sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Kaukainen elämä

Olen ollut kolmessa ensiaputilanteessa, jossa kuolee ihminen. Yhteensä kuolleita on syntynyt neljä!

Tämän muistan aina kertoa. Kai se jotenkin on jälkensä jättänyt. Niin että jos nyt sitten pohtisin elämää.

Ihmiset etsivät elämää ulkoavaruudesta. Aika ajoin ilmestyy uutinen, jossa kerrotaan että taas on löydetty kaukaisen aurinkokunnan planeetta, jolla voisi olla elämää. Jotkut rakentavat kauhukuvia planeetallemme tulevista tunkeilijoista, jotka aiheuttavat ihmiskunnan tuhon. Vuosikymmenten takainen sarja nimeltään V taisi olla varhainen esimerkki tällaisesta äärimmäisestä kauhufantasiasta. Siinä tulijat käyttivät ihmisiä ravinnokseen. Sarjan esittäminen keskeytettiin. Toiset taas toivovat tulijoiden tuovan hyvää, esimerkiksi lisää tekniikkaa tai kenties tekniikkaa, joka mahdollistaa nykyisen kaltaisen elämän jatkumisen ikuisesti.

Ikuisesti on mahdottoman pitkä aika. Auringosta tulee punainen jättiläinen 4 - 6 miljardin vuoden päästä, jolloin Telluksemme tuhoutuu. Tyyssijamme on elämänsä keski-iässä, jos mitään loppua ei tule ennen kuin Auringolta on vety loppu ja se ryhtyy fuusioimaan raskaampia aineita. Ikuinen käsittää myös vuosimiljardit. Tai ehkä ei, ehkä siinä mittakaavassa koko ajan käsite on jotakin muuta kuin tämä minun näkemykseni, jossa kello mittaa jäljellä olevaa aikaa sekunti sekunnilta.

Jos uskomme homo sapiensin todella elelevän vielä mahdottoman kauan, pitää jossakin vaiheessa ruveta suunnittelemaan muuttoa. Odotan vain sitä neropattia, joka saa miljoonat ihmiset rahoittamaan oman hulluutensa myymällä paikkoja Telluksen pelastusveneeseen. Siihen nähden kaikenlaiset apokalyptiset liikkeet, jotka ovat saaneet ihmiset odottamaan taivaallista kristalliarkkia jo piakkoin, ovat lähinnä hieman hassahtaneita ja lähes harmittomia historian kummallisuuksia.

Kaukaisella planeetalla asuva kansa on yhtä lailla ihmisen luomus kuin ateistin jumala. Mielikuvituksemme näyttää riittävän neliraajaisten, päällisten olioiden luomiseen tai sitten äärimmillään tuo kaukainen hahmo on kuin Tähtien sodan Chewbacca: melkein kuin ihminen, mutta karvainen ja murisee. Toisaalta jotkut teknokraatit rakentelevat mielissään kvanttitietokonetta, joka kyseenalaistaisi elävän ihmisen ja rakennellun tietokoneen välisen rajan paljon radikaalimmin kuin mikään kyborgi. Niin kauan tilanne lienee hyvä, kun nettitietokone ei manipuloi ihmistä kyvyttömäksi kiskomaan töpseliä seinästä. Uskon enemmän ihmisen kykyyn seota omaan näppäryyteensä kuin hallita kaikkien tekojensa ja keksintöjensä seurausta. Näyttäisi jo nyt, että esimerkiksi porno saa monet valtaansa. Hyvä ettei minuakin, kuten muutamaa kirjoitelmaa aikaisemmin kerroin. Riippuvainen ihminen ripustaa vaikka itsensä johtoon, kunhan virtaa ei katkaista! Se, että jokin ihmissuvun kehittämä järjestelmä muuttaa ihmisen orjakseen taitaa tapahtua tavalla, jota nimenomaan emme osaa ennakoida. Täsmälleen tästä on kyse esimerkiksi ympäristön saastumisessa: kun polttomoottori keksittiin, kenelläkään ei käynyt mielessäkään, että tärvelemme koko ilmakehän niiden kanssa. Ajatus olisi ollut täysin absurdi. Kun tämä ajatus viimein alkoi saavuttaa tietoisuuden, olimme jo liian riippuvaisia polttomoottoreista. Todennäköisesti tuo Telluksen pelastusvenekin toimii polttomoottorilla. Älkää palelko, kun pääsette Kuiperin vyöhykkeelle!

Tutkijat, jotka tutkivat kaukaisen elämän mahdollisuutta, keskittyvät tutkimaan kemiallisia reaktioita ja ympäristöjä, joissa mikään elämä olisi mahdollinen. Tämä meidän elommehan perustuu dna- ja rna-valkuaisaineketjuen kykyyn kopioida toinen toisiaan. (Miksei koskaan puhuta kuopioimisesta?) Nykyisin tuntemamme elämän yksinkertaisimmat muodot eivät taida juuri tällaista dna-ketjua kummempia olla, ja me itsehän olemme sen huipulla: meillä on tietoisuus ja huikea sopeutumiskyky ja olemme viisaita - niin viisaita, että sekoamme siihen.

Entä jos elämän löytäminen onkin mittakaavakysymys? Tieteilijät etsivät jotakin, jonka ulottuvuus on pienimmillään molekyyliketjun luokkaa ja suurimmillaan jotakin, mikä mahtuu tallustelemaan planeetalla. Ja lisäksi sillä pitää siis olla kemiallisiin reaktioihin perustuva kyky monistautua ja saavuttaa tietoisuus. Tietoisuus on jonkinlaista sähköistä ja kemiallista vaihtelua jossakin mediassa; informaatiota, merkitystä, mahdollisesti toistuvia kuvioita kaaoksen keskellä, muotoja. Meille se on tietenkin myös kokemus ainutkertaisesta minästä; kehosta, tunteista, tiedosta ja aistimuksista.

Avaruutta peilaillaan, luotaillaan ja kuunnellaan ja kaiken kohinan seasta yritetään löytää jotakin mikä vaikuttaisi toisteiselta, muodolta kaaoksen keskellä. Toistaiseksi morsemerkkejä ei kai ole vastaanotettu kovin paljon. Mutta jos jokin kaukainen sivistys yrittääkin lähettää meille viestejä, mutta viestin perusyksikköiden pituus on niin pitkä, ettemme ymmärrä. Ehkä jokin, joka meidän kielissämme vastaisi vaikka yhtä vokaalia, kestääkin sata vuotta. Meidän vuottamme. Tai jos se onkin niin nopeasti vaihtelevaa ja kiivastempoista, että tekniset vekottimemme ei äkkää sitä?

Olen joskus ajatellut, että aurinkokunta muistuttaa atomia, vaikka onkin litteä. (Japanin numeraalit ovat metkoja, koska niihin liittyy adjektiivi tai ainakin jonkinlainen laadun ilmaus.) Planeetta kuineen on samanlainen. Aurinkokunnat muodostavat galakseja, ja niilläkin kai on keskus, jota sitten hiukkaisemmat hiukkaset kiertelevät. Galaksit muodostavat ryhmiä. Voimme jatkaa ajatusleikkiä: tuntemamme maailmankaikkeus onkin ehkä vain yksi lukemattomista muista. Kaikilla näillä olemassaolon tasoilla voi kai periaatteessa ilmetä informaatiota. Ajatusleikkinä pidän mahdollisena sitä, että vaikkapa galaksien järjestelmät kopioivat toisiaan. Jollakin meidän aikakäsityksemme ulkopuolisella tapahtumien peräkkäisyyden jänteellä muodostuu (vaikkapa) galaksien järjestelmiä, jotka muistuttavat dna-ketjuja. Ehkä on olemassa jokin tällaisiin järjestelmiin perustuva elämä, jolla on myös tietoisuus. Ja ehkä senkin elämänmuodon on yhtä vaikea puuttua oman elämänsä ja olemassaolonsa perusosasiin kuin yksittäisen ihmisen omaan dna:hansa. (Olen tietoinen siitä, että nykytietämyksen valossa ihmisen perimä ei olekaan täysin pysyvä koko elämän ajan. Yksityiskohtia en tunne.)

Inhimillisemmässäkin mittakaavassa on mahdollista kysyä, että onko jokin kaukainen elämä laadultaan ja perusteeltaan niin toisenlaista, että vaikka se on olemassa ja nähtävissä, emme tunnista sitä. Näemme kaukaisen planeetan kiviä, mutta nuo kivet ovatkin eläviä. Prosessit, jotka tekevät niistä eläviä, ovat vain niin hitaita, ettemme tajua. Ehkä se elämä ei tarvitse palamisreaktiota tai vettä kuljettamaan tarvittavia aineita osallistumatta reaktioihin itse. Tarvinneeko sähköäkään? Ehkä jokin muu maailmankaikkeuden perusvoima riittää!

Kun huomenna menen rannalle, ajattelin heittää kiven veteen miettimättä, olisiko se sittenkin halunnut olla rannalla. Se on eloton eikä sillä ole tietoisuutta eikä tahtoa. Se ei palele talvisen syvänteen neliasteisessa vedessä, eikä edes nolla-asteisessa rantamatalassa. Vuosituhansien mittaan eroosio jäystää sen aina vain pienemmiksi partikkeleiksi, jotka lopulta painuvat merenpohjaan. Siellä ne kaikki yhdessä sedimentoivat ja painuvat tektonisen liikkeen myötä maan vaippaa ja sulavat magmaksi. Kenties joskus, ennen kuin Aurinko muuttuu punaiseksi jättiläiseksi, samat piirippuset purkautuvat tulivuoresta laavana, jähmettyvät kallioksi ja lohkeavat siitä taas rantakiveksi.

Kun heität kiven kylmään mereen, muista elämän ihmeellisyyttä! Me kuolemme, mutta jossakin omassa mittakaavassamme hyvin kaukana joku katselee mannertemme liikkeitä ja pohtii, että onkohan tuolla elämää.

perjantai 27. elokuuta 2021

Masennuksen hoito

Masennusta podetaan urakalla. Itse olen saanut sen diagnoosikseni 20 vuotta sitten, mutta riesanani se on ollut paljon, paljon kauemmin. Aivan varmasti täytin masennuksen kriteerit, kun 16-vuotiaana lopetin lukion ja jäin kotiin. Mieli oli maassa, välillä en poistunut kotoa moneen päivään. Ikkunaverhot olivat suljettuina viikkoja. Sen jälkeen on ollut helpompia aikoja ja paljon vaikeampia aikoja.

Masennuksen syyt ovat psyykkisiä, sosiaalisia ja biologisia. Nämä seikat vielä kietoutuvat toisiinsa. Psyykkiset asiat ovat myös biologisia: masennustila voidaan todeta aivoista. Usein puhutaan hermoston välittäjäaineista: serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini vilahtelevat masennuskeskusteluissa usein. Masennuslääkitys taas pyrkii vaikuttamaan näihin hormoneihin. Keskustelu munan tai kanan ensimmäisyydestä ottaa muodokseen arvelut siitä, onko masennus ensin ja hormonaaliset muutokset sitten vai päinvastoin.

Jotkut ovat myös taipuvaisempia masennukseen kuin toiset. Taipumuksen syyt taitavat jakautua samoin: sosiaaliset, biologiset ja psyykkiset. Hyvä esimerkki tällaisesta on älykkö. Huomattavan älykkään ihmisen on vaikea löytää juttuseuraa, koska muut eivät pysty seuraamaan hänen ajatustensa kulkua. Ja koska ajatusten ymmärtäminen on vaikeaa, älykkö voikin saada kuulla olevansa tyhmä ja hullu. Ennen pitkää yksinäisyys - eli sosiaalinen syy - aiheuttaa psyykkisen ongelman, masennuksen. Ja se taas alkaa näkyä biologisina seikkoina.

Jos menee valittamaan lääkärille alakuloa, väsymystä ja saamattomuutta, tuomio on melko varmasti masennus. Lisäksi lääkäri voi pyrkiä sulkemaan pois erilaisia muita sairauksia, vaikkapa diabeteksen. Hoito on lähes poikkeuksetta sama. Alkuvaiheessa lääkäri määrää mielialalääkkeen ja mahdollisesti rauhoittavia tai nukahtamista helpottavia lääkkeitä. Sairaslomaa tulee helpolla viikkokausia ja helpolla sairasloma pitkittyy kuukausien mittaiseksi. Jos lääkitys ja loma eivät auta, yleislääkäri lähettää psykiatrin juttusille.

Psykiatri haastattelee, tutkii ja testailee ja määrää lisää lääkkeitä ja suosittelee psykoterapiaa. Sairasloma tuppaa jatkumaan. Lääke auttaa joskus - mutta usein ei. Kokeillaan toisia lääkkeitä ja potilas joutuu sietämään erilaisia sivuvaikutuksia, kuten viikkojen pahoinvoinnin, kuivalta taulusieneltä tuntuvan kielen ja tasapainovaikeudet. Seksuaaliset murheetkin ovat tavallisia: ei oikein kiinnosta, mikä voi olla parisuhteessa elävälle kuorma. Ja vaikka kiinnostaisi, ei seiso tai kostu kuten ennen vanhaan.

Useimmiten masennus alkaa väistyä ajan mittaan. Mieliala ja aloitekyky paranevat. Joskus aikanaan lääkäreille oli selvä ohje: masennukselle ei tarvitse tehdä mitään erityistä, aika kyllä parantaa. Ja miksei parantaisi, ainakin jos masennuskelle on jokin syy, jonka voi poistaa. Lisäksi niilläkin, joilla masennus on perustila ja joiden masennus kyllä löytää aiheensa, mieliala vaihtelee sentään jonkin verran. Tämän lääkäri voi tosin tulkita kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, joka ei kuitenkaan aiheuta suoranaista maniaa. Niin että olkaa hyvät! Paremman vointinne jaksotkin ovat diagnosoitavissa.

Joskus masennus pitkittyy vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Lääkkeet, lääkärit ja psykiatrit vaihtuvat. Terapioita on tarjolla jos jonkinlaisia ja jos ne eivät ole yhteiskunnan kokonaan kustantamia, Kelan tukiaistenkin jälkeen potilaalle jää maksettavakseen summat, jotka aiheuttavat taloudellista hätää ja siis syventävät masennusta.

Yksi ongelma on se, että apua haetaan liian myöhään. Ihminen pystimään ylittämään päivittäisen sietokykyannoksensa aika helpolla ja kuittaamaan uni- ja muita velkojaan vapaa-aikanaan ja lomillaan. Vähä vähältä kuormaa kuitenkin kertyy. Ilo ja nauru katoavat elämästä. Aina väsyttää ja vaikka läheiset ja työkaverit tohkeissaan neuvovat lenkkeilemään, monta kertaa ei tule mentyä sinne pururadalle. Käveleminen saa murheelliset mietteet virtailemaan entistä kiivaammin ja juokseminen pursottaa keuhkot kurkusta. Voimia ei vain ole kuten ennen, vaikka puoli vuotta sitten. Sosiaaliset suhteet heikkenevät tai rapistuvat, kun ei jaksa osallistua rientoihin eikä keskusteluihin. Mielessä ei ole iloisia asioita ja lämmin huumori vaihtuu rutikuivaan ironiaan. Mutta ei, velvollisuudentuntoisesti lähdetään seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin. Kyllä tämä tästä, on tämä ennenkin tästä... kunpahan tulee perjantai ja porvarillisen iltahämyn aikaan saa kaataa itselleen lasin viskiä. Sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee kamelin selän. Tällainen voi olla jokin melko vähäinen vastoinkäyminen: saa sakot liikenteessä, vaimo suuttuu, lapsi tuo epämieluisan poikakaverikandidaatin... Tai sitten ei edes tapahdu mitään. Tiedän aikanaan menestyneen yrittäjän, joka yhtenä aamuna ei vain suoriutunut petistään. Perhe kummasteli, töistä soiteltiin, ja äijä vain makasi, eikä millekään näkynyt mitään syytä. Ihmeteltiin vain, kun ennen niin aktiivinen ja ahkera yrittäjä makaa, vaikka pitäisi tehdä töitä. Kohtuullisen jaksamisen raja oli kaiketi ylittynyt jo kauan, kauan sitten. Ukkoparka oli kenties ollut katkeamisen partaalla jo vuosia. Ja katkeaminen oli vasta lopun alkua: ensin lähti muija ovesta, sitten vietiin se ovikin - ja talo, johon ovesta pääsi. Surullista tässä on se, että tämän miehen pahin orjuuttaja ja kuormittaja saattoi olla hän itse, ja lähipiiri, joka oletti hänen jaksavan ja jaksavan. Siis juuri ne, joiden olisi pitänyt kysyä, että olisiko aika lomailla ja tehdä lyhyempiä päiviä. Ihminen saa ajettua itsensä loppuun sosiaalisen paineen tai oman kunnianhimonsa vuoksi.

Masennus on sairaus. Sille on oma, tautiluokituksen mukainen koodinsa. Mielenterveyden ongelmiin liittyvä ennakkoluuloisuus ja tuomitseminen on vähentynyt. Ymmärretään, että masennus ei ole oma valinta eikä se ole laiskuutta vaikka siihen kuuluukin saamattomuus. Yhä useampi käsittää, että masentunutta ei voi auttaa kehottamalla häntä ryhdistäytymään ja ottamaan niskasta kiinni. Olen vinksahtaneella tavalla pahoillani tästä.

Masennus ei poistu kehottamalla. Mutta kukaan tai mikään muu kuin masentunut itse ei voi olla päävastuussa omasta mielentilastaan ja elämästään. Muut voivat auttaa. Vaikka itse söin vähintään 15 vuotta erilaisia mielialalääkkeitä turhaan, en voi väittää, etteikö joku hyötyisi niistä. Minulla on riesanani ja ilonani aspergerin syndrooma, ja siihen näyttäisi liittyvän se, että spyykenlääkkeet eivät toimi tai toimivat toisin kuin odotetaan. Niinpä minulla ei ehkä edes voi olla niistä samaa kokemusta kuin muilla.

Olen myös ruvennut ajattelemaan, että masennus-sanan alkuperäinen merkitys pitäisi palauttaa: se on tunne ja mieliala, ei sairaus. On myös sairaus, jonka tunnemme nimellä "mielialahäiriö" tai "masennus",  joka aiheuttaa masennuksen tunnetta. Mutta masennus itsessään ei tämän uuden ajatusmallini mukaan ole sairaus. Se on terve merkki siitä, että jotakin kuormaa on liikaa.

Äärimmäisestä näkulmasta tarkastellen vaikuttaa siltä, että mielialahäiriön hoito pikemmin syventää masennusta kuin auttaa. Sairasloma tarkoittaa usein yksinäisyyttä. Yksinäisyys ruokkii näköalattomuutta ja ylläpitää ahdistavien pakkoajatusten kierteitä. Lääkitys voi latistaa tunteet niin että potilas tulee apaattiseksi. Apaattinen, välinpitämätön ihminen ei jaksa eikä halua kantaa vastuuta elämästään. Elämän taas ei pitäisi olla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen niin raskasta, että ihminen sortuu ja musertuu. Useimmat ihmiset kestävät kohtalon kovia kolhuja hyvin, kunhan ne tulevat yksitellen ja riittävin väliajoin. Arvelen, että vuosikymmenten asuntovelka, paine omasta ja läheisten menestyksestä, jatkuva kilpailu työpaikoista tai niiden pitämisestä ja muu ajallemme tyypillinen on paljon tuhoisampaa kuin vaikka toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen elämän aikana silloin tällöin. Omasta viimeisestä hetkestään ei kannatakaan murehtia, paitsi sen verran, että yrittää siirtää sen tuonnemmaksi.

Aivan keskeisenä syynä pidän elämän näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta. Esimerkiksi asuntolaina voi pakottaa pysymään hyväpalkkaisessa työssä, joka ei kuitenkaan vastaa tekijänsä taipumuksia. Jossain muussa maailmantilanteessa olisi helppoa sanoa, että myy asunto, osta edullisempi ja vaihda itsellesi sopivampaan ammattiin. Monilla on jokin psyykkinen side mahdollisimman hienoon ja kalliiseen asuntoon, joka voi olla suurempi taakka kuin pankkilaina. Ammattia taas ei noin vain vaihdeta. Eri alojen muodolliset vaatimukset voivat tarkoittaa vuosien mittaista kouluttautumista. Ja vaikka muodolliset vaatimukset täyttyisivätkin, työnantaja voi helpolla sanoa, että entinen tutkija ei ehkä viihdy puusepän ammatissa kuin hetken. Aavistus voi olla hyvinkin oikea. Ammattiin kuuluu paljon muutakin kuin työtehtävissä tarvittavat taidot. Monet ammatit esimerkiksi sanelevat vuorokausirytmiä. Raksalle mennään seitsemäksi duuniin, ja jos ei kertakaikkiaan ole aamuvirkku, se ei välttämättä onnistu. Vuorokausirytmin muutoksiin sopeutuu, mutta ei rajattomasti.

Nykyään miellä on enemmän vapaa-aikaa kuin kaiketi millään historian sukupolvella. Miksi olemme väsyneitä ja miksi masennustaipumus todella puhkeaa masennukseksi? Raskas työ ei ole ainoa asia, joka ihmisiä kuormittaa. Sanoisin, että motivoitunut jaksaa paljon. Kuinka paljon meitä kuormittaa kohtuuttomat odotukset, joita meille asetetaan ja joita luomme itse itsellemme? Pitäisi jaksaa tienata, että voi kuluttaa; pitäisi kuluttaa, että joku muukin ansaitsisi. Asunnoista jo puhuinkin: en käsitä, kuinka paljoon monet ovat valmiita saadakseen jotakin... joka ennen kuitattiin vaikka vajaan kymmenen vuoden ahkeralla työnteolla. Paljonko meitä kuormittaa pelko? Moniko puristaa itsestään viimeisetkin voimat, että ei olisi henkilöstöhallinnon hampaissa seuraavalla yt-kierroksella? Olen yrittänyt keskustella mainonnan vaikutuksesta, ja moni on sanonut, että ei vaikuta heihin. Jollakin hiton konstilla yhä uutta ja uutta tavaraa saadaan kaupaksi. Hinnat laskevat ja laatua heikennetään tarkoituksella, jota raha ja romu vaihtaisivat omistajaa. Paljonko mainonta vaikuttaa tiedostamattomiin ostohinkuihimme? Paljonko jäisi ostamatta, jos emme menisi ostoskeskuksiin viettämään aikaa? Olisiko lopulta mukavampaa, jos koti ei olisikaan tupaten täynnä halpaa ja huonolaatuista sälää, joka tuotti iloa vähemmän aikaa kuin sen ostamiseksi piti työskennellä?

Elämme väärin. Valitan. Olemme kohtuuttomia ja tämä kohtuuttomuus on yksi masennusta ruokkiva tekijä. Ne, joilla on taipumus, mielialasairaus, reagoivat ja kärsivät. Menetämme heidän työpanoksensa ja sosiaalisen tarjottavansa, koska kuormitamme heitä - eli itsejämme - liikaa. Yritämme lääkitä masentuneet sopeutumaan elämään, johon heillä ei ole mitään mahdollisuutta sopeutua. Yritämme painostaa heitä tekemään asioita, joihin he eivät sovi. Hoidamme masennusta - sekä tunnetta että sen takana olevaa taipumusta tai sairautta - tavalla, joka vain syventää ongelmia.

Jos joku on masentunut, hän ei muutu iloiseksi ja aktiiviseksi omin avuin. Ja vaikka hänellä on päävastuu omasta elämästään, emme voi esittää vaatimuksia. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ottaa väsyneet mukaan siinä määrin kuin he jaksavat. Tähän mukaan ottamiseen pitää kuulua väsyneellekin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Kuntouttava työtoiminta, minitoimeentulo ja yhdeksän euron lisä päivässä, eivät tarjoa tällaista. Miksi yhdeksän euron työmies tekisi mitään, jos se johda mihinkään. Yhdeksän euron töitä saa tehdä niin paljon kuin hallinnon pykälät vain sallivat, mutta varsinaiseksi ansioksi ja mahdollisuudeksi ne eivät tahdo muuttua. Käytäntö on osoittautunut, että vaikka olisi intoa täynnä ja raataisi kahden edestä, ei ole mitään takeita siitä, että työkokeilu tai kuntouttava työ johtaisi mihinkään kestävään tai kantavaan. Myös ammatillinen kuntoutus on usein heppoista. Kouluissa istutaan keski-ikään asti ja ideologiset liput liehuen vaahdotaan elinikäisestä oppimisesta. Erilaiset koulutuslaitokset hyötyvät, mutta hyötyykö kukaan muu? Kuinka usein mahtaa olla kyse siitä, että alalleen epäsopivalle ihmiselle etsitään uusi epäsopiva ammatti? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiselle puusepälle tuputetaan bussikuskin ammattia vaikka hän pärjäisi parhaiten vaikkapa toimittajana tai opettajana.

En väitä, että minun ajatuksin hoidettaisiin kaikkea masennusta. Vaan eipä hoideta lääkkein, terapialla tai edes sähköhoidollakaan. Olen tiukasti sitä mieltä, että kokemus omista vaikutusmahdollisuuksista ja todellinen vapaus löytää itselleen sopiva työ ovat aivan keskeisiä. Tämän edellytys on nykyistä joustavampi yhteiskunta, jossa voi vaihtaa alalta toiselle joutumatta talouskurimukseen. Kilpailun kuumentamassa yhteiskunnassa pitäisi pohtia, olisiko rennompi meno paikallaan: että ei oltaisi heti potkimassa väkeä kilometritehtaalle, jos yrityksen tuottavuuden kasvu hidastuu. Ja todella: tarkoitan sitä, että ei potkittaisi väkeä ulos jo siinä vaiheessa kun kasvukäyrä loivenee, kuten jossain tapauksissa tehdään. Ihmisetkin voisivat pitää tavoitteensa kohtuullisina - ja onneksi monet sentään pitävätkin.

Oma lukunsa olisi sosiaaliset kuormat: onhan se mukavaa, kun voi valita seuransa ja perheensä. Mutta valitseminen taitaa usein olla raskaampaa kuin epätäydellisyyden sietäminen. Kuten todettu, yksinäisyys lisääntyy. Nuori ihminen voi olla sitä mieltä, että tottahan sitä yksin pärjää. Palkka juoksee, hommat sujuvat. Entä kun iän myötä voimat alkavat huveta? Rientävätkö exät ja ammoiset tuttavat apuun? Vakiintunut parisuhde ja suhteellisen vakaa perhe-elämä on aikuisen ihmisen suurin sosiaalinen turva, ei Kela, eläkevakuutusyhtiö ja poliisi.

Syyttävä sormeni taitaa osoittaa kohtuutonta individualismia. Emme ehkä olekaan niin itsenäisiä kuin toivoisimme.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Omaperäistä ajattelua

Tässä tekstissä ei ole omaperäistä ajattelua.

https://www.youtube.com/watch?v=fxbCHn6gE3U

Tässä Ted-puheessa puhuja kertoo omintakeisten ajattelijoiden tavoista ja piirteistä. Musiikinystävänä tykästyin ajatukseen siitä, että originellit kehtaavat käsitellä myös huonoja ajatuksia ja että säveltäjillä on joukoittain huonoja sävellyksiä yhtä mestariteosta kohden.

En ehkä sanoisi mitään suosikkisäveltäjäni J. S. Bachin teosta huonoksi, mutta jotkut ovat minusta tylsiä. Sama koskee Mozartin viittätriljoonaa pianosonaattia ja niin edelleen.

Säveltäminen ja blogitekstien rustaaminen ovat vinttikamarin sormiharjoituksia. Ajatus ainaisesta ja kaikenkattavasta nerokkuudesta on nerokultin perusteetonta ihannoimista. Voimme ihailla Einsteinia hänen siististä muotoilustaan E = mcc. (Energia on yhtä suuri kuin massa kertaa valonnopeuden neliö). Hienoa, mutten ihan ymmärrä. Mutta massa ja valonnopeus kerrottuna itsellään kuvaa siis energiaa, joka jollakin on. A) Laskeutuiko tämä muotoilu A. Einsteinin mieleen uudenkiiltävänä ja valmiina totuutena vai B) syntyikö se lukemisen, funtsimisen, ajatusleikkien seurauksena, epäuskon saattelemana ja valmistuiko se muille esitettäväksi vasta monen vaivihkaa tehdyn kokeilun jälkeen? En tiedä. Kokeilu varmaan tarkoittaa tässä sitä, että herra Nobelisti vertaili aatostaan muihin mietteisiinsä ja tutki, kehkeytyykö ristiriitaa vai aatoksen sopusointua.

Olen aikaisemmin pohdiskellut, että ajattelu on rankkaa ja vaatii harjoittelua. Nero ei ole nero nerokkuuttaan, vaikka perintötekijöillä katsotaan olevan tärkeä osuus poikkeuksellisen ajattelukyvyn kehkeytymisessä. Toinen puoli on arvioni mukaan jääräpäisyyttä ja henkisen kivun sietokykyä. Minä menestyin koulussa yleensä hyvin, toisinaan erinomaisesti ja joissain harvoissa asioissa jopa loistavasti. Yksi koulunkäyntiin liittyvä keskeinen mielikuva on kokeiden ja tenttien tekemisen tuskallisuus. Vaikka rakastin tenttisalin hiljaisuutta, aprikoinnin olessa kuumimmillaan päätäni särki, niska jumitti, hengitysilma tuntui loppuvan ja keskittyminen oli sillä tavalla vaikeaa, että mielessäni risteili monia ajatuksia päällekkäin ja jokainen niistä olisi pitänyt rustata johonkin paperin kulmaan tai konseptiin ylös, etteivät ne unohdu. Joskus unohtui ja josku se unohdus maksoi karvaan romahduksen arvosanassa - erityisenä esimerkkinä logiikan peruskurssin tentti, josta minulla olisi ollut mahdollisuus saada täydet pisteet ja korkein arvosana, jos... ja vain jos! Niin... koulu- ja opintomenestys ei ollut helppoa. Olisin voinut armahtaa itseäni ja kelpuuttaa tyydyttävät arvosanat, jolloin olisi myös välttynyt tenttitilanteen väsymykseltä ja tuskalta.

Jos vain jos olisin edes joskus tehnyt aivojumpan eli logiikan harjoitustehtävät ja käynyt niissä edistyneempien oppilaiden ohjaamissa harjoituksissa, olisin saanut rutiinin, jolla mokoma moka olisi vältetty ennen väärän vaihtoehdon ilmenemistä mieleeni. Kuitenkin uudet ajatukset tulevat jostakin. Uskon hartaasti, että ihmispolon, edes neron, aivot eivät kehitä tyhjästä juuri mitään. Yksi keino uuden kehkeyttämiseen on moka. Soittamalla väärin voi tehdä oivalluksen vekkulista musiikillisesta liikahduksesta. "Eiku" ei ole ratkaisu. Kirurgi ja jazz-muusikko eivät sano, että oho, vaan että kappas kappas! Useimmiten tuloksena ei ole mitään kummoista. Mutta joskus on. Joskus - siis harvoin. Bachin yli tuhannesta teoksesta vain murto-osa on suosittuja neronleimauksia. Jokin harvoin esitetty kantaatti on friikkien leipää, säveltäjän päivätyötä ja hiljaista aivojumppaa, ehkä epätyydyttävä kokeilu.

Taitaa mennä siihen harjoitelmien koppaan tämäkin asia. Ja muutoinkin voisin harkita jotakin muuta harrastusta ja kirjoittamisen aihetta kuin ajattelemisen ajattelu. Tai ajattelemisen ajattelemisen ajattelu.

torstai 10. kesäkuuta 2021

Nautical Aesthetics III

 This is just a short question to be considered:

What is the nucleus of the nautical aesthetics? We can appreciate and think philosophically about anything even not knowing too much about the scope or subject itself. I cannot answer immediately. So, I ask you, my possible reader, to search for Ivan Aivazovsky's sea paintings. Are they pure romantics without any experience of seafaring? Why and how do they resemble modern they digital photos with exaggerated colors? How was he able to see how the waves look like in heavy weather? You cannot definitely see the sea like that through a camera. So, Aivazovsky, I guess, has had time to look at the waves and learn all those visions that last only fragments of seconds.

I guess the sea romantics can be divided into to two: the empty and the full or external and internal of however. Striped t-shirts wore by in the sailing club restaurant does not necessarily have anything to do with the sea. Nor does the clean white and blue Musto or Helly Hansen clothes. The same clothes with some epoxy stains and fixed rifts are something else. At least they tell that a yacht master is really the master of his yacht.

Admiring the sea does not depend on sailor's, artist's or perceiver's experience directly, but I guess looking the ocean through a hotell window will yield quite a different results than welding the bulb off shore after colliding with something that disappeared.

tiistai 25. toukokuuta 2021

Nautical aesthetics II

 Thus, I shall divide the scope of my newly invented academic aesthetic work, nautical or sea aesthetics, in the next parts:

1) Aesthetics of the sea. Perceiving and appreciating the sea, the water mass it self: the life in it, the wind and the weather, all the phenomena that exist there even without any human presence.

2) Aesthetics of the ships. This, as you can see, deals with the non-exploitative philosophy of all the vessels sailing on the sea, from the sup and surf boards up to the biggest oil tankers, cruise ships and air craft carriers, submarines, and, if needed, also amphibian air crafts.

3) Philosophy of experiences on and by the sea. Work, leisure, sports, arts high and popular, storms on a tiny sailing yacht, beach volley matches, sunburned skin, hypothermia, thunder, squall, calm etc. A special attention is given to the feelings: appreciation, fear, tediousness of all blue sphere inside which a sailor travels across the sea.

4) A special attention will be given to perceiving the sea with the other senses than vision. How does the sea sound like and what are we able to hear about it? How does it feel? What do we think about being seasick.

5) Finally I would like to wonder and play with the words we use describing the sea, seafaring and all that. I guess I should know the language of the words thoroughly in order to understand the nuances.

6) The actual research corpus ot nautical aesthetics can be one's own experiences and memories, videos, sound recordings, photos, literature artifacts, writings, interviews, news, academic articles. I guess even the scientific research could be encompassed. May be not the methods themselves, but the reasons of that work, the motivation of the researchers and the use of the results.

7) Sea romantics from sea spirited fashion to the extreme realism of Stormskärs Maja is worth its own chapter.

Article shape and Ofxord fashion!

(Ship shape and Bristol fashion.)

sunnuntai 9. toukokuuta 2021

Helvetin hyvää äitienpäivää!

Lapsuuteni elin äitini ja veljeni kanssa kolmestaan. Kun olin 12, veljeni muutti opiskelemaan. Elin vielä kuutisen vuotta kaksin äitini kanssa.

Äitejä ei saa arvostella, äitiys on pyhää. Olen ennenkin häpäissyt pyhiä asioita, joten täältä tulee:

Kun olin lapsi, luulin kaikkea itseeni kohdistuvaa väkivaltaa rankaisemiseksi. Ajattelin että rangaistus, seuraamus, tarkoittaa väkivaltaa, jonka aikuinen kohdistaa kasvattamista vaativaan lapseen. Vielä murrosiässä minun oli vaikea uskoa, että kavereitani ei lyöty kotona, ei ainakaan säännöllisesti. Vasta kun suoritin siviilipalveluksen erityislastenkodissa aloin ymmärtää, miksi väkivalta on huono kasvatuskeino. Siihen asti uskoin vilpittömästi, että lapsia pitää kasvattaa ja että jos sana ei tehoa, sitä voi ja saa tehostaa lyömällä, tukistamalla, tönimällä, uhkailemalla ja huutamalla raivoisasti.

Muistanpa, kun olin nelivuotiaana kaupassa kahdestaan jonkun pihakaverin kanssa. Kaveri otti hyllystä purkkapaketin ja käski minun pitää sitä, kun menemme ulos. Ei mennyt monta hetkeä, kun pihalle ilmestyi äitini näköinen lohikäärme, joka syytti minua siitä, että otin purkan hyllystä ja määräsin kaverini kantamaan sen ulos. Lisäksi tämä lohikäärme huusi, raivosi, rähjäsi ja uhkaili soittaa poliisille pienen pojan ajantajun mukaan koko iltapäivän ja illan. Kyllä, jumalauta, opin, mitä on varastsaminen ja kuinka siihen suhtaudutaan. Ja koska koko juttu tuli silmilleni täsmälleen päinvastaisena kuin tapahtui, opin myös, että aikuiset toimivat epäjohdonmukaisesti ja että minulla ei ole oikeutta tai mahdollisuutta puolustautua.

Tällaisia esimerkkejä on elämäni kahdeksaltatoista ensimmäiseltä vuodelta vaikka kuinka monta. Väkivallan äitini lopetti, kun kasvoin häntä voimakkaammaksi. Nalkuttaminen ja syyllistäminen loppuivat kahteen episodiin ollessani 17 - 18 -vuotias. Kerran purin pahan oloni putkijalkaiseen jakkaraan, jolta vääntelin jalat solmuun. Ja kun viimein tajusin, että äitini on mainio keskustelukumppani tasan niin kauan kuin hänen kanssaan on samaa mieltä, pidin mykkäkoulua viikkokaupalla. Haistatan paskat kaikelle mykkäkoulumoralismille. Kyllä, tietyssä mielessä se on vallankäyttöä, mutta se on myös viimeinen keino, kun mikään muu ei auta eli kun muuta valtaa ei ole. Jos jonkun kanssa ei voi puhua tai mikään puhuminen ei auta, ollaan sitten hiljaa. Mykkäkoulu ei ollut vaikeaa, puhumisen aloittaminen viikkojen hiljaisuuden jälkeen oli.

Ehkä eniten sattuu se, että aika ajoin äitini katsoi vierestä, kun minua pahoinpideltiin. Hän ei puolustanut minua vähääkään; sanoi tekijälle vain, että älä viitsi huudattaa sitä kakaraa. Tämänkin tilanteen karmeuden olen tajunnut vasta aikuisena. Mainittakoon nyt, että tämä huudattaja kuuluu yhä lähipiiriini ja on pyytänyt anteeksi. Minä annan anteeksi ja haluaisin jo unohtaa kaiken sen, mutta eivät ne muistot katoa mielestä. Erityisesti se kerta, kun minua hakattiin kun olin ollut menossa suihkuun. Kylpytakki revittiin yltäni ja rimpuilin lattialla hakattavana, kun naapurin ämmä käveli avoimesta ovesta sisään. Kumpikaan näistä perkeleen ritvoista, joiden piti olla aikuisia, ei tehnyt mitään. Muistan kuinka mitättömäksi, arvottomaksi ja likaiseksi tunsin itseni suihkussa.

Minusta piti äitini mielestä tulla insinööri tai upseeri. Tekniikka sinällään ei ole koskaan kiinnostanut minua. Pidän kyllä laivoista ja lentokoneista ja tiedän niiden fysiikasta ja tekniikasta enemmän kuin aika moni - ainakin teoriassa. Mutta lähinnä minua pännii, kun pitää rassata jotakin, mikä on rikki. Vielä enemmän minua ärsyttävät tekniikan ihmeet, jotka reistailevat siksi, että niitä ei ole alunperinkään tehty toimiviksi ja luotettaviksi. Esimerkkinä tästä kotitulostimet: tuossa pöydällä on noin kymmenes vuoden 1995 jälkeen tähän talouteen hankittu. Ei toimi, ei... 

Entä upseeri? Olinhan reipas meripartiolainen. Olinhan minä intissä pari kuukautta, suunnilleen alokasajan. Eräänä aamupäivänä seistessäni kasarmin pihalla kyynärsauvojen tukemana, täysi sotisopa ylläni ja päälläni, kuuntelemassa ryhmänjohtajia ja upseereita, jotka huutelevat keskenään ristiriitaisia komentoja vailla mitään varsinaista tarkoitusta päätin, että käyn luovuttamassa romut varastolle ja kyynärsauvat varuskuntasairaalaan ja lähden kotiin. Osaan pelätä väkivaltaa ja rähjäämistä ilman eri koulutustakin. Lisäksi olen puolustusvoimien historian huonoin ampuja, ja se vika, vamma ja sairaus ei taatusti parane juoksemalla ylös-alas Hämähäkkimäkeä torrakko suorille käsille eteen ojennettuna. Minusta ei tullut sitä, mitä äitini halusi, vaan ei-mitään - joskin sanoiltani pisteliäs sellainen.

Nuoruuteni yhdessä vaiheessa asustelin vuoden verran isäni luona. Nuorempi velipoikani on maailman parasta seuraa ja lisäksi isäni - uskovainen despootti ja äkämystyessään väkivaltainen hänkin - on kuitenkin lämminsydäminen ihminen. Isänikään ei ole pyytänyt anteeksi väkivaltaisuuttaan, mutta hän on kertonut omista kokemuksistaan ja siitä, että pitää ammoista käytöstään tyhmänä. Se riittää minulle anteeksipyynnöksi enemmän kuin hyvin. Hän on kantanut vastuunsa. Lisäksi hän sittenkin on osoittanut arvostustaan nuoruuteni arkisia tekoja kohtaan. Vaikka emme olleet samaa perhettä, hän kuitenkin osoitti arvostavansa hyvää koulumenestystäni ja muita kelvollisia saavutuksiani.

Äitini ei ollut jatkuvasti julma. Hän esimerkiksi maksoi harrastuksiani tuloihinsa nähden melkoisilla summilla. Kun hän lopulta, joskus ollessani seitsemännellä luokalla, uskoi, että minun on tavattoman paha ja vaikea olla koulussa, hän ei enää vaatinut minua menemään sinne. Kuten sanoin, hän on hyvällä päällä ollessaan mainio ja hauska juttukaveri. Vasta aikuisena olen kuitenkin pohtinut, että oliko meripartio- ja purjehdusharrastuksen rahoittaminen vain osa hänen haavettaan tehdä minusta upseeri tai insinööri. Tai edes jotakin arvostettavaa, edes opettaja. Lisäksi sain opiskeluvuosinakin häneltä jonkinmoisia summia rahaa.

Uskon, ettei ole helppo olla äiti. Minun äitini lähti aamulla ennen seitsemää polkupyörällä bussipysäkille muutaman kilometrin päähän, olipa sää tai keli mikä vain. Pysäkiltä oli sitten lähes tunnin matka hänen työpaikalleen. Kun hän palasi kotiin päivittäisten ostostensa kanssa, kello oli viisi, puoli kuusi. Hänen palkkansa ei ollut häävi vaikka työ ei ollutkaan helpoimmasta päästä. En usko, että korkeampi palkka olisi hänen elämäänsä paljon helpottanut, mutta ehkä vähän sentään. Enkä minä ollut helppo lapsi. 1970-luvulla ei Suomessa juuri puhuttu mistään aspergerin syndroomasta. Lisäksi äitini ei nähnyt itsessään mitään vikaa - enkä minäkään tuolloin.

Kaikki vanhemmat erehtyvät, varmaan jopa tv-sarjojen super nannyt, jotka näyttävät saavan konstailevat vekarat ojennukseen kätevästi parin mainoskatkon välillä. Ja sitten elämä onkin yhtä iloa ja hymyä. Arvelen, että jos vanhemmat ymmärtäisivät ja myöntäisivät mokansa ja pyytäisivät niitä anteeksi, he eivät ehkä tärvelisikään täydellisyyttä vaan opettaisivat vastuun kantamista ja armeliaisuutta.

Mutta mikä on erehtymistä ja mikä edesvastuutonta typeryyttä? Entä kuinka tiheästi ilmenevää ja säännöllistä hölmöily voi olla, että perhesuhteiden hyvät puolet kuitenkin pitävät kokonaistilanteen myönteisenä? Minä pelkäsin äitiäni usein ja muitakin läheisiä aikuisia ja aikuisen kokoisia. Ei se jatkuvaa pelkoa ollut, mutta hyvin vähästä se pelko, suoranainen kauhu nousi pintaan. Ja minä olin se heikkohermoinen, joka reagoi voimakkaasti, kuulemma. Jos jonkintasoinen pelko on jatkuvaa, niin kenelläpä ei olisi pinna kireällä?

Olen aikaisemmin täällä blogissani väittänyt, että tuhoaminen on helppoa, rakentaminen vaatii toivoa, uskoa, pitkäjänteisyyttä ja paneutumista - siis rakkautta. Kuka tahansa saa poltettua talon käden käänteessä, mutta yksinäiseltä kirvesmieheltä pienenkin tönön kyhääminen vie kuukausia. Äitiys on pyhää, mutta äitikin pystyy muutamassa sekunnissa tuhoamaan sen, mitä on rakennettu rakkaudella vuosia.

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Nautical Aesthetics, part one

 Nautical Aesthetics

(Proofreader needed!)

Introduction

I have always loved the sea, all of them I have been, which is not much: the Baltic and the Atlantic. I love also sailing, but I have never been to racing nor to family cruising. I wish I could sail with a couple of good friends over the Baltic anomaly (please, refer to Google). I wish I could once more sail along the huge swell after a storm raging somewhere far enough.

Google, our friend of knowledge gave me next to nothing about nautical or sea aesthetics. The first results were clothes, fragrances, furniture and so on. So, something I would call sea romantics. Aesthetics of the unexperienced (which, indeed, would be a topic for a doctoral thesis alone). I was amazed. I was almost almost fazed!

(My possible international reader. In Finland there is an ages old chocolate brand "Fazer". The name is from Karl Fazer, who started the business here. I guess only a tiny minority of the Finns thinks the meaning of the name. They would be fazed! Fazer Finland was a Swan 651 type yacht taking part in the Whitbread race around the World around 1985. The FF ended third, which was not bad indeed!)

So, back to the sea or nautical aesthetics. From the wall of my Facebook wall:

-Meri on mulle vieraampi juttu.

-Yksinkertaista: meri on etupäässä vettä. Meret peittävät noin kaksi kolmannesta maapallon pinnasta. Loput on laivojen tilapäistä kiinnittämistä varten. Laivat tehdään niin kevyestä raudasta, että ne kelluvat ja yleensä ne kulkevat terävä pää edellä. Terävä pää on eduksi.

 


 

-The sea is not familiar to me.

-Simply: the seas consist mainly of water. They cover about two thirds of the surface of the Earth. The rest is for mooring the ships temporarily. Ships are made of so light iron that they float and usually they sail the sharp head first. Being sharp is a benefit.

(Sharp = vigilant, literally it should be translated as smart or intelligent, but it would have spoiled the joke.)


Sorry, my friends! Finally to das Ding an sich!  What is the sea for us? What is it as an object of aesthetic perception and appreciation? The last thing first: I temporarily define the aesthetics as philosophy, acts, imitating, whatever, not for immediate material or economical good. If I ever wright more about this subject, the aesthetics is to be encompassed far, far more thoroughly. Right now I can only anticipate that the definition will deal with joy, recreation, retreating and maybe appreciating the frightening sublime.

The sea for us the human is a road, a working place, place to relax or have fun, a surface to have different kinds of competitions and races on, something to appreciate from the beach. The sea is our original home and it will be there until the Sun turns to a red giant and boils all the water. Or maybe an asteroid crushes our Earth and spills all the water around the space.

For millenia the sea has been a fearsome place to earn one's living. Drunks were shanghaied to work onboard. The worth of single sailor is described in a proverb in latin: Navigare necesse est, vivere non est. Sailing is necessary, living is not. You can see this sentence printed on sea kitsch. Look: sailing the seas was and is important for merchants, kingdoms, fishers, explorers, missionaries, oil drillers, crews of the cruising ship. One single seaman is not worth much compared to the captain, to the shipowner, to the king and finally, to our very God! What did this mean in harsh practice? You were a just a drunk picked from a harbour inn into a ship. You were next to rubbish, if even next to. If you fell off board, most probably you were left to drown, freeze to death or get eaten by a sea monster. Romantic, huh? The ship could not be stopped for example in a storm for one sailor because it would have endangered the ship and the rest of the crew and the captain, the owner, the cargo, the king and God herself! Blessed be the sea rescue helicopter. (Did you know that helicopter is not a heli-copter, but heliko-pter, a round-wing.) This might have been also a reason use drunks as seamen: they will die anyway, so the there should be plenty of them aboard. The attitude change later and seamen became appreciated and seamanship a skill not to be reached by anyone born somewhere on the country side.

I am autistic. And I am crying while writing this. As a child and youngster I could stare at the sea for ages. I remember sitting by the window or standing on the deck onboard a Swedensboat (Ruotsinlaiva; a ship sailing between Finland and Sweden. Respectively called finlandsbåt is Sweden. Probably not necessary to translate.) The glittering surface, the waves, other vessels sailing there, blue sky and everything changing constantly but usually peacefully. It all was interesting and relaxing in a same time.

I also remember a camps for single parent families. They took place by the sea. I was around seven and eight years old. Blessed were the seventies! Nobody was prohibiting me from going to the beach, casting stones to the waves, staring at the swell entering the shallow and rocky beach. I guess nowadays there would be dozens of worried adults constantly warning about not going too close to the waves, not walking too far away, not throwing anything anywhere for any reason, fuck! I would have died of disappointment not let alone with the sea. You know, five minutes of beholding the waves is enough, then it is time for some healthy team play with the other children... while the wave crests are white of foam and their walls, sometimes steep, sometimes gently sloping, are rolling against the sharp formed stones. The bare way of existence of the sea was something extremely tempting.

It looks like this is the first part of a series of essays. I am too tired to write down all I have on my mind. Even what I have written this far is more like an arbitrary stream of thoughts. I shall returrrn!



Photography is a way to look at and aprreciate the sea. On dark, cloudy weather and waves like 3 meters or 10 feet taking the pictures of the waves is quite a demanding task, even on board a biggish cruise ferry.