrkyttää jokin opiaattijohdannaisia ihoni läpi syöttävä laastari. Fysioterapiaa on harrastettu, liikkeitä huiskittu ja sitäkin tutkisteltu, kuinka ahdistus ruokkii kipua ja kipu ahdistusta. Kivun syy ei vieläkään ole kokonaan selvillä. Keskussairaalan fysiatrille on lähete, mutta sen etenemisestä ei ole mitään tietoa. Kestänköhän, vai pitääkö hakea vielä vahvempi opiaattilääke? Mitä sitten, jos sekään ei piisaa?

Kipu on myös sosiaalinen taakka. Läheiseni joutuvat sietämään, kun ähkin pukeutuessani, esineitä nostaessani joskus ilman mitään näkyvää syytäkin. Myönnän, minä valitan. On paha olla. Eikä senkään kuunteleminen kivaa ole. Valittaminen ei poista kipua, mutta auts-älähdysten pysäyttäminen huulille vaatisi enemmän ponnistelua kuin uskon niiden kuuntelemisen aiheuttavan. Ja kyllä minä uskon tuskan parahdusten jotenkin auttavankin. Kiroilu tietenkin olisi tehokkaampaa, mutta kun puolet lähipiiristäni on uskovaisia, niin en halua pahoittaa heidän mieltään. Ja jos toden sanon, itsekin pidän vähempää kiroilua parempana. Jos nimittäin huutaa vittuperkelettä hyttysenpiston vuoksi, niin mitä sitten voi sanoa, kun sattuu pahasti? Toinen sosiaalinen ongelma on kyvyttömyys. Kipeä käteni toimii kyllä. Siinä on jopa voimat tallella, joskin pitkän kuormituksen myötä voimistuva kipu vie osansa puhdista. Isäni luona pitäisi kanniskella painavia polttopuulaatikoita. Saanhan minä ne kannettua, mutta tuskallista se on. Ja kyllähän minä myös häpeän kivun ilmauksia. Mies, edes male to female -mallinen, ei itke!

Kivun hoidosta on puhuttu paljon. Yleinen näkemys on, että mitä vähemmän lääkkeitä, sen parempi. Ymmärrän. Eivät nämä opiaatitkaan mitään terveysaineita ole. Ja kuka tietää kaikkien syömieni lääkkeiden yhteisvaikutuksen? Kuitenkin tiedetään myös, että jos esimerkiksi leikkauksen jälkeistä kipua ei hoideta kunnolla, se voi kroonistua, ja riesasta tulee paljon suurempi kuin se, että sietää jonkin aikaa voimakkaiden kipulääkkeiden haittoja.

Paljonko ihmisen pitää sietää kipua? Muuan neljännestuttu hoitaja kertoi erityisesti miespotilaiden helposti sanovan, että on sitä kovempaakin kipua siedetty. On varmaan, arvelen minä, mutta jaetaanko kivun sietämisestä palkintoja? Ja entä jos omalla asenteellaan kroonistaa oman kipunsa? Paljonko siitä saa hurrausta? No, mieshän ei itke! Ei itkenyt Akan Ronttikaan! (Vaikka aktiivinen fihmo onkin.)

Minkä takia kipuun on niin vaikea saada apua? Tampereen hoitaja meinasi kilpistää hoitoni, koska en itse etukäteen tiennyt kivun syytä! Tiedän, että kohtalaiseenkin kipuun voi olla monia syitä, ja kaikki niistä eivät ole vakavia. Mutta pitääkö epäempaattisen ja työkeän etähoitajan jo puhelimessa aiheuttaa mahdollisuus siihen, että joku valvoo ja kärsii kipujensa takia, ja lopulta valvominen ja stressi vielä moninkertaistavat kivun? Mitä vähättelemistä kivussa on? Mitä kunnioitettavaa sen sietämisessä on? Tietenkin on upeaa, jos vaikeassa tilanteessa säilyttää toimintakykynsä kivusta huolimatta, mutta eikö olisi perusteltua ottaa selvittämättömästä syystä voimakasta kipua kärsivä potilas edes jonottamaan sinne päivystykseen ihan siltä varalta, että hänen tilanteensa äkisti pahenee. Onhan noita tapauksia kuitenkin, joissa potilas hakeutuu epämääräisen huonon olon takia päivystykseen ja syyksi paljastuu infarkti, vaikka tyypillisiä oireita ei olekaan.

Toisten kipukynnys on alempi, toisten korkeampi. Onko kipukynnyksen alhaisuus jokin peruste evätä hoito? Mikä on tuskan sietämisen velvollisuus? Kyllä minä tiedän, että kipukynnykseni on alhainen. Sen on todennut aika moni lääkäri ja hoitaja vuosien mittaaan. Siitä huolimatta minä en ole niitä, joka kalpenee verikokeella. Selvisin gastroskopiastakin ihan tajuissani ja ilman voimakasta kivunlievitystä. Kolonoskopiasta en suoriutunut. Taju ei lähtenyt, mutta silmissä pimeni ja hoitajan ja lääkärin puheäänet loittonivat. Sanoisin, että kivun kanssa voi elää, kun sen syyn tuntee. Epätietoisuuden ja vakavan sairauden pelon aiheuttama stressi voimistavat kivun kokemusta rajusti. Ja vaikka kivun kanssa voi elää, mitä tahansa tuskaa ei voi olla velvollisuutta sietää.

Soteuudistus kuuluu kaatuneen, ja hallitus sen myötä. Miksihän arvelen, että soteuudistus ei oikeasti kaatunut? Hallituksen kaatumisella muutamaa viikkoa ennen vaaleja ei liene väliä, kun samat ihmiset jatkavat toimitusministeriönä hoitamassa juoksevia asioita, kunnes on valittu uusi eduskunta ja sen kannatusta nauttiva hallitus. Kokemieni kipujen vuoksi soteuudistus on ollut mielessäni melkoinen mörkö. Olen pelännyt, että laadukas sairaanhoito yksityistetään, mikä tarkoittaa sitä, että saadakseen käypää hoitoa pitää olla vakuutus, ja jos sitä ei ole, pitää tyytyä minimaaliseen tai riittämättömään julkiseen hoitoon. 

Ajattelin, että sairaalat tietenkin alkavat pumpata vakuutusyhtiöiltä rahaa nostamalla hoitomaksunsa pilviin. Amerikanmallia: päivystyskäynti, 5 000 dollaria. Ja koska vakuutusyhtiö on liikeyritys, se tietenkin etsii kaikki syyt olla korvaamatta lääkärireissua. Siinäpä olet sietämättömien kipujesi kanssa. Kumpaa pelkäät enemmän, ulosottomiestä vai MS-tautia? Edelleen tuo järjestelmä mahdollistaa pienen hyväveliseuran: vakuutusyhtiö painostaa lääkäreitä uhkailemalla, lahjomalla ja kiristämällä kirjoittamaan potilaskäynneistä sellaisia lausuntoja, että peruste korvauksen eväämiselle näyttää olevan olemassa. Siihen nähden nykyiset huhut lääketehtaiden lääkäreille tarjoamista eduista on pikkujuttu.

Takavuosina yksityistämisen uskottiin olevan tehokkuusautomaatti: kun julkiset palvelut annetaan yksityisten yritysten hoidettavaksi, yritysten välinen kilpailu puristaa hinnat alas ja kannustaa laadun ylös. Attendoesperi sen sitten osoitti, kuinka käy. Ainoa voittaja tässä kisassa on osakkeenomistaja. En näe mitään syytä, miksei sosiaali- ja terveysalalla muuallakin voisi käydä niin. Rikkaille, joilla on varaa kattaviin vakuutuksiin, tarjotaan luksushoitoa. Lääkäri paikalle joka napsauksesta, jonka potilas kropassaan tuntee, kipuhan voi kroonistua. Vähävaraisille minimaalinen hoito pienimmin mahdollisin kustannuksin: tosimies ei itke!

Soteuudistus kaatui. Valtion rahatilanne on mikä on. Kyllä se uudistus pystyyn taas nostetaan. Kannatustilastojen kärjessä on SDP. Pelastaako SDP minut kivulta? Käsi turtana olen menevä äänestyskoppiin pohtimaan, kuka maksaa kipuni hoidon. Mistä taion sataset asialliseen hoitoon, kun jo ennen asioiden sotkemista uudistuksella jonot erikoislääkärille ovat kuukausien pituisia. Minähän en itke, lisää opiaatteja! On edes turha kysyä, kumpi viime kädessä voittaa, minä vai kipu. Kysymys kuuluu vain, että mikä lopulta on sen kivun voiton mekanismi, jos en saa kelvollista hoitoa ajoissa. Karmeinta vaihtoehtoa pelkään, mutten kehtaa kirjoittaa sitä tähän.