sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Oxy, moron!

Eija on kaunis nainen. Ilmeisesti hän on myös fiksu. Niinpä häntä kuunnellaan. Puheenjohtaja pyysi pitämään kokouksen lyhyenä, että pääsemme nauttimaan maisemista. Eija sai puheenvuoron, kun kokousta oli jatkunut puoli tuntia, ja käsiteltävistä kuudesta asiasta neljä oli nuijittu pöytään. Sitten tosiaan tuli Eijan alustuksen ja esityksen aika. Puolen tunnin kohdalla mittani alkoi täyttyä. Hänen asiansa oli sinällään ihan fiksu. Olen jopa kiinnostunut siitä. Mutta hän itse muistutti taannoin, ettei kukaan jaksa lukea pitkiä tekstareita. Minkä hiton takia minun pitäisi kuunnella hänen esitystään, joka jatkui ja jatkui, vaikka ohjeena oli olla ytimekäs ja hiljalleen vaihtuva maisema todella oli näkemisen arvoinen?

Mitä Eija sanoi? Ensin hän puhui ihan kiinnostavia asioita. Olin hetken innostunut. Sitten alkoi tulla stiignafuulaa, aikamme muotisanoja: vaikuttavuus, terveys, tarinallistaminen Ja. Niin. Edelleen. Nousin paikaltani ja kiipesin prykälle juttelemaan miehistön kanssa. Katselimme lintuja ja muistelimme reitillä tapahtuneita muutoksia. Itse olen kulkenut sitä viimeksi kauan sitten, he taas tunsivat reitin nykytilan huomattavasti paremmin. Yhteisiäkin muistoja löytyi, siis sellaisia, joista on enää muisto jäljellä, kuten muuan diktaali.

Olen ennekin vastustanut kaikenlaisia muotisananparsia, koska ajan mittaan niistä tulee merkityksetöntä lätinää. Esimerkiksi "interaktiivinen" tarkoittaa mitä tahansa, missä käyttäjän tai toisen osapuolen toimesta seuraa jotakin. Kuten tunnettua, kahva on oven käyttöliittymä ja ovi kokonaisuudessaan on interaktiivinen asia: kun kahvaa painaa ja vetää, ovi tarjoaa pääsyn. Daa. Viestinnän teoriassa stimulus-repsonse -teoria on ihmisiän vanha asia.

Eija hankkeet ovat saaneet kiitettävästi rahoitusta. En väheksy hänen hankettaan, en totisesti. Se on loistava. Miten niin kliseisen muovinkappaleen päässä onkin kehkeytynyt niin loistava ajatus? Vai onko hän nussinut sen joltakulta tunnolliselta, harkitsevalta ja älykkäältä ajattelijalta, joka on selvästi vähemmän hohdokas persoona. Joka tapauksessa Eijan järki siis riittää kyseisen idean höystämiseen väheksymilläni muoti-ilmauksilla.

Pohdin vain, että tunnetaankohan hänet valtakunnallisissa tiede- ja taiderahastoissa. Vai onko niissäkin asiantuntijoina niin helvetin paksupäisiä mänttejä, että tuo muotipaskanjauhanta pätee? Okei - hänen ideansa on hyvä. Mutta ei hänen ideansa ole ainoa hyvä - enkä viittaa omiin viritelmiini, joita laadin joitakin vuosia sitten. Nyt tajuan, mikä niissä on vikana sen lisäksi, etten esittänyt suunnitelmaani raflaavasti.

Otetaanpa pieni sukupolvien välinen näkökulma. Se taide- ja tiedepolvi, joka antoi sysäyksen nykyisille muotiajatuksille, vakiinnutti asemansa ja omakotitalonmaksumahdollisuutensa joskus 90-luvun lopulla tai ehkä aikaisemminkin. Nyt nuorempi polvi syöttää heille heidän omaa pajunköyttään saadakseen rahaa tieteelliseen ja taiteelliseen ja etenkin näitä yhdistävään työhönsä. Arvoisa mahdollinen lukija, jos olet nyt yliopisto-opiskelija, kuuntele huolella, mitä joitakin vuosia sitten väitelleet juttelevat kahvipöydässä. Heidän ajatuksin voit saada rahaa.

Puhuin rumasti Eijasta. Hän on (varmasti) ihan hyvä ihminen. Onhan hän tohtorikin - ja minä en. Silti minä mietin, että monetko ihan vilpittömästi uskovat johonkin uuteen hienoon ajatukseen, kuten vaikka uusmaterialismiin, ja moniko oivaltaa, että käsitettä sopivasti viljelemällä ja venyttämällä voi saada vähän rahaa. Joka tapauksessa olen jo nähnyt ilmauksen "uusmaterialistinen representaatio".  Jossakin gradussa se oli, ja se sille gradulle ansioksi laskettakoon. Hieno oxymoron - paitsi että minä tietenkin ymmärrän väärin käsitteet "uusmaterialistinen" ja "representaatio". 

Minua aikanaan nyppi, kun en osannut esittää mitään ratkaisua diskursiivisen maailmankuvan ongelmiin, vaikka hyvin tiesin, että jos lyö vasaralla sormeen, niin varmasti sattuu. Minulle kerrottiin, että kipukin on keskustelunvarainen asia ja sosiaalinen konventio. No, kuten eilen kuulin pintapelastajia siteerattavan: "Kaikki kipu, mikä ei tapa, on turhaa." Nyt siis taide- ja humanististieteellisissä piireissä on vähitellen herätty ajattelemaan, että todellisuus ei sittenkään ole ihan keskustelunvarainen. Uusmaterialismin käsitettä on maassamme tarjoilleet mm. kaksi entistä opiskelukaveriani, joista ainakin toinen on huimasti minua älykkäämpi (ja kauniimpi). Ajatus on minusta hieno: se on sitä, mitä kaipasin, eli kokemustemme materiaalisesta todellisuudesta riippuva luonne. Olen lukenut hienoja, negaatioihin perustuvia määritelmiä uusmaterialismille. Aivan vilpittömästi toivon, että se pystyisi jotenkin yhdistämään huuhaa-humanismin ja edes viisaimmat luonnontieteelliset ajattelijat jotenkin hedelmällisesti. 

Miksi vain osaankin pelätä, että kohta uusmaterialismikin tarkoittaa mitä tahansa? Huolelliset, vilpittömät ja tunnolliset ihmiset pyrkivät pohtimaan, mitä ilmaus voisi tarkoittaa samalla, kun muotijargonilla hakemuksiaan höystävät pahvipäät tyytyvät negaatioihin ja lypsävät rahaa ulkotaiteellisin ja -tieteellisin keinoin. Tosin ihminen on osa työtään aivan kuin hän on osa esteettisesti arvioimaansa maisemaakin. Mikä siis on ulkotaiteellista tai -tieteellistä? Ja jos ei mikään, mikä on taiteellista ja mikä tieteellistä? Eija, voisiko mitenkään olla niin, että jos haluaa olettaa uusmaterialistisen maailmakuvan pätevän, olisiko tarpeen edes teoreettisesti ja abstraktiona olettaa havaitsijan olevan toisinaan havainnoistaan erillinen olio siinäkin tapauksessa, että ympäristö määrää tehtävien havaintojen mahdollisuuksia? Jos ei, niin entäpä jos pudotan sinut valtamereen, viisi kilometriä syvään kohtaan. Alapuolellasi on haita, kaskelotteja, jättiläismustekaloja ja vaikka mitä. Ja jo aivan pinnassa kelluvat poltinkarvoin varustetut kuutiomeduusat, joiden aiheuttamaan kipuun voi hyvinkin kuolla. Tunnetko syvällisesti olevasi osa ympäristöäsi, vai hyväksytkö kuuluvasi siihen vasta kun olet kuollut, ruumiisi jäänteet ovat uponneet pohjaan ja mikrobit tehneet niistä pääosin selvää?

sunnuntai 7. huhtikuuta 2019

Luovaa kielenkäyttöä

Surffailin pornosivuilla. Ainakin tuon erään sivun videoihin on alkanut ilmestyä suomennettuja otsikoita. Tässä yksi:


Minkähänlainen käännösaparaatti osaa muodostaa sanat "huoneenvahdittelija" ja "vittuamaan"? Jotakin volterkilpimäistä tässä sanailussa on, aivan ehdottomasti! Onko todettava, että tekoäly on jo nyt voittamassa suomalaiset kirjailijat luovuudessa?

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Kipu

Minuun sattuu.

Koko juttu menee näin: elokuussa aloin voida pahoin. Päätäni särki ja huimaustakin oli. Syytä etsittiin kuukausimäärin. Lääkkeet vaihtelivat. Mikään ei auttanut. Yhdessä vaiheessa kolmella lääkärillä oli eri kanta siihen, voinko syödä mielialalääkkeen kanssa erästä tiettyä pahoinvointilääkettä. Ensin voitolla oli se kanta, että en voi, joten minulle määrättiin poskettoman kallis, mutta tehoton lääke. Lopulta tuon lähiterveysaseman johtava lääkäri oikein tutki asiaa, ja päätyi siihen, että voin sittenkin syödä sitä ensin ehdolla ollutta pahoinvointilääkettä. (Kiitos hänen kiireestään huolimatta vuokseni näkemästä vaivasta!) Oma kantani oli, että jos lääkäri tietää, niin minulla ei ole mitään perustetta esittää muuta väitettä. Minä olen kyökkifilosofi, en lääketieteilijä. Ajattelin sitten, että en minä kokeilemiseen kuole. Enkä kuollut. Sain avun. Päänsäryt kuitenkin jatkuivat usein aika rajuinakin.

Välillä ajattelin, että en jaksa enää yhtään hetkeä. Kuitenkin elin niin tavallista elämää kuin mahdollista. Se vasta tuskallista olisi ollut, jos olisin jäänyt särkyihini piehtaroimaan. Huomion ohjaaminen muualle helpottaa, vaikka silläkin konstilla on rajansa. Jossain vaiheessa käteeni alkoi sattua. Olin ollut siskoni kanssa kuluttelemassa valtaisia pankkitilivarantojamme Ideaparkissa, ja varmaan päivä oli sitten rankka. Tai minkä tekosyyn illan tapahtumille keksisinkin? Illansuussa olimme velipoikamme luona Tampereen liepeillä. Käsikipu alkoi paheta, ja lopulta möngin tuskissani siellä velipoikani keittiön lattialla. Mikään käytössäni oleva lääke ei auttanut. Soitin päivystykseen, ja hoitaja oli vähän sitä mieltä, että turha sinne lasarettiin on lähteä, kun ei edes tiedetä, mikä kädessä on. Ei varmaan mitään vakavaa, mene maanantaina omalle terveysasemallesi! Sain painotettua, että kipu on raju. Tingin aikani hänen kanssaan, ja kerrankin olin määrätietoinen. Sisar ronski valkoinen luurissa heltyi: "Voithan sinä tulla näyttämään sitä triageen, hoitaja tekee sitten päätöksen siitä, kannattaako sitä katsoa."

Lähdimme sairaalaan. Olo oli karmaiseva. Tärisin, käveleminen oli vaikeaa ja tuntui kuin käteni olisi irtoamassa. Luojan kiitos en joutunut odottamaan kauan triageen pääsyä. Itkin. Ja minä en hevillä itke. Vaikka olen tuhannesti sanonut muille, että ihminen saa itkeä, se ei ole häviö eikä häpeä. Se on tuskan ilmaus, eikä tarkoita, että itkijä olisi kyvytön toimimaan tarpeen vaatiessa. Itse asiassa tiedän oikein hyvin, että ihminen, jonka pitää pelastautua vaarasta tai pelastaa toinen, ei itke. Hän itkee tilanteen lauettua. Siitä huolimatta häpesin itkuani. Vaikka nykyään olen tällainen transihminen, olen viettänyt joskeenkin tavallisen pojan elämän. Kyllä minun tajuntaani on taottu silloin takavuosikymmeninä hyvin huolella, että miehet eivät itke. Mies voi vaikka kiroilla tuskaansa, mutta mies ei itke. No, minä itkin. Kipu oli täysin sietämätön.

Triagessa hoitaja muodosteli kuvaa tilanteesta. Vastailin ja tärisin tuskasta. Hän kyseli, olenko ollut magneettikuvassa, kauanko kipu on kestänyt, mitä lääkkeitä olen ottanut, olenko loukannut itseni, käytänkö päihteitä ja mitä kaikkea... Onneksi haastattelu ei ollut pitkä. Hän arveli minun tarvitsevan kipuuni lääkärin apua. Sanoin, että siskoni odottaa minua aulassa, ja hoitaja totesi vain, että pyydäpä sisko mukaasi, ettei toisen tarvitse istua yksin kalseassa aulassa ja toisen kipujensa kanssa odotushuoneessa.

Oli lauantai-iltapuoli. Odotushuoneessa oli kymmeniä ihmisiä. Ihmettelin, että kauanko minun pitää sietää kipua ja enkö voisi saada mitään lievitystä siihen heti. Kuinka ollakaan, menin lähes koko jonon ohi. Joku pieni lapsi vanhempineen kutsuttiin lääkärin pakeille minua ennen, ja olisiko siinä ollut joku murtumapotilas, en muista tarkkaan. Puhelimessa hoitaja siis oli ollut eväämässä minulta koko hoitoa, Triagessa minut sijoitettiin lähes jonon kärkeen. Ymmärrä tästä nyt sitten jotakin.

Lääkäri tutki minut, ja sain heti siinä jonkin särkylääkkeen ja reseptin. Luojan kiitos, kyseinen lääkäri oli oikein avulias ja empaattinen. Kun kerroin, että en tiedä, missä Tampereen apteekit sijaitsevat, saati sitten, että mikä niistä siihen aikaan on auki, hän selvitti minulle nämä seikat juurta jaksain. Ajelin siskoni keralla keskustaan, löysin neuvotun apteekin, sain lääkkeeni ja nielin oitis yhden. Sairaalassa saamani lääke kaiketi alkoi vaikuttaa, koska tuskani lientyi. Matkalla Tampereelta siskoni luokse tipahdin autossa. En nukahtanut enkä menettänyt tajuntaani, mutta sanoisin, että kaikki toimintakykyni meni. Ehkä se oli stressin laukeamista, ehkä lääkkeen sivuvaikutus.

Sen jälkeen kipu on ollut riesanani. Olen käynyt sen takia päivystyksessä ja terveysasemalla useasti. Olen saanut erilaisia särkylääkkeitä ties kuinka monta. On tulehduskipulääkettä, hermosärkylääkettä, parasetamolia ja vaikka mitä. Sain toisen yhtä rajun kipukohtauksen tammikuussa, puolisentoista kuukautta ensimmäisen jälkeen. Kuvio oli jokseenkin sama täällä kotipaikkakunnalla. Puhelimessa hoitaja tinki ja vatvoi. Täällä minua ei triagesta lähetetty edes päivystävälle lääkärille, vaan talutettiin suoraan hoitoyksikköön. Siellä minä sitten makailin, kunnes tuska helpotti. Neurologi tutkiskeli ja arveli, että vika on jumivissa hartioissani. Voihan se olla, mutta aiheuttaako jännitysniska niin rajuja kipuja ja mitä kaikkia muita oireita minulla nyt onkaan!

Pääsin pään magneettikuvaukseen ja tapasin myös neurologian poliklinikan lääkärin. Erinäisiä sairauksia suljettiin pois, vakaviakin. Kivut ovat kuitenkin pahentuneet. Tällä hetkellä tilanne on miten kuten siedettävä, kun käsivarressa minua myrkyttää jokin opiaattijohdannaisia ihoni läpi syöttävä laastari. Fysioterapiaa on harrastettu, liikkeitä huiskittu ja sitäkin tutkisteltu, kuinka ahdistus ruokkii kipua ja kipu ahdistusta. Kivun syy ei vieläkään ole kokonaan selvillä. Keskussairaalan fysiatrille on lähete, mutta sen etenemisestä ei ole mitään tietoa. Kestänköhän, vai pitääkö hakea vielä vahvempi opiaattilääke? Mitä sitten, jos sekään ei piisaa?

Kipu on myös sosiaalinen taakka. Läheiseni joutuvat sietämään, kun ähkin pukeutuessani, esineitä nostaessani joskus ilman mitään näkyvää syytäkin. Myönnän, minä valitan. On paha olla. Eikä senkään kuunteleminen kivaa ole. Valittaminen ei poista kipua, mutta auts-älähdysten pysäyttäminen huulille vaatisi enemmän ponnistelua kuin uskon niiden kuuntelemisen aiheuttavan. Ja kyllä minä uskon tuskan parahdusten jotenkin auttavankin. Kiroilu tietenkin olisi tehokkaampaa, mutta kun puolet lähipiiristäni on uskovaisia, niin en halua pahoittaa heidän mieltään. Ja jos toden sanon, itsekin pidän vähempää kiroilua parempana. Jos nimittäin huutaa vittuperkelettä hyttysenpiston vuoksi, niin mitä sitten voi sanoa, kun sattuu pahasti? Toinen sosiaalinen ongelma on kyvyttömyys. Kipeä käteni toimii kyllä. Siinä on jopa voimat tallella, joskin pitkän kuormituksen myötä voimistuva kipu vie osansa puhdista. Isäni luona pitäisi kanniskella painavia polttopuulaatikoita. Saanhan minä ne kannettua, mutta tuskallista se on. Ja kyllähän minä myös häpeän kivun ilmauksia. Mies, edes male to female -mallinen, ei itke!

Kivun hoidosta on puhuttu paljon. Yleinen näkemys on, että mitä vähemmän lääkkeitä, sen parempi. Ymmärrän. Eivät nämä opiaatitkaan mitään terveysaineita ole. Ja kuka tietää kaikkien syömieni lääkkeiden yhteisvaikutuksen? Kuitenkin tiedetään myös, että jos esimerkiksi leikkauksen jälkeistä kipua ei hoideta kunnolla, se voi kroonistua, ja riesasta tulee paljon suurempi kuin se, että sietää jonkin aikaa voimakkaiden kipulääkkeiden haittoja.

Paljonko ihmisen pitää sietää kipua? Muuan neljännestuttu hoitaja kertoi erityisesti miespotilaiden helposti sanovan, että on sitä kovempaakin kipua siedetty. On varmaan, arvelen minä, mutta jaetaanko kivun sietämisestä palkintoja? Ja entä jos omalla asenteellaan kroonistaa oman kipunsa? Paljonko siitä saa hurrausta? No, mieshän ei itke! Ei itkenyt Akan Ronttikaan! (Vaikka aktiivinen fihmo onkin.)

Minkä takia kipuun on niin vaikea saada apua? Tampereen hoitaja meinasi kilpistää hoitoni, koska en itse etukäteen tiennyt kivun syytä! Tiedän, että kohtalaiseenkin kipuun voi olla monia syitä, ja kaikki niistä eivät ole vakavia. Mutta pitääkö epäempaattisen ja työkeän etähoitajan jo puhelimessa aiheuttaa mahdollisuus siihen, että joku valvoo ja kärsii kipujensa takia, ja lopulta valvominen ja stressi vielä moninkertaistavat kivun? Mitä vähättelemistä kivussa on? Mitä kunnioitettavaa sen sietämisessä on? Tietenkin on upeaa, jos vaikeassa tilanteessa säilyttää toimintakykynsä kivusta huolimatta, mutta eikö olisi perusteltua ottaa selvittämättömästä syystä voimakasta kipua kärsivä potilas edes jonottamaan sinne päivystykseen ihan siltä varalta, että hänen tilanteensa äkisti pahenee. Onhan noita tapauksia kuitenkin, joissa potilas hakeutuu epämääräisen huonon olon takia päivystykseen ja syyksi paljastuu infarkti, vaikka tyypillisiä oireita ei olekaan.

Toisten kipukynnys on alempi, toisten korkeampi. Onko kipukynnyksen alhaisuus jokin peruste evätä hoito? Mikä on tuskan sietämisen velvollisuus? Kyllä minä tiedän, että kipukynnykseni on alhainen. Sen on todennut aika moni lääkäri ja hoitaja vuosien mittaaan. Siitä huolimatta minä en ole niitä, joka kalpenee verikokeella. Selvisin gastroskopiastakin ihan tajuissani ja ilman voimakasta kivunlievitystä. Kolonoskopiasta en suoriutunut. Taju ei lähtenyt, mutta silmissä pimeni ja hoitajan ja lääkärin puheäänet loittonivat. Sanoisin, että kivun kanssa voi elää, kun sen syyn tuntee. Epätietoisuuden ja vakavan sairauden pelon aiheuttama stressi voimistavat kivun kokemusta rajusti. Ja vaikka kivun kanssa voi elää, mitä tahansa tuskaa ei voi olla velvollisuutta sietää.

Soteuudistus kuuluu kaatuneen, ja hallitus sen myötä. Miksihän arvelen, että soteuudistus ei oikeasti kaatunut? Hallituksen kaatumisella muutamaa viikkoa ennen vaaleja ei liene väliä, kun samat ihmiset jatkavat toimitusministeriönä hoitamassa juoksevia asioita, kunnes on valittu uusi eduskunta ja sen kannatusta nauttiva hallitus. Kokemieni kipujen vuoksi soteuudistus on ollut mielessäni melkoinen mörkö. Olen pelännyt, että laadukas sairaanhoito yksityistetään, mikä tarkoittaa sitä, että saadakseen käypää hoitoa pitää olla vakuutus, ja jos sitä ei ole, pitää tyytyä minimaaliseen tai riittämättömään julkiseen hoitoon. 

Ajattelin, että sairaalat tietenkin alkavat pumpata vakuutusyhtiöiltä rahaa nostamalla hoitomaksunsa pilviin. Amerikanmallia: päivystyskäynti, 5 000 dollaria. Ja koska vakuutusyhtiö on liikeyritys, se tietenkin etsii kaikki syyt olla korvaamatta lääkärireissua. Siinäpä olet sietämättömien kipujesi kanssa. Kumpaa pelkäät enemmän, ulosottomiestä vai MS-tautia? Edelleen tuo järjestelmä mahdollistaa pienen hyväveliseuran: vakuutusyhtiö painostaa lääkäreitä uhkailemalla, lahjomalla ja kiristämällä kirjoittamaan potilaskäynneistä sellaisia lausuntoja, että peruste korvauksen eväämiselle näyttää olevan olemassa. Siihen nähden nykyiset huhut lääketehtaiden lääkäreille tarjoamista eduista on pikkujuttu.

Takavuosina yksityistämisen uskottiin olevan tehokkuusautomaatti: kun julkiset palvelut annetaan yksityisten yritysten hoidettavaksi, yritysten välinen kilpailu puristaa hinnat alas ja kannustaa laadun ylös. Attendoesperi sen sitten osoitti, kuinka käy. Ainoa voittaja tässä kisassa on osakkeenomistaja. En näe mitään syytä, miksei sosiaali- ja terveysalalla muuallakin voisi käydä niin. Rikkaille, joilla on varaa kattaviin vakuutuksiin, tarjotaan luksushoitoa. Lääkäri paikalle joka napsauksesta, jonka potilas kropassaan tuntee, kipuhan voi kroonistua. Vähävaraisille minimaalinen hoito pienimmin mahdollisin kustannuksin: tosimies ei itke!

Soteuudistus kaatui. Valtion rahatilanne on mikä on. Kyllä se uudistus pystyyn taas nostetaan. Kannatustilastojen kärjessä on SDP. Pelastaako SDP minut kivulta? Käsi turtana olen menevä äänestyskoppiin pohtimaan, kuka maksaa kipuni hoidon. Mistä taion sataset asialliseen hoitoon, kun jo ennen asioiden sotkemista uudistuksella jonot erikoislääkärille ovat kuukausien pituisia. Minähän en itke, lisää opiaatteja! On edes turha kysyä, kumpi viime kädessä voittaa, minä vai kipu. Kysymys kuuluu vain, että mikä lopulta on sen kivun voiton mekanismi, jos en saa kelvollista hoitoa ajoissa. Karmeinta vaihtoehtoa pelkään, mutten kehtaa kirjoittaa sitä tähän.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Loppumaton köysi, avaruus, ihmiselo ja romantiikka

Edellisessä tekstissäni esitin ajatusleikkin yksipäisestä köydestä. Haluan täydentää sitä nyt lyhyesti vielä. Matemaatikko-Juha-ystäväni tosiaan kommentoi puhelimessa tekstiäni tavallisella kohteliaisuudellaan ja suopeudellaan. Oikein erikseen hän soitti siitä asiasta minulle, mikä ilahdutti. Hän mainitsi, että matematiikka tuntee erilaisia äärettömyyksiä. Rehellisyyden nimissä minun pitää todeta, että en ihan hahmottanut näitä, emmekä niistä kovin syvällisesti edes keskustelleet.

Jäin kuitenkin pohtimaan yhtä näkökulmaa, tai kahta, miten vain haluaa hahmottaa: jos meillä on loppumaton köysi, se voi täyttää minkä tahansa tilan, jopa avaruuden. Jos meillä on loppumaton avaruus, joka siis ei lopu tiiliseinään, jollaisen mahdollisuuden esitin, niin mikä tahansa köysi mahtuu sinne suoraksi - myös loppumaton!

Jäin pohdiskelemaan tässä kaareutumista, jollaista avaruus Einsteinistä alkaen suurten tiedemiesten mukaan harjoittaa. Pohdin, että kaartuuko se suoraksi kuvittelemani köysi sittenkin. Ilmeisesti tästä ei ole kyse - paitsi että jos köyteni on suorana avaruudessa, ja jokin kohta siitä kohtaa painovoimakentän, niin kyllä se kaareutuu. Taikka no... jos köyteni ei taivu: jos köysi ei voi tulla galaksin luokse, pitää galaksin tulla köyden luokse!

Sitten asiasta huomattavan etäällä olevaan toiseen:

Sain eilen illalla luettua Volter Kilven romaanin Kirkolle. Niin olen saanut luettua Kilven koko Saaristosarjan: Pitäjän pienempiä, Alastalon salissa ja Kirkolle. Alastalon salin lukeminen on melkoinen lukusaavutus, mutta myös -kokemus ja ehdottomasti paras kaunokirjallinen elämys, mitä kenellekään voi koskaan tarjota - kuten olen tässä blogissa aikaisemminkin kainosti vihjaissut. Toki tuon elämyksen välttämätön ehto on, että osaa suomea äidinkielenään tai kuten äidinkielenään.

Kilven kieli on huikaisevan hienoa. En kuitenkaan kuvaile sitä tässä. Ken kiinnostuu, hakekoon Alastalon salin käsiinsä. Kirjojen tajunnanvirta on nasevaa ja osuvaa kuvailevuudessaan. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se lämpö, jolla Kilpi kirjojensa henkilöihin suhtautuu. Sitähän minä en voi tietää, millainen kirjailija oli luonteeltaan, hän kuoli 80 vuotta sitten. Olen jopa vähän yrittänyt kysellä, mutta mahtaako monikaan hänet tuntenut enää olla elossa. Mistä minä tiedän, vaikka hän olisi ollut kärttyisä äijänkäppänä, mutta kirjoissa elää kuitenkin yli ääriensä pursuva suopeus, joka ei kuitenkaan ole naiivia tai epärealistista. Hän suhtautuu joskus huumorillakin ihmisten puutteisiin, mutta kuitenkaan hän ei tuomitse ihmisten tekoja kirjoissaan. Tullimiehet voivat olla hölmöjä ja naimaton, nuori tyttö raskaana, mutta kuitenkin asiat kääntyvät hyvin päin. Aikaisemmin olen hyväksynyt romantiikasta määritelmän, että siinä uskotaan lopulta aina käyvän hyvin. Ja niinhän Kilven kirjoissa pääasiassa käy, vaikka niissä kuvataan vaivaisen vanhuksen kuolemaa, ei-toivotun lapsen surmaa ja monia muitakin asioita, joita ihmiselämässä tapahtui 1800-luvulla ja tapahtuu yhä. Volter Kilpi on siis kaikkea: realisti, romantikko, humoristi ja myös surun kuvaaja.

perjantai 15. helmikuuta 2019

Yksipäinen köysi

Olen harkinnut uuden ammatin hankkimista jo vuosia. Nyt minulla on sellainen: ryhdyn köysikauppiaaksi. Minulla nimittäin on yksipäinen köysi. Toinen pää on, toista päätä ei ole. Miten tämä on mahdollista? Millainen on yksipäinen köysi? Vaihtoehtoja on kaksi. Arkijärjelle helpompi on sellainen, joka muistuttaa numeroa 6 tai 9. Siinä on siis pää ja häntä, ja häntä on pujottu siihen köyteen itseensä johonkin kohtaan, muttei kuitenkaan siihen päähän. Tällöin köysi muistuttaisi numeroa 0, ja se on minusta huono liikeidea. Sen nollan kun katkaisee, minulla on käsissäni tavallinen kaksipäinen köysi, ja sellainen on varastossaan aika monella köysikauppiaalla. Menestykseni köysibisneksessä olisi silkan markkinointikikkailun varassa.

Toinen vaihtoehto yksipäisen köyden olemassaololle on se, että köydessä on yksi pää, ja siitä se sitten lähtee ja jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, eikä lopu. Koska ikuisuuksiin jatkuvaa, yksipäistä köyttä olisi mahdoton säilyttää missään, sen pitää vain jatkua suoraan. Jos sitä rupeaa vyyhtimään, se täyttää ensin kädet, sitten huoneen, sitten liiketilan, sitten talon, kaudun, kaupungin, maan, mantereen, planeeta, aurinkokunnan ja ja ja... Yksipäinen köysi siis jatkuu loputtomiin jokseenkin suoraan tai Einsteinia mukaille jotenkin hämärästi kaartuen, mutta kuitenkin palaamatta lähtökohtaansa milloinkaan. No, ehkä yksipäinen köysi voi olla myös loputon spiraali.

Sinällään moinen nirunaru on mukava kaupankohde. Hinnan voi pitää edullisena. Ongelmaksi muodostuvat pikemminkin toimituskustannukset. Tyynenmeren liitto halusi ostaa 200 000 kilometria köyttä muovikassien puhdistamiseksi valtamerestään. Mitta riittää melkein viidesti Maan ympäri. Ongelma ei ole saatavuus, mutta on siinä kädet rakoilla, ennen kuin sellainen määrä on vyyhditty, vaikka kuinka hyvät hanskat olisi. Lääkärärikin saattaa muistutella jännetupentulehduksesta.

Minun tuntuu olevan helppo ajatella yksipäistä köyttä. Tästä se alkaa, ja sitten se jatkuu suoraan kohti sinistyvää ja mustuvaa taivasta, kunnes kapenee silmissäni näkymättömiin. Se kaikki loppu mokomasta on siellä tietoisuuteni ulkopuolella. Poissa silmistä, poissa mielestä. Tästä seuraa kuitenkin muuan hy-vin vi-sai-nen ongelma!

Aloitetaan vähän kauempaa: kauan sitten sain ammoisen tyttöystäväni kanssa aikaan kränän laskutoimituksesta ääretön miinus yksi. Matematiikan oppien mukaan silloinen tyttöni arveli sen olevan ääretön. Hän oli kovin tohkeissaan tästä opista, ja minä ihmettelin sitä, koska kai tuon asian piti olla selvä lukion laajaa matematiikkaa kurssien keskiarvolla 10.0 opiskelevalle tytölle. Meille, joilla aikanaan peruskoulussa oli matematiikassa eri laajuisia oppimääriä, tuo matemaattinen seikka opetettiin jo yläasteella - ainakin siellä laajan oppimäärän kurssilla. Daa. Pieni piru meni mieleeni ja aloin kinastella vierelläni makaavan nuoren naarasälykön kanssa. Kysin, että jos äärettömästä poistaa yhden, miten tulos voi olla sama ääretön. Sain kuulla arvioita kognitiivisista resursseistani, minä surkea lyhyen matematiikan kävijä. (Kävin vain kokeissa, en oppitunneilla, keskiarvolla 9,833.)

Asia valkeni juurta jaksain minulle minulle vasta paljon myöhemmin. Kuten kerroin, ymmärrän tai ainakin olen sisäistänyt sen, että äärettömästä voi vähentää minkä tahansa ratonaaliluvun (?) ja tulos on silti ääretön. Jos siitä vähentää äärettömän, tulos lienee nolla. Muista irrationaaliluvuista en tiedä. Juha-ystäväni on ammattimatemaatikko joten hän ehkä osaa sanoa. En vain ole varma, ymmärränkö selityksen. Jotta kantani voisi ymmärtää, pitää käsittää tuo ääretön joukkona, joka koostuu äärettömästä erilaisesta asiasta. Siis äärettömästä erilaisesta identiteetistä. Jos siitä ottaa yhden täysin yksilöllisen yksilön pois, äärettömän laatu muuttuu. Nyt voidaan tietenkin kysyä, operoimmeko enää matematiikan parissa. Samoin voimme pohtia ääretöntä erilaista identiteettiä. 1) On mahdollista, että on olemassa ääretön määrä erilaisia identiteettejä ja 2) Jos ääretön määrä mahdollisuuksia, on myös ääretön määrä mahdollisuuksia jonkin identiteetin toiselle ilmenemiselle.

Äärettömän tajuaminen on vähän vaikeaa. Voimme hahmottaa sen avaruuden avulla. Minä nimittäin en ymmärrä avaruutta, vaikka muistan lukeneeni väitteen, että avaruuden tajuaminen on mielenterveyden yksi kriteeri. Minulla on kyllä jokseenkin toimiva tilanhahmotuskyky, jos avaruuden tajuamisella sitä tarkoitetaan. Voin halutessani taitella paperista tetraedrin ja jos osaisin käyttää 3D-mallinnusohjelmaa, osaisin laatia ulkomuistista mallin tästä asunnosta. Ehkä sen mittasuhteet eivät olisivat täsmälleen oikeat, mutta tunnistettava mallistani varmasti tulisi. Sen sijaan minä en tajua ääretöntä kuin negaation kautta. Mitä avaruuden lopussa olisi, jos se ei olisi ääretön tyhjyys? Lapsena kuvittelin, että avaruus päättyy tiiliseinään. Älkää kysykö, olemmeko tiiliseinäisen pallon, kuution vaiko dodekaedrin sisällä! Vähän vanhempana heräsin pohtimaan, että jos avaruus loppuu tiiliseinään, niin kuinka paksu se on tai mitä sen takana on. Ehkä olen hullu. Psykiatrini on varmasti samaa mieltä. En minä tajua ääretöntä mitenkään muutoin kuin tuon negaation kautta ja sanomalla, että sillä ei ole mitään alkua tai loppua millään suunnalla. Tässä mielessä avaruus siis poikkeaa yksipäisestä köydestä.

Kuitenkin: koska ääretön lukuna, kuten myös tilana, on käsittämätön, meillä ei ole muuta keinoa kuin todeta, että ääretön miinus yksi on ääretön. Tämä aksiooma on ihmisen ajattelun rajallisuuteen perustuva välttämättömyys. Painotan, että matemaatikko tai matemaattista ajattelua tutkiva psykologi voi olla toista mieltä. En tiedä, enkä selvitä nyt, muuten tämä teksti ei valmistu ensi vuonnakaan. Jos joku on toista mieltä, kertokoon sen nyt. Itse arvelen, että homma on yhtä vaikea kuin edellisessä kappaleessa kyseenalaistamani mahdollisuudet Alastalon salin kääntämiseen vieraalle kielelle tai ruuvin toiminnan kuvaamiseen sanallisesti - tarkennettakoon: käyttämättä synonyymista ilmausta "kierre".

Itse asiassa suurin luku, jonka jotenkin konkreettisesti käsitän, on miljoona. Neliömetrillä millimetripaperia on miljoona ruutua. Voisin kuvata miljardin sanomalla, että se on tuhat neliömetriä millimetripaperia. Tuhannen neliömetrin neliön sivun pituus on n. 31.62 metriä. Jos katson tällaista tuhannen neliön alaa millimetripaperia niin kaukaa, että näen kaiken yhdellä silmäyksellä, olen niin kaukana paperista, etten enää erota neliömillimetrin ruutuja. Se miljardin tajuamisesta. No, ehkä voin hiukan laajentaa tajuntaani: voin tajuta kertaheitolla muutamia miljoonia. Tokko kovin monta.

Ongelmaksi jää silti äärettömän erilaisen identiteetin joukko: Jos se sisältää äärettömän määrän samanlaisia identiteettejä, ääretön miinus yksi on edelleen ääretön. Jos se sisältää vain keskenään erilaisia identiteettejä, astumme määrällisen ajattelun maailmasta laadulliseen.

Noniin: minulla on siis köysi, jossa on tämä pää, mutta ei tuota päätä. Köysi koostuu säikeistä, säikeet langoista ja langat taas kuiduista. Edelleen: kuidut taas koostuvat polymeeriketjuista, polymeeriketjut atomeista ja atomin osat ovat ydin ja kuori. Kuori koostuu koulun kemian mukaan elektroneista, ytimessä majailevat protonit ja neutronit. Ytimen hiukkaset koostuvat kvarkeista. Tähän loppuu hiukkastietouteni. Higgsin bosonista taannoin puhuttiin, mutta käsitykseni hänen olemuksestaan ovat sangen vähäiset. Pieni se kuuluu olevan, sangen pieni. 

Otan köydestäni kaksi metrin pätkää johonkin tarpeeseeni. Olen huolellinen, joten ne ovat Planckin pituuden tarkkuudella saman mittaiset. (Planckin pituus: 1,6 · 1035 metriä. Aika lyhyt.) Näillä köysillä on kuitenkin kummallakin pari ominaisuutta. Ensinnäkin ensimmäinen niistä on "ensin leikattu" ja jälkimmäinen "sitten leikattu". Lisäksi köysi on luonnollinen olio, joten jollakin tasolla sen rakenneosaset ovat eri tavoin järjestyneet eri pätkillä. Köysi on laadullinen olio. Jokin fyysinen ero niillä pätkillä on. Niillä on siis identiteetit. Avot! Onko yksipäinen köyteni sama, kuin ennen kuin leikkasin siitä palat? Toistuvatko rakenteeltaan täsmälleen leikkaamieni kaltaiset pätkät köyden jossakin vaiheessa? No, koska köydenpätkässä on rajallinen määrä ominaisuuksia, ja toisiintumisen todennäköisyys on ääretön, köydessä on ääretön määrä samanlaisia pätkiä. Tosin ne pätkät voivat olla äärettömän kaukana.

Näin pohdittuani minun on pakko todeta, että tyttöystäväni oli oikeassa. Ääretön miinus yksi on ääretön. Sitä hän ei tiennyt, että niin on jopa laadullisessa maailmassa. Ei hän tosin sellaista edes pohtinut. Totesin, että suurin luku, jota pystyn jotenkin välittömästi ajattelemaan, on joitakin miljoonia. Maailman suurin nimetty luku on sentiljoona: ykkönen ja 600 nollaa. Miljardin ja sentiljoonan välillä on lukuja, joiden nimistä minulla ei ole mitään käsitystä. Käsittääkseni maailmankaikkeudessa ei ole sentiljoonaa alkeishiukkasta, ei läheskään. Jonkin lähteen mukaan luku on 1080. Aivan sama. Uskoisin monenmoisia muitakin lukemia, kunhan ne ylittävät käsityskykyni ja kvintiljoonan riittävän moninkertaisesti.

Mitä tästä opimme? Yksilöllisen identiteetin käsitteen kriteeri on määrällinen rajallisuus. Ei varmasti liikuta sinua, lukijani, millään tavalla. Eipä muuten minuakaan kovin paljon. Mutta onko tällä jokin merkitys laadullisen tutkimuksen varteenotettavuudelle? Vai voiko väittää, että viime kädessä määrällisessä tutkimuksessa operoidaan ihmiselle käsittämättömien asioiden kanssa - paitsi jos määrällistä käsittelyä jotenkin rajataan. Ja jos sitä rajataan, niin ollaanko sitten kuitenkin tekemisissä laadullisen tutkimuksen kanssa? Sanoisin, että kyllä, paitsi jos tutkitaan puhdatsa matematiikkaa, jossa millään luvulla ei ole mitään muuta ominaisuutta kuin abstraktio.

Yksi seikka kuitenkin on, miksi tämä olisi pitänyt tajuta. Silloin, kun vielä luulin kirjoittavani väitöskirjan, työni ohjaaja, professori Helmi Järviluoma-Mäkelä neuvoi minua lukemaan Pertti Töttö -nimisen tiedemiehen teoksia laadullisesta ja määrällisestä tutkimuksesta. Tein, kuten professorini neuvoi. Luin kaksi Töttön kirjaa. (Vai "Tötön"? Vakiintunut taivutustapa on oikea, mutta sitä minä en tiedä.) Hän käsitteli teksteissään muun muassa pro gradu -tutkielmille annettuja arvosanoja. Minun gradullani on kirjaimena ilmaistu arvosana, mutta helppohan sellainen on numeeriseen muotoon tulkita. Hän kirjoitti sivutolkulla näistä numeroista tai sellaiseksi muunnetuista arvosanoista, tarkoituksenaan selittää, että miehet saavat graduistaan vähintään yhtä hyviä arvossanoja kuin naiset, ja ovat siis ainakin yhtä hyviä yliopisto-opiskelijoita kuin naiset. Se, mitä Töttö ei huomioinut on, että ei ole mitään yhteismitallista gradujen pisteytysjärjestelmää. Arvosanoille on kyllä kriteerit, mutta arvostelijat tekevät aina subjektiivisen arvion kokemuksensa perusteella, että minkä arvosanan kukin työ saa. Jos olisin niinä vuosina tavannut Töt(t)tön, olisin käynyt kiistelemään hänen työstään tällä argumentilla. Minä en ole auktoriteettiuskoinen kovin mielelläni, mutta tässä kohden minun pitää ottaa hattu kouraan. Minä olen tehnyt akateemista tutkimus- ja opetustyötä yhteensä muutamia vuosia. Tötöllä kokemusta on vuosikymmeniä. Lisäksi minä en ole keskustelutilanteissa kovin nopeaälyinen. Todennäköisesti olisin jäänyt argumentoinnissa toiseksi. Sen sijaan, jos minulla olisi ollut tämä essee käytössäni, olisin voinut hiljentää Töt(t)ön. En tosin tiedä, hiljentäisikö hänet kyvyttömyys seurata ajatteluni syvällisyyttä, vai se todennäköisempi vaihtoehto: jotta argumentista voisi sanoa jotakin, siinä pitää olla pää ja häntä. Se ei voi olla yksipäinen köysi.

Edit: pyysin matemaatikko Juhaa lukemaan tämän tekstin. Kommenttina oli ylös sojottava peukalo. Ehkä tämä ei vieläkään ole akateemisen tason matemaattista pohdintaa, mutta jos edes vähän epätavallista viihdettä.

torstai 14. helmikuuta 2019

Ajatusten aurajoki

Valvoin koko yön. Mielessäni velloivat kauhuajatukset. Ja se ei ollut mikään kotoinen Auraoja, vaan mantereen levyinen tulvavuoksi. Karmeimmat ajatukset eivät häviä Johanneksen ilmestykselle - sillä erolla, että mielessäni eivät olleet vertauskuvat vaan konkreettiset, olemassa olevat asiat. Vähän mukavammat ajatukseni liittyivät jälleen sukupuoleen. Pohdiskelin, että useimmille sukupuoli on helppo juttu: syntyvällä vauvalla on pippeli tai pimppi ja elämä on sukupuoli- ja seksuaalisuusasioiden suhteen sitä myöten selvä. Hiukan mutkikkaammaksi asia kävi, kun yritin jälleen aprikoida, mikä sukupuoli oikeastaan on. Tästähän jo kirjottelinkin, mutta ihmettelemättä jäivät sukupuoli-nimellä tunnetun ilmiökokonaisuuden synty ja olemus. Mikä perimmältään tekee miehen tai naisen? Jos asiaa tutkaillaan näkyviä sukuelimiä laajemmin, päädytään äkkiä kromosomeihin ja raskaudenaikaisiin ja myöhempiinkin hormoneihin. Jos tarkastellaan vielä lähemmin, päädytään yksilön sukupuolikokemukseen. Tämä on kiistanalainen asia, jossa yhdet vetoavat siihen, että kokemus olisi muka jokin vapaan valinnan asia ja toiset taas ovat äityneet tutkimaan erilaisuutta kokevien aivoja ja tehneet kiinnostavia havaintoja. Koska tämäkin asia oli liian simppeli ja ainakin tuttu, aloin pohtia, kuinka kääntää englanniksi Volter Kilven romaani Alastalon salissa. Kehtaan väittää, tämä viimeinen asia on ihmiskunnan vaikein ongelma, vaikkei ehkä suurin.

Hitostako tuo ajatusten aurajoki oikein virtaa? Yöllä olisi kiva nukkua, ei valvoa. Pelottavien ajatusten parissa valvominen on hirveää. Pimeässä maatessani koin ihan konrkeettista pelkoa ajatusteni vuoksi. Sukupuoleen liittyvät ajatukset ja Alastalon salin kääntäminen eivät ole pelottavia ajatuksia, eivät edes hämmentäviä, mutta pitäessään valveilla nekin ovat pakaroiden välistä.

Yö nyt tietenkin on ajatusten aikaa, kun selvin päin ja muita häiritsemättä ei paljon muuta voi tehdä. Olisihan tuo kiva soitella kitaraa, mutta naapuri ehkä sai juuri unen mietteiltään, eikä kaipaa sähkökitaratulkintaani J. S. Bachin kiharaisesta viulukappaleesta. Enhän minä sillä, että naapuria säröllä soitettu sähkökitara sinällään haittaisi, mutta kun minä en sittenkään ole poikkeuksellisen taitava käytännönmuusikko. Niinpä sitä sitten aprikoi sitä, mitä ajatusten aurajoki tietoisuuteen syöttää. Voimmeko tästä päätellä, että alitajuntamme on ajatusten aurajoen synonyymi? Niin ja/tai näin, näin niin, että, kuten ennenkin olen pohtinut, jotta ahdistavan ajatuksen voisi torjua, sen tulee, kuitenkin, ensin, tietoisesti, olla mielessä. Kierre on pirullinen. Jotta voin torjua ajatukset omasta kuolemastani, oman kuolemani ajatuksen pitää olla tietoisuudessani. Paskat, sanon minä! (Reunahuomautus: älkää peljätkö, pääsyni säännölliseen psykoterapiaan on vireillä. Edellinen lääkärini oli tehnyt siitä aloitteen ja anomuskaavakkeen viimeisteltäväkseni. Luullakseni siitä syystä, että hän lähti vuodenvaihteessa muualle töihin, kyseinen kaavake jäi toimittamatta minulle ja eteenpäin, ja niinpä sain sen käteeni vasta nyt, kolme kuukautta myöhemmin. Olen käynyt kyseisellä polilla tällä välin vähintään viisi kertaa.)

Ihmisellä on kuulemma 50 000 ajatusta päivässä. Hauska ajatus. Siinä on miete tyttöineen. Mutta mikä on yksi ajatus? Missä kulkee aistimuksen ja ajatuksen välinen raja? Onko kipu siis ajatus vai ei? Entä tunne, onko pelko ajatus? Tai voisiko asiaa lähestyä niin, että onko verbaaliseen muotoon puettavissa oleva mielensisältö tällainen ajatus, jonka voi laskea tuohon 50 000:een? Käykö siinä tapauksessa niin, että visuaalinen ajatus ei ole ajatus? Tämä on vähän konstikasta. Esimerkiksi ruuvin toiminnan ymmärtäminen on minulle visuaalisesti aika helppo juttu. Mutta voi taivas, jos minun pitäisi tässä ruveta sanallisesti selittämään, kuinka ruuvi toimii! Taidan mielummin ruveta kääntämään Alastalon salia swahilin kielelle. En taatusti suoriudu ruuvin toiminnan selittämisestä 50 000 sanalla, mutta ei sen tajuamiseen silti päivää kulu. No, joskus jatkuva näköaistimus kertoo enemmän kuin 50 000 sanaa. (Onko näkyvän todellisuuden tajuntamme muuten jotenkin jatkuvaa, vai jakautuuko se jotenkin yksittäisiin kuviin, kuten elokuvafilmi? Ainakin voimme kuullen havaita lyhyempiä erillisiä ajanjaksoja kuin nähden, joten arvaan, että näemme maailmamme erillisistä kuvista koostuvana elokuvana.)

Palataan vielä tuohon ajatusten sanallisuuteen ja havaintoon. Minä tykkään tuijotella mietteissäni liikennevälineen ikkunasta ulos. Näen esmes bussin ikkunasta kuinka metsä ja pellot vaihtelevat. Vaivun ajatuksiini, pohdin vaikka sitä, tuleeko siskoni linja-autoasemalle vastaan vai kävelenkö omin nokkineni hänen luokseen. Kuitenkin samalla havaitsen, että pelto vaihtuu metsään. Jos se nyt sitten on sekametsää, niin pohdinko, että kuusi, haapa, koivu, koivu, haapa, haapa, kuusi, mänty, kuusi kuusi, koivu...? Siskoni vastaantulosta huolimatta olen siis havainnut, että linja-auto kulkee sekametsän halki.

Ovatko nämä ajatukset peräkkäisiä vai rinnakkaisia? Ihmisen ajukoppa ei ole yhtä nopea kuin tietokone. Sen sijaan se on näppärä käsittelemään monia rinnakkaisia asioita, joista pääosa ei edes ole tiedossamme. Aivot esimerkiksi hallitsevat hengitystä jatkuvasti, vaikka emme jatkuvasti ajattele sitä. Voimme hengittää samaan aikaan kun mietimme siskoa ja näkemiämme puita. No, ylipäätään emme taida olla tietoisia aivojemme toiminnasta. Voimme kyllä tahtoessamme keskeyttää hengityksemme, mutta siitä meillä ei ole välitöntä tietoa, kuinka se aivoissa tapahtuu. Olen tosin joskus kokenut voimakkaan intuition ja oivaltamisen ilon päässäni ja koko vartalossani. Ehkä väite aivojen toiminnan tiedostamattomuudesta on liiallinen. 

Joskus tuntuu, että on jonkun kanssa samalla aaltopituudella. Voisin tässä määritellä sen niin, että sama virike aiheuttaa saman tai ainakin samankaltaisen ajatuksen. Yhteen aikaan puhuin nuoremman veljeni kanssa tämän tästä niin, että toinen aloitti virkkeen ja toinen puhui sen loppuun. Kun paljon viettää aikaa yhdessä, niin se on tietenkin ymmärrettävää: asiat ja niihin liittyvät asenteet ovat kummallekin tutut. Joskus näin käy myös entuudestaan vieraan ihmisen kanssa. Olen saanut kokea tällaista yllättävää samanaaltopituisuutta muutaman kerran eläissäni. Yhden kanssa menin naimisiin, kahden kanssa olen yhä hyvä ystävä, vaikka melko harvoin tapaamme. Yhden kanssa tiemme ovat eronneet, mutta onneksi ei erimielisyyksien vuoksi. Arvelen siis, että ajatuksia syntyy virikkeistä.  Virike voi olla oman mielen sisältö tai havainto. Ja on siis ihan relevanttia kysyä, ovatko nämä virikkeetkin ajatuksia. (Onko koko todellisuutemma vain kielellisiä ajatuksia?) Yksinkertaisemmat näistä ovat luokkaa "viisi", "kuusi" tai "koivu". Nämäkin ovat jo aika mutkikkaita. Osaamme erottaa kuusen koivusta ja numeraalit substantiiveistä, ja lisäksi meillä on kyky luokitella puut, kuuset, koivut ja luku tahi numero viisi. Siihen ei tarvitse kummoista yhteistä aaltopituutta, että useammalle ihmiselle syntyy samaan aikaan samasta virikkeestä miete "viisi". Se jo vaatii jonkinmoista yhteenkäypyyttä ajatusmaailmassa, että ilmiö "kuusi" ei synnytä useamman havaitsijan mielessä vain ajatuksia kuusipuusta tai luvusta kuusi, vaan ajatuksen "homonyymi", sana, jolla on kaksi merkitystä. Tai onhan sillä kolmekin merkitystä: kuu + possessiivisuffiksi, "sinun kuusi".

Harhailin Pekka-ystäväni kanssa Turun lentoaseman lähimetsissä. Emme olleet tyyten eksyksissä, mutta ihan tarkkaakaan sijaintitietoa meillä ei ollut. Siinä tallustellessamme juttelimme palindromeista, joista minä pidän, ja joiden kehittelemisessä Pekka on melkoinen mestari. Poikkesimme metsään - lentokenttäteemaan sopivasti nimetyltä - pätkältä nimeltään Aviatie. Kun olimme aikamme talsineet soita ja kankaita, oivalsin, että olemme lähestymässä lähtöpaikkaamme. Tokaisin spontaanisti: "Ei taivas! Aviatie!"

No jestas, mikä teksti tämäkin on! Pää on, mutta ei häntää. Tai sitten on häntä, muttei päätä. Pääpää ja häntäpää. Aloin kirjoittaa ajatusten aurajoesta, että saisin ahdistavat mietteet mielestäni ja ylipäätään ajatella jotakin, koska pidän tällaisesta vähemmän konkreettisesta aprikoinnista ja kirjoittelusta. Usein tiedän, mihin kirjoitelmallani tähtään, mutta tällä kertaa en, ja sen huomaa. Päädyin öisistä pakkoajatuksista Aviatielle. Tämä Aviatie-ajatus tosin oli jo tietoinen epäjohdonmukainen hyppäys asiasta toiseen. Jos tässä tekstissä tulisi seuraava kappale, se tarkastelisin pyramidien rakentamista. Sitähän ei vieläkään tiedetä, kuinka niin jättimäiset rakennelmat on saatu aikaan vuosituhansien takaisella tietämyksellä ja keinoilla. Sekään ei riitä vastaukseksi, että piiskaamalla riittävän monta orjaa riittävän kovasti, sillä on olemassa näkemys, että pyramideja rakentelivat pikemminkin melko hyvinvoivat ammattilaiset. Pahkasika-lehdellä oli vetoava selitys noista rakennushankkeista: pyramidit rakennettiin ensin kyljellään ja käännettiin sitten pystyyn. Väittäisin, että pyramidin pystytys on huomattavan helppo homma Alastalon salin kääntämiseen tai ruuvin toiminnan sanalliseen selittämiseen verrattuna. Ja kaikki nämä ovat helppoja siihen verrattuna, että seuraisi minun ajatuksenkulkuani alitajunnasta blogiin asti!

(Edit: Alastalon salisso on kuin onkin käännetty: ruotsiksi. Olisi poskettoman hienoa jutella jonkun ruotsinkielisen laitoksen lukeneen ja ruotsia äidinkielenään puhuvan kanssa!)

sunnuntai 10. helmikuuta 2019

Älynväläys

Kun englantilainen sanoo, että pussy pussy, hän kutsuu kissaa. Suomessa ääneasultaan jokseenkin sama ilmaus tarkoittaa pussailua. Kun suomalainen sanoo, jotta kiss kiss, hän kutsuu kissaa. Ja aivan selvästi englanninkielinen tarkoittaa sillä pussailua.