torstai 2. heinäkuuta 2020

Suomi-ilmiö


Olkiluoto 3:a ruvettiin rakentamaan vuonna 2005. Työn piti olla valmis suit sait, muutamassa vuodessa. Sen piti ylpeästi olla maailman ensimmäinen painevesireaktori, tai ainakin Euroopan, tai ainakin Olkiluodon... no, kuten maassamme aina, sen piti olla maailman hienoin. Se vain taitaa olla hankkeen pääpuuhaajalle, Teollisuuden voima OY:lle, liian hieno. Sama koskee myös rakentajaa, Arevaa. Valmista ei tule. Hintakin on yli kaksinkertaistunut - tosin en tiedä, onko nousseissa kustannuksissa huomioitu inflaatio. Eikä kiinnostakaan tämän enempää. Viimeisin uutinen viivästymisestä tuli eilen. Kraanat ovat rikki ja jokin värisee liikaa. Laitoksen vanhimmat osat ovat niin vanhoja, että kaipaavat huoltoa, vaikkei koko pömpeli ole tuutannut valtionverkkoon yhtäkään milliwattisekuntia.

Mistähän tässä nyt on kyse? Ymmärrän, että tällainen laitos on monimutkainen ja että koska sen piti olla ensimmäinen laatuaan, siinä ymmärrettävästi ilmenee prototyypeille ominaisia keskeneräisyyksiä. Niin että miksi moinen piti Suomeen edes rakentaa? Eikö se olisi pitänyt koota maan alle jonnekin Kazakstanin aroille, jossa erinäisistä historiallisista syistä säteilee ennestään ja väestö on jo valmiiksi ydinfysiikan sovellusten koekaniineja. Rumaa politiikkaa, eikö? Joka tapauksessa ensimmäiset miljardikränät Teollisuuden voiman ja Arevan kanssa käytiin jo kymmenen vuotta sitten. Aikanaan virnuilin, että sinä päivänä kun Olkiluoto 3 käynnistetään ensimmäisen kerran, aion olla etäällä. Todella kaukana! Myöhemmin olen alkanut oikeasti toivoa, ettei sitä käynnistetä. Minulla ei ole mitään teräksenlujaa perustetta kannalleni, vain omiin ajatuksiini perustuva intuitio. Niinpä en pyri levittämään tästä aiheesta mitään paniikkia tai kansanliikettä. Minä nyt vain epäilen, että jokin enemmänkin vialla, eikä syy välttämättä ole fyysikoissa, insinööreissä, työnjohdossa, alihankkijoissa, asentajissa, hitsaajissa tai muissa tavallisissa ihmisissä, jotka tekevät työtään - ja ovat kenties tyytyväisiä hommien viivästymiseen, että saavat jatkoa työsuhteilleen ja asuntonsa maksettua.

Uutisissa asia esitetään laitoksen turvallisuuteen liittyvänä pikkutarkkuutena. Enkä minä tätäkään pysty mitenkään perustellusti kyseenalaistamaan, koska minulla ei ole mitään uutisissa kerrottua syvempää tietoa asiasta. En myöskään ole salaliittoteorioiden kärkäs kannattaja niissäkään asioissa, joiden yksityiskohdat ovat ainakin minulta hämärän peitossa. Kyse tuskin on siitä, että joku haluaa sabotoida valmistumassa olevaa laitosta aiheuttaakseen ydinonnettomuuden. Pikemminkin mieleeni tulee, että onko hankkeen viivästyminen jonkun etu. Epäilevä katseeni ei kohdistu johonkin puolalaiseen, parakissa asuvaan luokkahitsariin tai venttiilinrunkoja tuottavaan alihankkijaan. Mutta mieleeni tulee, että joku ei halua laitoksen valmistuvan. Miksi?

Onko joku peloissaan turvallisuuden vuoksi? Onko vähintäänkin tarkoitus odotuttaa, että jossain muualla vastaava laitos saadaan käyntiin ja mahdolliset ongelmat paljastuvat?

Hyötyykö joku viivyttelystä huomattavia määriä? Onhan kyseessä miljardihanke, kyllä siitä jokusen miljoonan voi vuosittain ohjailla johonkin parempaan talteen.

Onko kyseessä jokin poliittinen mittelö? Ketkä esimerkiksi omistavat Teollisuuden voiman tai Arevan? Edellisestä hiukan yli puolet kuuluu Pohjolan voimalle, jonka taas omistaa joku... mutta kuka? Ovatko kaikki omistajat lopulta jotakin kaukomaille sijoitettuja osakesalkkuja, joita hallinnoivat rahanhimoiset pörssimeklarit, joita taas ei kiinnosta mikään sellainen kuin vastuu tai johtaminen? Kuka nämä salkut omistaa? Yhdysvaltain eläkeläiset, Cayman-saarten yritystenomistajayritykset, bermudalaiset pankit vai kuka oikein? Onko taustalla se, että kun kukaan ei omista tai ole vastuussa, ketään ei kiinnosta? Kuten antiikin Roomassakin tiedettiin: mitä etäämpänä omistaja on pellostaan, sitä huonommassa jamassa pelto on. Tästä voidaan varovasti edetä kysymykseen, että onko kasvoton liberalismi missään suhteessa parempi kuin kasvoton sosialismi?

Onko kaiken takana sittenkin Illuminati tai Turkmenian järjestäytynyt huippurikollisuus? Puuttuuko Sallimus aina peliin, kun pitäisi ruveta halkomaan atomien ytimiä? Onko koko hanke jonkinlainen salainen bulvaani: Areva rakentaa voimalaa, pieni Suomi organisoi laitoksen alle ydinasetehdasta? Tuuleeko pääni läpi, ja muodostaako tuuli edes pyörrettä korvieni kautta kulkiessaan? Laskeuman tomua ei passaisi kovasti puhallella!

Lopultakin: ydinvoimasta on käyty kovaa poliittista taistelua. Argumentteja piisaa puolin ja toisin. Jäte säteilee kymmeniä tuhansia vuosia, melkoinen perintö tuhannelle seuraavalle sukupolvelle! Fossiilisten polttoaineiden käyttö taas aiheuttaa ilmasto-ongelmia. Entä jos Olkiluoto 3 sittenkin vaikka räjähtää? Siinä tapauksessa voimme kiittää Lavrenti Berijaa. Hän järjesti Kazakstaniin, Semipalatinskin länsipuolelle pienen koeyhteisön, jossa tarkasteltiin, kuinka käy ihmisten, joiden lähistöllä jysäytetään arilaisia ydinpaukkuja maan yllä ja alla. Berijan ja kazakkien uhrausten vuoksi tiedämme, kuinka on käyvä. Missä on kansanliike, joka vaatii tietoa siitä, mikä hitto siellä Olkiluodossa kestää? Erilaiset Suomi-pojat niuhottavat maahanmuuttajista ja käyttävät yhtenä argumenttinaan kustannuksia, vaikka ydinvoimapolitiikka ja tutisevat putket ja hanat aiheuttavat aivan toisen luokan kustannuksia ja huolia? (Kuten huomaatte, persut ovat lempilapseni, kun pitää heittää lokaa yksittäisen poliittisen liikkeen niskaan. Yhtä hyvin voisin sättiä liberalisteja yllä kirjoitetuin perustein, vihervassareita, keskustaa tai hitto vie, vaikka olemassa olevia komminististen puolueiden rippeitä, joiden käytännöllinen vaikutusvalta lienee lähinnä opintopiirien ja pienjulkaisujen luokkaa. Koska joku saa sanottua, että lopettakaa perseily ja muuttakaa se reaktoripytinki vaikka Ikuisen Kasvun Kirkoksi. Tosin siinäkin kävisi niin, ettei ketään voi päästää sisään, koska rakennus ei kestäkään sisällään vallitsevaa alipainetta.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Konserni

Olen päättänyt perustaa jättimäisen viestintäyrityskonsernin, johon mm. aikaisemmin mainittu O'ou Oy kuuluu. Konsernin nimi on Corona Panmedia. Yksityiskohdista tiedotetaan toiste.

lauantai 4. huhtikuuta 2020

Täydellisyyden arvo

Duvarna skiter också på gyllene kors.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Katastrofien historiaa ulkomuistista

Nyt katson, mitä muistan Suomen katastrofeista toisen maailmansodan päättymisen jälkeen. Otan mukaan myös kansainväliset kriisit, joilla oli vaikutusta maahamme tai olisi erittäin ilmeisesti voinut olla.

Tällä yritän perustella sitä, miksi tunnen nyt levottomuutta, mutta mielessäni ainakin toistaiseksi elää ajatus, että tämänhetkinen panikointi on liiallista. Panikoinnilla en tarkoita hallituksemme määräämiä varotoimia vaan pikemminkin yksittäisten ihmisten kokemaa paniikkia ja harjoittamaa paniikin lietsontaa.

Googlea avaamatta, tässä viime vuosikymmenten kriisit ja niiden olettamani vaikutukset. Huomautan, että lisään vuosiluvutkin ulkomuistini mukaan. Ja miksi tämä ulkoa muistaminen on tärkeää? Siksi, että perustelen omaa ajatteluani, en jotakin lähteisiin perustuvaa argumenttia. Muistutan vielä, että teksti on viimeistelemätön. Korjaan sitä, jos on tarpeen.

Jatkosota siis loppui 1944 ja Lapin sota 1945.

Seuraava muistamani kansainvälinen ongelma oli yöpakkaset Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa 1948. Arvaamattomana pidetty Stalin oli yhä vallassa. Vain kolme, neljä vuotta sitten rintamilta palanneet sotilaat tiesivät ja muistivat liian hyvin, miltä tuntuu, kun poliitikoilta loppuvat keinot. Monen mielessä on voinut käydä, että ei kai taas, ja onko toiseen talvisodan ihmeeseen enään mahdollisuuksia. Keskustelu siitä, oliko kriisissä aineksia konfliktiin, on meidän aikamme historian ja politiikan sopanhämmennystä.

Tyydyn lähinnä toteamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnit. Välirauhan ehtojen mukaan sotaan syyllisiä piti rangaista. Jokuhan sinne linnaan oli sitten toimitettava, vaikkei se kenenkään oikeustajun mukaista ollut.

Yleislakko 1956, Urho Kekkosen presidenttikauden alkajaisiksi sekoitti tietenkin taloutta ja valtiovalta varautui mellakoihin. Muistan historian ja yhteiskuntaopin opettajani Tapio Furuholmin kertoneen, että mellakointiin oli varauduttu jopa Senaatintoria lähellä olevien rakennusten katoille rakennetuin konekivääripesäkkein. Yleislakon saavutukset jäivät lyhytaikaisiksi, mutta ilmiö sinällään saattoi olla hyvin keskeinen seuraavien vuosikymmenten suhteellisen tyynen ajan muodostumiselle. Järjestäytyneitä lakkoja Suomessa oli ollut jo vuosisadan vaihteen tienoilta tai viimeistään 1910-luvulta alkaen, mutta yleislakko oli työväestön voimannäyttö, jolla se otti paikkansa hyvin vaikuttavana yhteiskunnallisena voimana.

Aasialainen influnessa 1957 - 1958. Vakava influenssa-aalto, joka kahtena aaltona aiheutti eritasoista sairastumista ja hiekkokuntoisimpien kuolemia. Tämä kriisinpoikanen on ollut melko vähän julkisuudessa. Se oli kuitenkin ensimmäinen laajempi epi- tai pandemia, jossa Suomessa on käytetty laajalti antibiootteja. Uskoisin, että tämä tapaus johti näkemykseen, jota minullekin on vähäpoikana opetettu: kaikki vaaralliset taudit on voitettu: joko ne on hävitetty tai ne voidaan hoitaa. Kuinkas kävikään?

Noottikriisi 1961: Neuvostoliitto antoi Suomelle nootin, jossa se ilmaisi tyytymättömyytensä Suomen toimiin kahden- ja kansainvälisesti. Sotilaallisia toimia osattiin pelätä yhä. Seurauksiin arvelen kuuluneen jonkintasoisen sotilaallisen yhteistyön syntymisen Suomen ja NL:n välillä. Tästä kai kehkeytyi YYA-sopimus sekä Suomen mahdollisuus ostaa Neuvostoliitosta ajantasalla olevia aseita - lähinnä lännestä Suomen kautta Neuvostomaahan suuntautuvan hyökkäyksen torjumiseen.

Kuuban ohjuskriisi 1962: Neuvostoliitto halusi sijoittaa ydinkärkiohjuksia Kuubaan. Yhdysvallat eivät olisi pystyneet torjumaan Kuubasta Floridaan (tai muualle liittovaltion eteläosiin) kohdistuvaa iskua. Tilanne eskaloitui äärimmilleen. Yhdysvaltain laivasto ampui varoituslaukiaksia ydinaseita kuljettaneiden Neuvostoliiton rahtilaivojen yli. Neuvostoliiton sukellusveneissä oltiin kirjaimellisesti sormet punaisilla nappuloilla ja käsittääkseni joku nuori sukellusveneen komentaja olisi laukaissut ohjuksen matkaan, ellei kokeneempi laivueenkomentaja olisi kieltänyt.

Seurauksena olisi ollut vähintäänkin jonkinlaajuinen ydinsota, mahdollisesti koko ihmiskunnan kertakaikkinen tuho. Tuho olisi voinut olla nopea, jos se olisi johtunut suurvaltojen koko asearsenaalin käytöstä lähes kerralla tai hidas, jos aseiden käyttö olisi ollut vain jossain määrin rajallinen ja ihmisten joukkokuolema olisi aiheutunut ydinräjähdysten lisäksi radioaktiivisesta laskeumasta.

Suezin kriisin ja kuudenpäivän sodan sivuutan (joskus 1960-luvun puolivälissä) lyhyellä maininnalla. Islrael kohosi merkittäväksi Lähi-Idän sotilasmahdiksi ja itsenäiseksi poliittiseksi vaikuttajaksi.

Prahan kevät ja Tsekkoslovakian miehitys 1968: Keväällä 1968 tsekkoslovakialaiset olivat saaneet tarpeekseen sosialistisesta käskytyspolitiikasta. Valtio läheni länsivaltoja ja ymmärtääkseni myös maan sisäisiä sosialismille ominaisia järjestelmiä ainakin pyrittiin purkamaan. Neuvostoliitto painosti Tsekkoslovakiaa muuttamaan uutta suuntaansa, muttei ollut tyytyväinen painostuksensa saavutuksiin. Syksyllä (?) 1968 NL miehitti Tsekkoslovakian. Prahan kevään ilmapiiri jäi kuitenkin elämään ja tapaamme jotakin vastaavaa kohta.

Suomessa miehitystä seurattiin huolestuneena. Huhuja neuvostosotilaiden aktiivisuudesta Suomen rajoilla liikkui ja mm. presidentti Kekkosen kerrotaan olleen henkisen kestokykynsä rajoilla. Suomenlahdella Neuvostoliiton laivasto teki rynnäköitä kohti Suomen aluevesien rajoja tarkoituksenaan joko saada Suomalaiset hermostumaan ja ampumaan ensimmäisen laukauksen tai ainakin painostaa Suomi pysymään erossa Tsekkoslovakian kriisistä.

Suomessa vasemmisto, etenkin kommunistit jakautuivat kahtia: vähemmistöläiset, jotka kannattivat Neuvostoliiton tekemää miehitystä ja enemmistö, joka ei hyväksynyt sitä. 1960-luvun mittaan alkanut poliittinen kuohunta saavutti jonkinlaisen kulminaatiopisteen Suomessa. Vanhan valtaajat, 1940-luvun puolivälissä syntyneet yliopisto-opiskelijat halusivat toteuttaa radikaalin muutoksen maamme politiikassa, käsittääkseni lähinnä sosialistisempaan suuntaan. Vasemmistoradikaalit esittivät suurisuuntaisia ja epärealistisia näkemyksiä poliittisesta tulevaisuudesta. Kekkonen teki "vähäreille" eli taistolaisille (Viittaus Taisto Sinisaloon) ikävän tempun ja järjesti heille jokusen hallituspaikan. Radikalismi tyrehtyi, kun arjen reaaalipolitiikka opetti, mitä äkkivääristä yhteiskunnan muutoksista saattaisi seurata. (Sanna Marin, huom!)

Islamismin nousu Lähi-Idässä ja öljykriisi 1974. Lähi-idän valtiot olivat nousseet keskeisiksi öljyntuottajiksi ja Iranin ja Irakin uusi johto pyrki puristamaan kaiken irti aiheuttamastaan mullistuksesta. Öljyn ja muun energian hinta nousi rajusti.

Muistan, kuinka kotikaupungissani samutettiin mainosvalot. Osa katuvaloistakin sammutettiin. Polttoaineet kallistuivat merkittävästi ja ajoneuvojen taloudellisuus nousi uuteen arvoon. Maamme taloudessa seurauksena oli lama ja työttömyyshuippu, joka sai Kekkosen perustamaan hätätilahallituksen (Sorsa? Miettunen?). 1970-luku oli vilkasta lakkoiluaikaa. Äitinikin oli pitkään lakossa vuonna 1975 tai 1976. Syvin lama jäi lyhyeksi ja myöhempiin talousmullistuksiin (1992, tämänhetkinen) nähden vähäiseksi.

Afganistanin sota 1980. Neuvostoliiton ja Varsovanliiton ja Yhdysvaltain ja Naton suhteet olivat lämmenneet vuonna 1975 Helsingissä järjestetyn Europpan turvallisuus- ja yhteistyökokouksen yhteydessä. Vuonna 1980 Neuvostoliitto hyökkäsi Afganistaniin syystä, jota en muista - mahdollisesti vain valtapiirinsä ylläpitämiseksi. Tämä johti suurvaltojen välien kylmenemiseen ja ydinsotaa pelättiin ja pidettiin todennäköisenä laajalti ympäri maailmaa. Yhdysvaltain presidentiksi nousi aggressiivista politiikkaa toteuttanut Ronald Reagan. Neuvostoliittoa johti vanha, jämähtänyt Leonid Brezhnev ja häntä seurasi kaksi vanhaa ukkoa Andrej Gromyko ja Konstantin Tshernenko (järjestystä en muista). He kuolivat peräkkäin nopeasti. Heidän vaikutuksensa jäi valtakausien lyhyyden vuoksi rajallisiksi, mutta käsittääkseni he olivat hyvin vanhoillisia. Afganistanin kriisin välittömät vaikutukset Suomeen olivat vähäiset, mutta ydinsuojien rakentamisesta puhuttiin Suomessakin. Äitini tuumasi, että jos moinen kamppailu alkaa, hän toivoo ensimmäisen ohjuksen räjähtävän kohdallaan. Ydinsota oli melko tavallinen puheenaihe jopa lasten kesken. Noina vuosina puhuttiin myös kauhun tasapainosta. Kumpikaan osapuoli ei uskalla aloittaa sotilastoimia, koska kumpikin kärsii. Me partiopojat keksimme termistä oman sovelluksen: kun kaksi henkilöä venyttää mustekalaa, jolla kiinnitetään kuorma polkupyörän tavaratelineelle, kumpikaan ei uskalla päästää irti, koska molempia sattuu näppeihin.

1981 Puolan kriisin alku: puolalaiset saivat mittansa täyteen sosialistisesta käskyvallasta. Lech Walesaan henkilöitynyt Solidaarisuus-ammattiliike alkoi ajaa laajoja poliittisia ja taloudellisia muutoksia. Maa ajautui monivuotiseen kriisiin, jonka aikana kansalaisten ostokyky laski, yksittäisten tuotteiden hintoja voitiin poliittisella päätöksellä nostaa kerta heitolla moninkertaiseksi ja niin edelleen.

Muutamaa vuotta myöhemmiin isoveljeni seurusteli puolalaisen tytön kanssa. Hän totisesti tuntui tulevan eri maailmasta: hän oli vähän yli kaksikymppinen nuorinainen, jonka pukeutuminen muistutti jotakin isoisäni nuoruuden aikaisia valokuvia. Hän ei osannut ajaa polkupyörällä maahan tullessaan, koska Puolassa se ei ollut yleinen kulkuväline. Puolalaisena hän tietenkin teititteli äitiämme eli anoppikokelastaan ainakin jonkin aikaa. Muistan kuitenki myös hänen älykkyytensä ja iloisuutensa. En toki tuntenut häntä henkilökohtaisesti kovin hyvin, mutta viettihän hän meillä aikaa. Minusta tämä on tärkeä muisto, koska se kertoo, että ilo on mahdollista vaikeinakin aikoina.

1982 Kekkonen luopuu presidentin tehtävästä. Ikääntynyt ja sairas, suorastaan dementoitunut presidentti joutui luopumaan vallasta. Hänen sijaisekseen valittiin Mauno Koivisto, joka alusta alkaen lupasi sitoutua Paasikiven-Kekkosen linjaan. Tämä ulkopoliittinen linjaus asetti Neuvostoliiton suhteet ensisijaisiksi Suomen ulkopolitiikassa. Tässä vaiheessa nuorimmat veteraanit eivät vielä olleet iänkaikkisen vanhoja, joten he kyllä osasivat pelätä suhteiden huononemista. Neuvostoliitto oli myös maamme tärkein ulkomaankauppakumppani ja kauppa oli Suomelle hyvin kannattavaa.

Huomautan tässä vaiheessa, että Suomen ja Neuvostoliiton hyvät suhteet olivat aidosti hyvät. Venäläiseen sosiaalisuuteen kuuluu, että yhteistyötä tehdään niiden kanssa, joista pidetään. Jos Kekkonen ei olisi vienyt Brezhneville tuliaisia ja pussaillut poskille lentokentällä, meillä olisi ollut täällä paljon tukalampaa. Jos Niinistö ei kutsu Putinia Kultarantaan saunaan, meillä olisi nytkin paljon keljumpaa. Tätä nykyiset kekkoskriitikot eivät ehkä tajua. Saattaa olla, että nyt tarkastellen olimme talutushihnassa. Mutta hihna ei ollut kovinkaan kireä. Ja koska henkilösuhteet olivat ja ovat tärkeät, Kekkonen lähipiireineen oli se porukka, joka kiillotti Suomen kilpeä Kremlissä.

(Otanko esiin karun näkymän? Kekkonen kuoli kauan sitten ja Neuvostoliitto hajosi. Välillä tuntuu, että Niinistö on ainoa realisti. Jos rupeamme vittumaisiksi Venäjää kohtaan, niin kukahan meidän kanssamme tulee rajaa turvaamaan? Jostakin Brysselin vinkkelistä harvaan asuttu Suomi on oikein hyvä taistelutanner. Täällä on vähemmän väkeä kärsimässä kuin monessa yksittäisessä Euroopan suurkaupungissa. Ja kun ottaa huomioon, että konfliktin sattuessa Venäjän alueelle ei voi mennä riitelemään, niin missä sitten kränätään? Arvatkaas... Jos länsi järjestää uuden Pietarin piirityksen, Putin voi hyvinkin painaa punaista nappia. Niin että yritetään nyt vain pysytellä välilöissä.)

1986 Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus. Huhtikuussa 1968 Neuvostoliittoon kuuluneen Ukrainan Tshernobylissä tapahtui ydinvoimalaonnettomuus. Vuosikymmeniä myöhemmin syykin on julkaistu: osaamaton henkilökunta teki voimalan hätätilakäyttöön liittyvän kokeen, jonka yhteydessä ydinreaktion hallinta menetettiin. Seurauksena oli järjestelmän veden raju ylikuumeneminen ja räjähdys, johon saattoi myös liittyä pieni ydinräjähdys. Rädähdys ja sitä seurannut tulipalo levittivät säteileviä hiukkasia pitkin Eurooppaa. Onnettomuus pidettiin salassa vuorokauden tai kaksi. Yhdysvaltaiset seismologit arvelivat Neuvostoliiton tehneen ydinkokeen ilmoittamatta etukäteen. Onnettomuus paljastui, kun Ruotsin ydinvoimaloiden valvontajärjestelmä ei päästänyt työntekijöitä laitokseen sisään vaatteiden säteilyn vuoksi.

Tshernobylin ja Pripjatin kaupunkien lähialueilla asuneiden ja olleskelleiden kuolleisuudesta ei vieläkään vallitse yksimielisyyttä. Epäviralliset lähteet ja kaunokirjalliset kuvaukset kertovat säteilysairaiden ja heitä hoitavien lääkärien keskitysleireistä.  Nykyään tilannetta on vaikea enää selvittää, koska muut ympäristötekijät ovat vaikuttaneet niin paljon säteilylle altistuneiden kuolleisuuteen.

Onnettomuuteen liittyvä salailu rapautti Neuvostoliiton johdon uskottavuutta sekä maailmalla että kotimaassaan merkittävästi. Neuvostoliiton uusi pääsihteeri Mihail Gorbatshov oli pakollisten uudistusten edessä. Suhteita länteen parannettiin määrätietoisesti. Jonkintasoista yksityisyrittäjyyttä alettiin sallia. Viimeistään vuonna 1988 suomalaisetkin tunsivat ainakin jotenkuten ajankohtaiset Neuvostopolitiikan iskusanat "perestroika" ja "glasnost". Jompikumpi tarkoitti avoimuutta. Jompaa kumpaa toista en muista. (Glasnostista tulee mieleen lasi, joten voisiko se olla läpinäkyvyys?)

Suomessa onnettomuus sai terveysasiantuntija antamaan suosituksia luonnonantimien käytöstä. Järvikalaa, metsämarjoja ja sieniä ei saanut syödä liikaa. Poliittiset ja laajat yhteiskunnalliset vaikutukset olivat hitaampia. Rohkeimmat kuitenkin uskalsivat aavistella Puolan Solidaarisuus-liikkeen menestyksen ja Gorbantshovin uudistusten takia, että Neuvostoliitto liittolaisineen on jonkinlaisen uudistuksen edessä. Poliittisista syistä tätä ei kuitenkaan kuuluteltu toreilla ja turuilla.

1989 Saksan yhdistyminen, itäblokin rapautuminen. Berliinin muuri kaadettiin vuonna 1989. Tapahtumaan kulminoitui ja se symboloi sangen konkreettisesti sosialistivallan rapautumista. Suomessa uutisoitiin laajalti erityisesti Puolan ja Itä-Saksan (DDR) muutoksia. Muistan monien iloinneen tästä tapahtumasta, kuuluin itsekin näihin uusien tuulien haistelijoihin. Samaan hässäkkään kuului myös Baltian maiden eroaminen Neuvostoliitosta.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, kuinka lähellä tuossa koko Eurooppaa koskevassa näytelmässä laaja sota olisi voinut olla. Vaikka Neuvostoliitto oli kriisissä, sen sotavoimat lienivät yhä koossa. Eniten välitöntä verenvuodatusta aiheutti Romanian kansannousu, joka kärjistyi jouluna 1989. Diktaattori Ceausescu vaimoineen pidätettiin ja telotettiin sittemmin. Mellakoissa kuoli käsittääkseni kuitenkin satoja tai jopa tuhansia ihmisiä - mikä toisaalta lieni aika pieni luku Ceauseskun diktatuurin uhrimäärään verrattuna.

1990 Neuvostoliiton loppu: vuoden 1990 mittaan Neuvostoliitto yksinkertaisesti hajosi ja lakkasi toimimasta valtiona. Sen korvasi löyhä Itsenäisten valtioiden yhteisö, joka jäi käytännössä hyvin lyhytikäiseksi. Entisten neuvostovaltioiden taloudet romahtivat. Suomen idänkauppa hiipui. Jouluna 1991 pääsihteeri Gorbatshov luopui tehtävästään, koska mitään johdettavaa Neuvostoliiton kommunistista puoluetta tai edes Neuvostoliittoa ei enää ollut.

Keväällä 1991 Suomi syöksyi lamaan. Kuvaavaa laman vaikeudessa on se, että se oli syvimmillään vasta pari vuotta myöhemmin, 1993. Yritys toisensa jälkeen kaatui, menestyviäkin yrityksiä ajettiin pankkien asettamin pakkokeinoin konkurssiin, jotta pankit saataisiin pidettyä pystyssä. Huhtikuussa 1991 Suomen asettamista poikkeustilaan järjesteltiin kaikessa hiljaisuudessa. Jos olen oikeassa, hallitus oli jo päättänyt poikkeustilan alkamispäivän, mutta sitä ei julkistettu eikä siis myöskään asetettu. Talousskandaalin vaikutukset olivat järisyttäviä. Lainojen korot saattoivat olla 20 prosentin luokkaa. Monet yrittäjät menettivät kaiken toivonsa ja he myös joutuivat kohdelluksi erittäin nurjasti toisinaan. Yhdessä yössä vanha, luotettava liiketuttava saattoi muuttua Lions-club-jäsenyyttään puolustavaksi nilviäiseksi, joka ei pitänyt konkurssiin joutuneita minkään arvoisina. Liian moni hyvä, ahkera ja ammattitaitoinen tekijämies päätyi hiekkamaan syleilyyn. Ilmeisesti naisyrittäjät selvisivät paremmin ja uskoakseni naisille ominaisten piirteidensä vuoksi.

Asuntokauppa pysähtyi, mutta niillä, joilla rahaa oli, oli oiva tilaisuus ostaa asunto polkuhintaan. Esimerkiksi parikymppinen serkkuni onnistui ostamaan asunnon n. 20 000 markalla, joka vastasi ehkä neljää kuukausipalkkaa.

Työttömyys ponnahti ennätyslukemiin. Viralliset tiedot ja erilaiset arviot puhuivat milloin 250 000, milloin 400 000 tuhannesta työttömästä. Massatyöttömyys myös jäi pysyväksi ilmiöksi. Toki tilanne 90-luvun mittaan parani, mutta tunnen henkilökohtaisesti monia, joiden henkilökohtainen talous ei ikinä enää elpynyt. Olen itse ollut aamiaispöydässä ihmettelemässä kahden miljoonan markan laskua - taloudessa, jonka kuukausittainen budjetti ei kurjimmillaan tainnut olla paljon yli tuhat markkaa. (Mahdollisille nuoremmille lukijoille kerrottakoon, että noina vuosina teollisuustyöntekijän bruttoansio saattoi olla noin 10 000 markkaa.)

Elokuussa 1991 vanhoilliset yrittivät vallankaappausta Neuvostoliitossa. Kriisiin kuului sotilasoperaatioita. Mm. valtion hallintoelinten rakennuksia ammuttiin tykistöllä. Selkkaus päättyi sotilaiden siirtyessä uudistumieslisten nokkamiehen, Boris Jeltsinin taakse. Valokuvat Jeltsinistä ja tankista olivat 1990-luvun vakiokuvastoa lähimenneisyyden tapahtumia pohdittaessa. Jeltsinin valtaannoususta alkoi uuden Venäjän haparoiva ja epävakaa demokratiakehitys, jota sävyttivät syvät talousvaikeudet, poliittinen epäjohdonmukaisuus, Jeltsinin syvenevä alkoholismi ja hölmöily jne.

Suomessa välittömät vaikutukset olivat vähäiset, mutta sotilaallista valmiutta nostettiin joissain asioissa. Varusmiespalveluksessa vallankaappaus näkyi mm. niin, että erään taisteluharjoituksen aikana varusmiehille ei kerrotto, onko kyseessä tosi vai ei. Perusteet tilanteen todellisuuden ja vakavuuden uskomiseen olivat vähintäänkin hyvät. Voin sanoa, että hetken kolmannen komppanian käytävillä näkyi kalpeita naamoja.

Maassamme vähemmän tunnettu asia on, että Venäjällä oli verrattain voimakkaita liikkeitä, jotka ajoivat paluuta reaalisosialismiin tai ylipäätään johonkin muuhun yhteiskuntajärjestelmään. Valtio lieni ajoittain sisällissodan partaalla. Suomen ja Venäjän välistä viestiliikennettä saatettiin seurata hyvinkin tarkoin. Voimme vain arvailla, mitkä sisällissodan vaikutukset olisivat olleet rajan tällä puolen. Karmeatkaan menneisyyden ennusteet eivät liene täysin perusteettomia.

Kansan jakautuminen 1990-luvulta alkaen: Kaikkien edellinen lama ei siis päättynyt koskaan. Tällä hetkellä moni syrjäytynyt, nuorehko aikuinen on perheestä, joka syrjäytyi vuoden 1992 tienoilla. He ovat ihmisiä, jotka ovat aina olleet toisten armoilla ja joilla ei ole kokemusta siitä, että omalla toiminnalla voisi vaikuttaa elämäänsä. He ovat yrittäneet, kun jokin sosiaali- tai työviranomainen on käskenyt, mutta kun ei ole tehnyt mitään eikä ollut mitään, ei ole kelvannut.

Kansan jakaantuminen näkyy myös siinä, että hyväosaiset puolustavat asemaansa keinoin, joihin vähäosaiset eivät pysty reagoimaan mitenkään. Laadun tai turvallisuuden nimissä esimerkiksi opettajan työhön pääsemisestä on tehty aina vain vaikeampaa ja vaikeampaa. Ja puhutaanpa julkisuudessa mitä vain, minä olen kuullut aika karujakin terveisiä kouluista työpaikkoina. Opettajien vaatimusten nostaminen ei kaiketi ole parantanut opetuksen laatua eikä oppimistuloksia - eikä tästä voi opettajia syyttää. Yhtä kaikki, jos syrjäytyneen perheen kulttuuriin on 30 vuotta kuulunut se, että lukeminen on homojen hommaa, on melko mahdoton pyristellä lähiöstä yliopistoon.

Tuotannon siirtyminen kaukomaihin on toinen kansaa jakava seikka. Suomessa ei tarvita enää kuin murto-osa takavuosikymmenten teollisuustyöntekijöiden määrästä. Lisäksi teollisuustyön luonne on muuttunut. Monessa tuotannon tehtävässä tarvitaan laajaa ammattitaitoa, jota ei TE-tomiston tarjoamilla osaamiskursseilla saavuta. Toinen ongelma näillä pika-ammattikursseilla on se, että koulutettavan soveltuvuus alalle ei käy ilmi ennen työelämään siirtymistä. Esimerkiksi terveydelliset tai psyykkiset epäsoveltuvuudet voivat tulla esiin vasta siinä vaiheessa, kun jo pitäisi vakiinnuttaa asemaansa uudella alallaan. Kansan kahtiajakautumista siis helpottaisi joustavampi siirtyminen alalta toiselle.

Minun pitää tunnustaa, etten tajua maamme varakkaimmista enää yhtään mitään. 1990-luvun lamaan asti oli varakkaita sukuja, joilla oli pitkään menestyneet yritykset. Jokaista isoa konsernia johti jonkinlainen vuorineuvos, jonka iso-iso-isoisä oli ollut ruukinpatruuna. Näitä ruukinpatruunoita varhaiset sosialistit vastustivat, mutta kuitenkin näillä omistavilla suvuilla oli jonkinlaiset kasvot. Mutta kuka omistaa sen, mitä on kehkeytynyt vaikka porilaisesta Rosenlewin suvun yritysryppäästä? Joku sijoitussalkku? Jonka omistaa... joku?

Omistamisen luonne on muuttunut ja se jakaa kansaa entistä enemmän. Kuka tahansa voi periaatteessa ryhtyä sijoittajaksi. Piensijoittajakin toivoo sijoitukselleen hyvää korkoa. Hänellä on osuus jostakin tai joistakin salkuista, yrityksistä ja ties mistä, joista hän itse ei tiedä tuon taivaallista. Periaatteessa hän voi omistaa yritystä, joka ajaa hänet itsensä ahdinkoon nostamalla asumiskuluja kohtuuttomasti. Pörsseissä hääräävät kuumakallet eivät taas välitä vähääkään ihmiskohtaloista, joihin heidän tekemänsä kaupat liittyvät. Ja vaikka joku välittäisi, hänellä ei ole mitään kohtuullista keinoa työpäivänsä ohella selvittää asiaa. Hän yrittää ostaa halvalla ja myydä kalliilla, koska se on hänen ansionsa lähde. Motiivinaan hänelle on ehkä huomattavan henkilökohtaisen omaisuuden kerääminen, ja suoranainen ahneus, mutta hänkin on vain osa talousjärjestelmää, joka suosii ahneutta inhimillisyyden kustannuksella. Näistä omistajista vain kaikkein rikkaimmat eli ani, ani harvat taitavat todella tietää, mitä omistavat. Ja he istuvat hallintoneuvostoissa ja ties missä, joissa päätökset tehdään. Heillä on sama tuottavuuden ja taloudellisen voiton motiivi kuin kaikilla, mutta he myös pystyvät vaikuttamaan siihen, että saavat mitä haluavat ja ainakin välillisesti siihen, että vähäisemmät rahamiehet ja -naiset saavat vain murusia.

Poliittinen jakautuminen: Hyvinvointi-Suomen äärimmäinen poliittinen liike taisi olla vähemmistökommunistit. Heidänkin julkisiin keinoihin kuuluivat rauhanomainen toimiminen ja parlamentarismi. Siis hallittu ja edes jossain määrin harkittu toiminta.

Toivottomuus ja turhautuminen ovat kuitenkin nostaneet uusia poliittisia liikkeitä, joiden ajamat asiat ovat kapeakatseisia. Tällainen poliittisena liikkeenä näkyvä pelko kärjistyy mamut-ja-suvakit-vittuun-luokan iskulauseissa. Minä en tiedä, ovatko nämä ihmiset yksinkertaisia. Uskovatko he todella siihen, että heidän oma asemansa paranisi karkottamalla maahanmuuttajat? Uskovatko he siihen, että heidän asemansa paranisi, jos voisimme palata 1980-luvulle? Jos heidän ajattelunsa on niin kapeaa, että oman pahoinvoinnin syyksi kelpaavat ihmiset, joita he harvoin edes näkevät, niin mitä me voimme heiltä odottaa? Miksi he eivät ymmärrä, että mennyt Hyvinvointi-Suomi seisoi heidän jälkikäteenkin pelkäämänsä ja väheksymänsä Neuvostoliiton harteilla, josta he eivät ole kuulleet kuin yksipuolisia tarinoita?

Mikseivät he ymmärrä, että maapallon koko väestö on Hyvinvointi-Suomen jälkeen kasvanut vajaasta viidestä miljardista yli seitsemään miljardiin. Varakkaatkaan eivät voi elää kuten ennen. Minkä ihmeen takia he eivät tajua, että heidänkin verrattain hyvä materiaalinen elintaso perustuu pitkälti siihen, että länsimaat voivat hyväksikäyttää väestö-,  ympäristö- ja talousongelmissa painivia Aasian ja Afrikan maita. Heillä ei käy edes mielessä, että jos noissa kaukaisissa maissa syntyy jonkinlainen uusvasemmistolainen liike, joka vielä menestyy, halvat kulutushyödykkeet loppuvat. Saamme taas koota itse lenkkarimme ja mikroaaltouunimme. Hinta on oleva jotakin muuta kuin nyt, ja he ovat siellä lenkkaritehtaalla töissä, palkalla jota eivät osanneet edes ajatella sen pienuuden vuoksi.

Kansan jakautuminen ei ole yksittäinen kriisi samassa mielessä kuin Koronavirus tai lama. Tällainen poliittinen tilanne olisi kuitenkin mielestäni ollut ennakoitavissa. Jos on sattunut lukemaan Täällä Pohjantähden alla, ymmärtäisi, että kun riittävän suuri väestönosa tuntee, että mitään menetettävää ei enää ole, radikalismin satoisa pelto on muokattu todella hyvin. Mutta eivät kai nykyiset vallasmiehet ja -naiset ole sitä lukeneet, sehän on kommunistista hapatusta - jota se muuten ei ole. Nyt, kun pelto on muokattu, odotamme enää kylväjää, karismaattista johtajaa. Sen jälkeen pelottavan vaarallinen ääriliike on valmis.

Nyt on kuulemma syvin kriisi ja vaikein yhteiskunnallinen tilanne sota-ajan jälkeen. Sadat tai jopa tuhannet tulevat kuolemaan koronavirukseen. Italian tilanteen kehitystä seurataan silmä kovana ja tilasto- ja todennäköisyyslaskennan ongelmakohtia pilkotaan sadasosamillin osiin. Hallitus on osoittanut johtajuutta ja ryhtynyt jyrkkiin toimiin. Hyvä niin.

Pidin nuorta, kaunista ja selväsanaista pääministeriämme hyvänä. Kuuntelin hänen esitystään viime kesänä SuomiAreenan tilaisuudessa Porissa. En tykästynyt häneen yksin ulkonäön vuoksi, vaan siksi, että hänen esiintymisensä oli suorasanaista, selvää, harkittua ja kantaaottavaa. Hän esitti reippaasti esimerkiksi autoiluun liittyviä näkemyksiä, joilla ei totisesti paljon ääniä ostella. Suoraselkäinen nainen!

Ja sitten se mutta: Mutta kun Suomi viimeksi oli syvässä kriisissä, hän oli muutaman vuoden ikäinen. Tähän mennessä hän on sanonut aika vähän mitään kannustavaa. Viimeksi kun kuulin asiasta, hän sanoi, että selviämme tästä kyllä. Se ei riitä. Juuri hänen tehtävänsä olisi esittää edes jotakin toivoa nostattavaa. Hänen ja hallituskumppanien tärkein asia aika pian on, että mitä seuraavaksi. Kuinka Suomi muuttuu? Voisiko tästä katastrofista seurata jotakin hyvää? Voisiko tämä kaikki johtaa eriarvoistumisen pysähtymiseen tai edes hidastumiseen? Tällä hetkellä monet pelkäävät pikemminkin pandemian seurauksia kuin sairautta itseään.

ILMAN TOIVOA KRIISI VOITTAA MEIDÄT. EIKÄ MEITÄ VOITA YKSI VIRUS, VAIKKA SE TAPPAISI ODOTETTUA ENEMMÄN IHMISIÄ. MEIDÄT VOITTAA TULEVAISUUDENNÄKYMIEN PUUTE JA TOIVOTTOMUUS. MINÄ EN USKO, ETTÄ MIKÄÄN MATOPELIKÄNNYKÄN VEROINEN INNOVAATIONPASKA RIITTÄÄ NYT, SAATI TULEVAISUUDESSA. PITÄÄ OLLA TARJOLLA JOTAKIN SELLAISTA JOHON KUKIN IHMINEN VOI PERUSTAA HYVÄN TULEVAISUUDEN NÄKEMYKSENSÄ.

Siinä on Sanna Marinille ja kumppaneille vaikeus voitettavaksi.

lauantai 22. helmikuuta 2020

Korkkarikävelyä miehille

Nyt se tulee, jota olen pitkään kaavaillut mielessäni! Essee korkkareista ja niillä seisomisesta kävelemisestä! Valitan, tarjolla ei ole estetiikkaa, tai jos onkin, se ei ole nyt pääasia. Osta millaiset haluat, tämän luettuasi voit ehkä tarkistaa halujasi. Toivon vielä mahdollisen lukijan muistavan, että en ole fysiatri, pediatri enkä mikään -atri, enkä myöskään fyysikko. Olen siis kiitollinen mahdollisista täsmennyksistä ja korjausehdotuksista.

(Ensimmäinen kerta koko blogin historiassa kun lupaan jonkin jutun lukemisen vaikuttavan lukijaan jotenkin. Joten älkää uskoko mitään, mitä kohta kirjoitan.)

Hittoonko se nainen taas jäi jahkailemaan, kun piti lähteä Eufrosyne-tädin 100-vuotissynttäreille. Tyhmä kysymys! Kenkiensä kanssa taistelee hän! Valtaosa miehistä ei ole kokeillut korkkareita, joten eiväthän he voi ymmärtää asiasta mitään. Nyt opetan!

Statiikkaa

Ei, tässä ei tule tilastotietoja vaan paikallaan pysyvää fysiikkaa. Oletetaanpa nainen, kaunis tietenkin! Pitkä ja hoikka, joten elopainoa on lähes 70 kiloa. Tedin matematiikalla se tekee 35 kiloa per jalkine. Eipä ole paljon, kun huomioi, että erilaiset voimat ja jännitteet ovat kenkiin nähden pystysuorat yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Yläasteen fysiikkaa ja tai matematiikkaa: kuinka suuri paine on tällaisen naisen kengänkannan olla, kun ottaa huomioon, että ihminen on kanta-astuja ja stilettikoron korkolapun pinta-ala on yksi neliösenttimetri?

Vastasitko, että noin 350 newtonia neliösentille? Aika hyvä, mutta ihan huono vastaus! Korkokengissä seisova ihminen ei ole kanta-astuja. Mitä korkeampi korko, sitä pystysuorempi jalkaterän asento. Tähän seikkaan tietenkin vaikuttaa pohjan paksuus, mutta kun en ole antanut mitään kengän mittoja, niin pidetään tästä kiinni. Mitä pystympi jalkaterä, sitä pienempi osa kengänkkäyttäjän massasta tulee kantapäälle ja sitä suurempi osuus vastaavasti päkiälle ja varpaille.

Ihmistä ei ole luotu tai ihminen ei ole vielä kehittynyt korkokenkien käyttäjiksi. Jalkaterä nimittäin koostuu erinäisistä pienistä luista, jotka eivät ole umpijäykästi kiinni toisissaan. Kantapää, jonka tarkoitus on sietää ihmisen paino, on huomattavasti jäykempi luumöttien kokonaisuus. En tiedä, kuinka suuri osa ihmisen painosta milläkin jalkaterän kulmalla kohdistuu mihinkin, mutta pääsääntö on kiistämätön. Jalkaterän kulman lisäksi asiaan vaikuttaa seisoma-asento. Mitä taaemmas nojaa, sitä enemmän massaa on kantapäillä. Osin tästä syystä korkokengillä kävellään ryhdikkäästi. Etukeno kuormittaa jalkoja ja niiden välityksellä koko ihmistä. Takakenossakin on omat riskinsä.

Kun ihana naisemme seisoo korkokengillään, maapallo vetää häntä korkojen ja päkiöidensä kautta puoleensa kovasti. Nainenkin vetää palloa luokseen, mutta melko kainosti. Kuten väitin, ihminen on kanta-astuja. Vaikka korkeat korot muuttaisivat painojakaumaa jalkaterän alla, hän kuitenkin pyrkii astumaan kantapäällään ja niin myös kannattaa tehdä. Sipsuttelu ja varpaillaan seisominen on rankkaa. Ihmisen päästä lähtee kaksi voimaviivaa tai vektoria, vaikka ne eivät ole ihan suorat. Tai jos ovat, niin sitten on myös sivuttaisvoimia, mutta eipä halota hiuksia, vaikka sellaiset päässä olisikin. Viivat kulkevat kropan läpi lantioitse ensin reisi- ja sitten sääriluihin ja siitä nilkkaan ja edelleen kantapäähän JA päkiään ja varpaisiin. Kantapään kohdalla viivalle on määriteltävissä painopiste.

Painopiste on tietenkin kaikille miehille selvä ja naisille epäselvä, koska miehet ovat syntyjään fyysikkoja ja naiset esteetikkoja, eikö niin? Kantapään alle kohdistuvan massan tai paineen painopiste on  piste, johon voitaisiin asettaa hyvin, hyvin ohut kengänkannan yläpää, eikä nilkka silti pyrkisi taipumaan sisään tai ulos. Eräs korkokenkästatiikan keskeisin seikka on se, että kengänkäyttäjän seistessä voimaviivan pitää jatkua kantapäälle tulevan voiman painopisteestä kääntymättä tai taittumatta mihinkään ja jatkua korkolapun kautta lattiaan tai maahan. Jos näin ei ole,  kenkä pyrkii kaatumaan sisään tai ulos ja nilkka pyrkii sen mukana taittumaan vastaavasti. Ihminen joko seisoo niin rennosti kuin korkkareilla voi, tai jos voimaviiva tekee kantapään jälkeen mutkaan, eikä päädy tantereeseen kantalapuitse, hän joutuu jännittämään erinäisiä lihaksiaan, jotta pysyy kengillään. Täsmälleen sama koskee luistimia, joskin fysiikan kohdalla ilmenee sitten eroja. Emme mene siihen vielä, kenties emme milloinkaan.

Korkokengillä seisovan ihmisen sivuttainen vakavuus riippuu paljolti juuri tästä, että kenkä pysyy luontevasti pystyssä jalan alla. Jos se ei pysy, eikä kenkäilijä ehdi reagoida lihaksillaan, hän lähtee kaatumaan vasemmalle tai oikealle. Pitkittäinen vakavuus on vähän erilainen seikka. Korkokengän pohja on kalteva pinta. Omistamissani korkokengissä jalkaholvi ja muu kantapään ja päkiöiden välinen osa ei juurikaan varaa kengän pohjalle, mutta koska jalkaterä kääntyy nilkasta ja on jonkinasteisesta joustavuudestaan huolimatta liikkeiltään rajallinen, myös kantapään kohdan kengän sisällä pitää olla kalteva. Tästä seuraa, että jalka pyrkii valumaan kengän kärkeä kohti ja kuorma päkiällä, ja ehkä myös varpaissa, lisääntyy. Valumistaipumukseen vaikuttaa vielä kenkäpohjan ja jalkapohjan välinen kitka, johon puolestaan liittyy vielä sukkakin.

Kuinka käy ihmiselle, joka huomaamattaan astuu alaspäin viettävälle, liukkaalle pinnalle? Hän kaatuu selälleen. Jos on pakko aloittaa korkokenkäkävely stilettikoroilla, voi kokea tämän ilmiön tai sen uhkan helpolla. Välttääkseen selälleen menoa ainakin minulla oli tapana nojata hiukan liikaa eteenpäin. Ja koska en ole tasapainon ihmelapsi, lopputulos oli, että hoipuin eteen ja taakse. Jalan uusi asento ja tukipinnan, siis kannan ja päkiän välisen etäisyyden, lyheneminen tekee pituusvakavuudesta tavallista vaikeamman asian. Käytännössä homma on kyllä helppo. Pidetään jostakin kiinni, kunnes tasapaino seistessä alkaa löytyä. Opettelu kannattaa kuitenkin pitää helpompana alkuvaiheessa jättämällä korkeimmat korkkokengät kauppaan tai ainakin hyllyyn. Jos et milllään usko tätä vaan annat esteettisten seikkojen sotkea pasmasi, tee näin: osta ne ne stilettikorkkarit. Osta myös 30 litran kanisteri. Laske kanisteriin 20 litraa. Sen jälkeen kuljeta kanisteri nopeasti kenkien viereen, jotta vesi alkaisi hölskyä. Tasapainota noin 20 kiloa painava, hölskyvä kanisteri 10 - 12 senttiä pitkän ja sentinpaksuisen kepin nokkaan!

Vielä yksi asia statiikan ja fysiikan rajamailta: jos korkokenkäilijä seisoo laajassa haara-asennossa liukkaalla pinnalla, korkolapun pohjan läpäisevä voimaviiva ei kohtaa lattiaa tai maata suorassa kulmassa. Kenkä lähtee luistamaan ja päivystysreissu on jossain määrin todennäköinen. 1) Älä aloita liukkaalla lattialla. 2) Älä aloita kaltevalla pinnalla. Ok?


Fysiikkaa

Korkokengillä kävelevä lähtee ajoissa tai myöhästyy. Kiirehtiminen ei ole hyvä vaihtoehto, sillä määränpääksi vaihtuu päivystys liian helposti. Asiaan: kun seisova ihminen lähtee liikkeelle, hän nostaa jompaa kumpaa jalkaansa hivenen alustalta. Yläkropan liike alkaa, kun ihminen nojautuu eteen ja alkaa kaatua nenälleen. Äsken nostettu jalka kuitenkin ojentuu eteen ja estää kaatumisen. Jos nyt mitään olen kävelemisestä ymmärtänyt, niin liikkeelle lähteneen yläkropan massan hitaus ja etummaisen jalan koukistajat ynnä sen seitsemät muut lihakset jatkavat yläkropan liikettä. Tapahtuu ihme: taakse jäänyt jalkaa alkaa nousta alustastaan, ensin kantapää ja sitten päkiä ja varpaat. Polvi koukistuu - ja korkokengillä kävelijällä todella myös koukistuu, joskaan ei liikaa - jotta eteenpäin liikkuva jalka ei kolahda alustaan ohittaessaan alustan suhteen paikallaan olevan jalan. Ihminen pysyy pystyssä, vaikka paino on vain toisella jalalla ja toinen jalka vielä liikkuu. Koko kropan painopiste on jatkuvassa liikkeessä. Ja kaikesta tästä huolimatta sen tukijalan kautta kulkeva voimaviiva pysyy koron suuntaisena - tai ainakin riittävässä määrin, ettei kävelijä kaadu. Ihminen on ihmeellinen hieno olio!

Vuorottaisen kummankin jalan ojentumisen, koukistumisen ja hallitun kaatumisen lisäksi kävelemiseen liittyy toinenkin kiintoisa seikka. Kun jalka 1 on ojentunut eteen ja kantapää on kohdannut lattian ja jalka ylipäätään on ottanut vastuun kävelevän ihmisen tasapainosta, jalka 2 lähtee liikkeelle. Tämä on mahdottoman hieno juttu. Seiso jossakin, jossa saat otettua kädellä tukea. Sen jälkeen ojenna jalkaasi numero 2 (saa nauraa!) taakse sen verran, että jalkaterä irtoaa lattiasta. Nyt: rentouta kyseinen jalka, paitsi lihakset, jotka pitävät polvea koukistuneena! Joo, en onnistunut minäkään. Mutta kuitenkin, periaatteessa painovoima yksin riittäisi aiheuttamaan eteenpäin heilahtavan liikkeen, jossa koko jalka kääntyy lonkkanivelen varassa vartalon alle tai ehkä jopa hiukan eteen. Tämä ei taida olla koko totuus, mutta kuitenkin jalka on tässä hetken heiluri. Kävelyn koordinaation ja nopeuden säätelyn vuoksi arvelen tosin melkoisen lihasmäärän osallistuvan tähän kakkosjalan heilautukseen eteen. Käytännössä kuitenkin kävelevä ihminen kiihdyttää vuorotellen kummankin jalkansa johonkin nopeuteen. Kun tämä liikkuva jalka saavuttaa etummaisen ääriasentonsa kävellessä, polvi oikenee ja kantapää painuu kävelyalustaa vasten. Muun vartalon massan hitaus pyrkii taivuttamaan polvea, mutta ojentajat tekevät massan työn turhaksi. Kulkija ei päädy kyykkyyn tai kumoon, vaan jalka toimii vartena, jonka nokassa koko muu persoona jatkaa matkaansa edellä kuvatulla tavalla. Olennaista ovat siis ensin jalan kiihdytys ja sitten polven taittumisen estäminen. Kiihdytys, hidastus, kiihdytys, hidastus... kuulostaako raskaalta? No, sitä se on, voima on massa kertaa kiihtyvyys. Autuaita ovat joko voimakkaat tai kevytjalkaiset ja -kenkäiset!

Ensin helpompi pala kenkäfysiikkaa. Kun kävellessä korko kohtaa alustan, voiman on tultava juuri koron suuntaisena, tai kenkä pyrkii kallistumaan sisään tai ulos. Muun ruumiin massan hitaus estänee kohtalaisesti kengänkärjen kääntymisen ylös tässä äkkipysäyksessä siinäkin tapauksessa, että korko olisi kantapäähän nähden liian takana. Ja toisaalta, kengänkärjen on nimenomaan määrä kääntyä alas. Kokeile joutessasi, kuinka nilkka kääntyy kävellessä. Kääntyykö jalkaterä ensin ylös vai alas jalan kohdattua permannon tai tantereen? Joka tapauksessa, jos korko on sivussa painopisteestä, nilkka nuljuu jälleen. Ja voi jehna kun tekee mojovaa, kun kiirehtivä korkokenkäilijä harppaa liian pitkän askeleen. Niinpä: kävele pienin askelin JA ojenna jalkasi edes suunnilleen koko tomumajasi kävelynaikaisen painopisteen eteen. Liikkeen kauneusihanne ei ole ainoa syy sille, miksi korkkarien jalanjäljet ovat suunnilleen yhdessä jonossa, ei kahdessa rinnakkaisessa kuin kyntömiehen.

Kokemuksia


Äläkä, Laneyn tähden, kävele vahvistimen päällä! Kauniit, punaiset korkkarit kokoa 43. Zalandolta tai Ellokselta anno dazumal.

Kävin taannoin lääkärin vastaanotolla. Muiden monituisten hyvin puoliensa lisäksi tämä erään toisen alan erikoislääkäri on myös fysiatri. Hän kysyi, että osaanko kävellä korkokengillä ja väitin osaavani. Vastatessani näyttelin varmempaa kuin olinkaan, mutta seuraavalle vastaanotolle todellakin toin korolliset talvikengät. Lääkäri kävelytti minua pitkin sairaalan käytäviä ja sain melkoisesti kehuja kävelystäni.

En ole syntynyt korkokengät jalassani. Opettelun alku oli tuskallinen. Naispuoliset nettituttavani moneen kertaan painottivat, että älä osta mitään stilettikorkoisia. Kuuntelin heitä, panin heidän neuvonsa huolella mieleeni ja tilasin nuo: stilettikorot, 11 senttimetriä ja kantalappujen pinta-ala pikkusormen kynnen luokkaa - eivätkä sormeni ole suuret. Sain mitä tilasin: kauniit kengät, joilla käveleminen oli aluksi hiton vaikeaa.

Avasin paketin ja pujottelin jalkateräni tuonne nirunarujen väleihin. Ja sitten vain urheasti pystyyn tuttavani Rouva A:n ohjeita noudattaen: ihminen on kanta-astuja. Ihminen muuten on myös kylkikaatuja ja polvikolhija! Seuraavan yrityksen tein sitten tunnollisesti suljetun oven vieressä. Kahvasta tukien seisominen onnistui jotenkuten, mutta liukkaalla eteisen lattialla mikä tahansa liike johti nilkkojen nuljumiseen, huojuntaan ja horjumiseen. Askelten ottaminen oli aivan pähkähullun tuntuista. Piti nöyrtyä ja palata kirjoituspöydän ääreen katsomaan Youtubesta, kuinka tämä homma hoidetaan. En tajunnut kauniiden mallityttöjen opetusvideoista mitään, koska en tiennyt, mihin ne kaikki ohjeet perustuivat. Minä en ole oppinut ikinä mitään, paitsi lukemaan, ilman että ensin perehdyn teoriaan. Ja teoriaahan ei ollut missään saatavissa.

Kävelyn opettelin räsymatolla. Onneksi valitsin riittävän ison. Pidin seinästä tukea ja kiihdyttelin jalkojani vuorotahtiin jalan mittaisiin liikkeisiin... ja siis suunnilleen oman jalkani 22 sentin liikahduksiin, en jalka-pituusmitan pituisiin askeliin, n. 305 millimetriä. Kun mattokävely alkoi jotenkin sujua, irrotin käteni seinästä, ja katso: asian mieltäminen helpotti. Kävelin räsymattoa edestakaisin. Otin neljä askelta kohti keittiötä, täyskäännös ja sitten neljä askelta kohti eteistä. Tiukka käännös näiden kanssa on myös oma taiteenlajinsa, mutta armeijassa opittu täyskäännös toisen jalan päkijän ja toisen jalan kantapään varassa on yksi mahdollinen lähtökohta. Kuten arvaatte, seuraavana oli vuorossa liukkaalla lattialla kävely. SE oli täyttä helvettiä. Noin kymmenennellä kerralla sain irrotettua otteeni keittiön työpöydän reunasta. Harjoittelukeinona oli edestakaisin kävelemisen lisäksi myös kahvinkeitto korkkarit jalassa.

Ryhti, tahti, ojennnnnus! Korkkarikävelijä tuntee kroppansa edes jotenkin. Aikuisen pää painaa viitisen kiloa. Se lepää kauniisti ojennetun niskan nokassa, mutta ei jäykkänä. Pään massa kulkee pitkin ryhdikästä mutta joustavaa selkärankaa lantioon. Pään, torson ja käsien massa lepää lantioiden, reisien, polvien, säärten, nilkkojen, jalkaterien, päkiöiden ja ehkä jossain määrin varpaiden varassa. Korkkarit ovat perinteisesti naisten juttu, ja yhtä perinteisesti naiset eivät seiso kasarmin pihalla jäykässä asennossa. Harjoittelun tavoitteena on jännittää vain välttämöttömiä lihaksia. Turha jännittäminen heikentää koordinaatiota, tekee liikkumisesta kankeaa ja altistaa horjahduksille. Tavoitteena on siis jo alkuvaiheessa, kädellä tukea pidettäessä toteuttaa komento "Lepo!" Turha jännitys pois, mutta ryhti on ja pysyy! Jos ei pysy, edessä on lihasjumppaa ja kenties muukin omaan kroppaan tutustiminen - tämä nimenomaan on minun vaikeuteni. Minullakin siis on sellainen, vaikka ilmeisesti olen jossain määrin lahjakas korkokävelijä. Viimeinen varoituksen sana: osta maltilliset korot siksi, että ostamalla liian korkeat opit jännittämään lihaksiasi turhaan sekä hoippumaan. Minäkin jouduin ostamaan nilkkurit, joissa on noin kuuden sentin korko. Niillä käveleminen tosin tuntui alun alkaen helpolta. Ainoastaan pohkeet ja etureidet tuntuivat väsyvän äkkiä.

Tällä hetkellä pystyn kantamaan stilettikorkkareilla täyden kahvikupin liukasta lattiaa myöten keittiöstä kirjoituspöydän ääreen. Matkalla joutuu varomaan kynnystä, maton reunoja ja kitarapiuhoja. Kuuden sentin koroilla kävelymaktaa rajoittaa lähinnä tarvittavien lihasten kunto. Lisäksi minulla on talvisaappaat, joissa on on noin 10 sentin korot. Niissä pystyin kävelemään jo aika luontevasti pitkin lasaretin käytäviä ja jopa hiukan kiirehtimään joutumatta päivystävän -atrin huomiin. Kiirehtiminen kuitenkin on tässäkin aika suhteellinen käsite. Nopeuteni oli tavallisen ihmisen tavallinen työpaikkakävelyvauhti.

(Julkaisen tän nyt ja luen huomenna uudelleen. Teen korjaukset, jos haluan.)

tiistai 21. tammikuuta 2020

Kuvallissi esimerkei




Ja kas tässä esimerkkikuvia. Ihan ilmaa lupaa julkaistu. Venäläisnuorukaisten Post Scriptum -yhtye vaikutti Turussa vuoden 2005 tienoilla.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Liz ja Tanja

Olen löytänyt Lizin.

Jep. Juuri sen Lizin.

Hänet, jota sivistyneissä pöydissä ei mainita ääneen.

Jonka kaikki miehet ovat nähneet.

Josta kaikki miehet tietävät, miltä hänen pillunsa näyttää, mutta eivät sitä, että hän pitää mystisistä avaruuseläintarinoista.

Että hän pitää myös sarjakuvista ja on visuaalisesti lahjakas.

Että hän katosi miesten päiväunisivustoilta, koska sairastui.

Että hän on vähän yksinäinen perheenäiti nykyään, ehkä kotiäiti.

Että hän on tuittupää.

Että hänellä on kaunis puheääni.

Että hän itkee.

Että hän iloitsi ennen synnytystä kaikenlaisten vauvatarvikkeiden saamisesta.

Että hän polttaa yhä tupakkaa.

Jep. Minä tiedän, kuka hän on. Tutustuttuani Liziin edes tämän verran minusta on alkanut tuntua pahalta nähdä kymmenen vuoden takaisia videoita, joissa kaiken maailman häntäheikit panevat häntä edestä ja takaa.

Älkää nyt vain luulko, että kerron hänen oikean nimensä. Tai millaiselta hänen kotonaan näyttää. Tai millaisia kuvia hän on julkaissut itsestään, kun raskaus on ehkä ollut rankimmillaan. Piti katsoa jostain vanhasta kuvasta silmäterien yksityiskohtia, että varmistuin löytäneeni oikean ihmisen. Mutta totta. Aikuisen naisen muodot ovat ilmenneet ehkä lääkityksen myötä ja varmasti myös raskauden aiheuttamana. Pullistuneetkin kasvonpiirteet ja silmien yksiktyiskohdat riittivät vakuuttamaan, että olen löytänyt saman ihmisen.

Meille miehille ne naiset ovat vain anatomisia yksityiskohtia. Meitä ei kiinnosta heidän tunteensa. Emme vaivaa päätämme sillä, mistä he ovat tulleet studioon ja mihin he katoavat turhiksi osoittautuneine kuuluisuuden ja makean elämän toiveineen. Tai joutuvatko he palaamaan pieneen kotikyläänsä, josta useimmiten muutamia kuukausia sitten lähtivät pakoon ahdasmielisyyttä ja näköalattomuutta. Wellcome back to Snells Crossroads, Alabama! Oikein muutakaan keinoa ei ollut. Snellsin lähiseudulla olin kenkäkaupassa myymässä puoli vuotta. Vaikka Miamissa tai Los Angelesissa kenkämyyjän palkka on paljon korkeampi, se ei silti riitä elinkustannuksiin.

Miksi Liz alkoi pornomalliksi? "Well, I thought: Hell, why not!" Hän menestyi alalla, mutta paljonko jäi käteen? Kokemus. Rahaa hän kuitenkin pyytää yhdellä videolla. Tekikö kuuluisuus elämästä mahtavaa? Ei, ei näytä siltä. Mutta varmasti on ollut hienojakin hetkiä. Montako tuhatta vähemmän menestynyttä pornomallityttöä maailmassa on? Monelleko heistä on piankin onneksi, että ura ei urjennut uraa urkamalla?

Katuuko hän? En tiedä. Voisin ehkä kysyä, mutta kuten sanottu, hän on tuittupää. Jos sohaisen kipeään kohtaan, hän ei ehkä vastaa. Ja hiljaisuudesta ei sittenkään voi tehdä johtopäätöksiä, koska hiljaisuuden tai kiukunpuuskan motiivi ei ehkä olekaan oikeaan osunut kysymys vaan turhautuminen aina samoihin uteluihin.

Hänen enemmän tai vähemmän henkilökohtaisella somesivullaan on nyt kolmisenkymmentä jäsentä, jotka ovat saaneet tietoonsa hänen oikean henkilöllisyytensä ehkä samoin kuin minä. Ei se muuten ollut kovin vaikeaa, jos nyt ei ihan mahdottoman helppoakaan. Suurin edellytys kuitenkin taisi olla se, että kiinnostui hänestä: Kuka tuo ihminen on? Millainen hän oikeastaan on, kun julkisemmissa kuvissa ilmenee lähinnä pantavuus.

Voisin olla traaginen: sairas tyttöparka miesten törkeiden himojen kuvana. Mutta... helvetti, miksi ei?  Olen yrittänyt täällä blogissani kyseenalaistaa ainakin radikaalia valinnanvaputta. Siksi "miksi ei" on yhtä hyvä peruste kuin mikä tahansa. Ja toisaalta, en ole kovin kiinnostunut kaupan kassaneidinkään (tai -rouvan) henkilöllisyydestä. Voinhan minä sen nimilapun taas kerran katsoa. Siinä lukee "Tanja". Painotuksesta ja osin ulkonäöstä päätellen hän varmaan on Tatjana. Tanjakin voi olla sairas jollain tavalla. Ja itkee toisinaan yksinäisyyttään. Kenties hänelläkin on lapsi, jonka kanssa viettää sen ajan, joka työltä ja muulta jää. Ne kaikki kolme minuuttia kännykän, television ja vauvan muodostamassa bermudankolmiossa.

Panin merkille, että Tanjan nimikyltti on hänen rintansa päällä. Toisin kuin Lizillä, siinä on kyllä työpaita välissä, mutta ehkä hän silti tulkitsee, että taas tuo pervo tyyppi tuijottaa hänen naiseutensa ja äitiytensä yhtä ilmenemää. Vaan meillä päin ei ole tapana tatuoida etunimeä otsaan.

Niin että... ketä kohtaan minä olen ollut törkeä koska tiedän nimen, Lissua vai Tanjaa? Tiedän Lissusta enemmän kuin Tanjasta. Tanjasta en tiedä edes sukunimeä. Tanja ei ole niitä naisia. Enkä minä tiedä, onko hän yksinäinen, mutta kovin tavallista yksinäisyys nykyään on. Kukaan ei kysy, miksi Tanja on S-marketissa töissä. "Ja dumatala: suka, pochemu net!"

Välitämmekö me Tanjasta sen enempää kuin Lizistä? Lizin somesivustolla kolmisenkymmentä toivottaa hänelle hyvää uutta vuotta ja kyselee vauvan voinnista ja arkisista kuulumisistakin. Hyvin vähän tosin, mutta sanoisin, että lähimmäisenrakkaus vallitsee. Niin että kun seuraavan kerran menet kauppaan muistamatta Liziä, voisit edes hymyillä sille paikalliselle tanjalle!