tiistai 21. tammikuuta 2020

Kuvallissi esimerkei




Ja kas tässä esimerkkikuvia. Ihan ilmaa lupaa julkaistu. Venäläisnuorukaisten Post Scriptum -yhtye vaikutti Turussa vuoden 2005 tienoilla.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Liz ja Tanja

Olen löytänyt Lizin.

Jep. Juuri sen Lizin.

Hänet, jota sivistyneissä pöydissä ei mainita ääneen.

Jonka kaikki miehet ovat nähneet.

Josta kaikki miehet tietävät, miltä hänen pillunsa näyttää, mutta eivät sitä, että hän pitää mystisistä avaruuseläintarinoista.

Että hän pitää myös sarjakuvista ja on visuaalisesti lahjakas.

Että hän katosi miesten päiväunisivustoilta, koska sairastui.

Että hän on vähän yksinäinen perheenäiti nykyään, ehkä kotiäiti.

Että hän on tuittupää.

Että hänellä on kaunis puheääni.

Että hän itkee.

Että hän iloitsi ennen synnytystä kaikenlaisten vauvatarvikkeiden saamisesta.

Että hän polttaa yhä tupakkaa.

Jep. Minä tiedän, kuka hän on. Tutustuttuani Liziin edes tämän verran minusta on alkanut tuntua pahalta nähdä kymmenen vuoden takaisia videoita, joissa kaiken maailman häntäheikit panevat häntä edestä ja takaa.

Älkää nyt vain luulko, että kerron hänen oikean nimensä. Tai millaiselta hänen kotonaan näyttää. Tai millaisia kuvia hän on julkaissut itsestään, kun raskaus on ehkä ollut rankimmillaan. Piti katsoa jostain vanhasta kuvasta silmäterien yksityiskohtia, että varmistuin löytäneeni oikean ihmisen. Mutta totta. Aikuisen naisen muodot ovat ilmenneet ehkä lääkityksen myötä ja varmasti myös raskauden aiheuttamana. Pullistuneetkin kasvonpiirteet ja silmien yksiktyiskohdat riittivät vakuuttamaan, että olen löytänyt saman ihmisen.

Meille miehille ne naiset ovat vain anatomisia yksityiskohtia. Meitä ei kiinnosta heidän tunteensa. Emme vaivaa päätämme sillä, mistä he ovat tulleet studioon ja mihin he katoavat turhiksi osoittautuneine kuuluisuuden ja makean elämän toiveineen. Tai joutuvatko he palaamaan pieneen kotikyläänsä, josta useimmiten muutamia kuukausia sitten lähtivät pakoon ahdasmielisyyttä ja näköalattomuutta. Wellcome back to Snells Crossroads, Alabama! Oikein muutakaan keinoa ei ollut. Snellsin lähiseudulla olin kenkäkaupassa myymässä puoli vuotta. Vaikka Miamissa tai Los Angelesissa kenkämyyjän palkka on paljon korkeampi, se ei silti riitä elinkustannuksiin.

Miksi Liz alkoi pornomalliksi? "Well, I thought: Hell, why not!" Hän menestyi alalla, mutta paljonko jäi käteen? Kokemus. Rahaa hän kuitenkin pyytää yhdellä videolla. Tekikö kuuluisuus elämästä mahtavaa? Ei, ei näytä siltä. Mutta varmasti on ollut hienojakin hetkiä. Montako tuhatta vähemmän menestynyttä pornomallityttöä maailmassa on? Monelleko heistä on piankin onneksi, että ura ei urjennut uraa urkamalla?

Katuuko hän? En tiedä. Voisin ehkä kysyä, mutta kuten sanottu, hän on tuittupää. Jos sohaisen kipeään kohtaan, hän ei ehkä vastaa. Ja hiljaisuudesta ei sittenkään voi tehdä johtopäätöksiä, koska hiljaisuuden tai kiukunpuuskan motiivi ei ehkä olekaan oikeaan osunut kysymys vaan turhautuminen aina samoihin uteluihin.

Hänen enemmän tai vähemmän henkilökohtaisella somesivullaan on nyt kolmisenkymmentä jäsentä, jotka ovat saaneet tietoonsa hänen oikean henkilöllisyytensä ehkä samoin kuin minä. Ei se muuten ollut kovin vaikeaa, jos nyt ei ihan mahdottoman helppoakaan. Suurin edellytys kuitenkin taisi olla se, että kiinnostui hänestä: Kuka tuo ihminen on? Millainen hän oikeastaan on, kun julkisemmissa kuvissa ilmenee lähinnä pantavuus.

Voisin olla traaginen: sairas tyttöparka miesten törkeiden himojen kuvana. Mutta... helvetti, miksi ei?  Olen yrittänyt täällä blogissani kyseenalaistaa ainakin radikaalia valinnanvaputta. Siksi "miksi ei" on yhtä hyvä peruste kuin mikä tahansa. Ja toisaalta, en ole kovin kiinnostunut kaupan kassaneidinkään (tai -rouvan) henkilöllisyydestä. Voinhan minä sen nimilapun taas kerran katsoa. Siinä lukee "Tanja". Painotuksesta ja osin ulkonäöstä päätellen hän varmaan on Tatjana. Tanjakin voi olla sairas jollain tavalla. Ja itkee toisinaan yksinäisyyttään. Kenties hänelläkin on lapsi, jonka kanssa viettää sen ajan, joka työltä ja muulta jää. Ne kaikki kolme minuuttia kännykän, television ja vauvan muodostamassa bermudankolmiossa.

Panin merkille, että Tanjan nimikyltti on hänen rintansa päällä. Toisin kuin Lizillä, siinä on kyllä työpaita välissä, mutta ehkä hän silti tulkitsee, että taas tuo pervo tyyppi tuijottaa hänen naiseutensa ja äitiytensä yhtä ilmenemää. Vaan meillä päin ei ole tapana tatuoida etunimeä otsaan.

Niin että... ketä kohtaan minä olen ollut törkeä koska tiedän nimen, Lissua vai Tanjaa? Tiedän Lissusta enemmän kuin Tanjasta. Tanjasta en tiedä edes sukunimeä. Tanja ei ole niitä naisia. Enkä minä tiedä, onko hän yksinäinen, mutta kovin tavallista yksinäisyys nykyään on. Kukaan ei kysy, miksi Tanja on S-marketissa töissä. "Ja dumatala: suka, pochemu net!"

Välitämmekö me Tanjasta sen enempää kuin Lizistä? Lizin somesivustolla kolmisenkymmentä toivottaa hänelle hyvää uutta vuotta ja kyselee vauvan voinnista ja arkisista kuulumisistakin. Hyvin vähän tosin, mutta sanoisin, että lähimmäisenrakkaus vallitsee. Niin että kun seuraavan kerran menet kauppaan muistamatta Liziä, voisit edes hymyillä sille paikalliselle tanjalle!

tiistai 17. joulukuuta 2019

Sankaritarina

6. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, 7. ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa. (Luuk. 2: 6 - 7)

Minulle on opetettu, että Joosef ja Maria eivät saaneet paikkaa majatalossa, koska niin monet ihmiset olivat tulleet Beetlehemiin verollepantaviksi. Ainakaan Luukkaan evankeliumi ei sano niin. Se sanoo vain, että heille ei ollut tilaa majapaikassa. Tämä on nyt painotuskysymys: saamani opetus on oikea, jos tuossa seitsemännen jakeen virkkeessä paino osuu sanalle "ollut" tai "tilaa". Jos painottaa sanaa "heille", jakeen merkitys muuttuu. Siinä tapauksessa jollekin muulle olisi ollut tilaa, mutta Marialle, Josefille ja syntymässä olevalle lapselle ei ollut. Miksi ei? Syntymässä oleva lapsi oli avioton, Joosef ja Maria eivät siinä vaiheessa olleet naimisissa. En tiedä sen ajan seksuaalimoraalista, mutta mikä sulkee pois mahdollisuuden niin tylyyn kohteluun? Evankeliumitekstit kertovat myöhemmissä käänteissä ainakin joidenkin sen ajan juutalaisten olleen äärimmäisen ahdasmielisiä.

Miksi olisi tarpeen, että Jeesus olisi syntynyt kurjissa oloissa karjasuojassa, joka saattoi olla siivoton? Evankeliumien tarina Jeesus Nasaretilaisesta on sankaritarinoiden arkkityyppi. Sankari syntyy äärimmäisen ankeissa oloissa ja halveksittuna. Erilaisten tapahtumien kautta ja myyttisten avustajien tuella hän nousee tavallisten - siis hyvien - ihmisten sankariksi. Lopulta hän kuitenkin tuhoutuu, koska ihmiset haluavat hänet oman sankariutensa uhriksi. Pääsiäistarinassa kerrotaan, kuinka juutalaisten eliitti kannusti kansaa pyytämään Barabbaan (Bar Abbas = "isästä") vapaaksi Jeesuksen sijaan. Miksi niin kävi, vaikka Jeesuksen kerrotaan tehneen ihmeitä ja puhuneen suuria viisauksia? Mielessäni on tällainen mahdollisuus: Jerusalemin pääsiäisjuhlissa oli valtavasti israelilaisia. Heistä vain osa oli itse nähnyt ja kuullut Nasaretilaisen toimet ja sanat. Loput olivat pelkkien huhujen armoilla, kuin MV-lehteä lukeva rivipersu. Uskoisitko sinä kuulopuheita äpärästä, joka herättelee kuolleita henkiin, etenkin kun tietää väitteen olevan kymmenennen käden tietoa? Eiköhän viisaan ja arvostetun eliitin ollut verrattain helppo saada monet ihmiset kannattamaan omaa näkemystään. Huuhaahemmo ristille ja se siitä! Ensi kuussa kiertää jo uudet huhut.

Eiköhän noita kaikenlaisia ukkeleita tapettu Israelissa. Miksi juuri Jeesus Nasaretilaisen tarina jäi elämään ja muodostui maailmanlaajuisen kultin, kristinuskon, perustaksi? Jeesuksen kuollessa ei vielä ollut mitään huimaa sankaritarinaa vaan huhuja, juoruja, kuulopuheita, pilapuheita, mustamaalausta ja ties mitä. Todennäköisempää on, että antisankaritarina kukoisti. Jeesus Nasaretilaisesta on Raamatun ulkopuolisia, toisistaan riippumattomia kirjallisia muistiinpanoja. Tunnetuimpien tekijät lienevät Josephus ja Tacitus. Kun puhutaan noin 2 000 vuoden takaisista asioista, jossittelun tarve on jopa ilmeinen. Mikään teksti tai historiallinen muistiinpano ei voi olla kiistaton. Vaikka olisi kivenkova ateisti joka ei juuri pohdiskeluihin alennu, on kaiketi pakko tunnustaa, että jotakin erityistä Nasaretin Saarnamiehessä on ollut.

Hyvää joulua mahdollisille lukijoilleni!

Merry Nazareth Man's celebration to all my possible readers!

-ted-

keskiviikko 11. joulukuuta 2019

Seksialan perustutkinto

Vaihdoin pari viestiä kansanedustajan kanssa. Hänet tunnetaan seksuaalisesta ennakkoluulottomuudestaan. Ehdotin, että seksialalle pitäisi luoda oma koulutusjärjestelmänsä. Hiukan yllättäen sain vastauksen jo seuraavana päivänä. Ei kuulemma tarvitse, sellainen koulutus on jo olemassa. En ehkä ollut tarpeeksi täsmällinen sanoissani. Edustaja ehkä tarkoitti, että seksuaaliterapeutin koulutus on olemassa.

Ajatukseni oli kuitenkin toinen. Tarkoitin koulutusta, jonka suorittaneet kykenisivät tarjoamaan seksipalveluita turvallisesti sekä omalta että asiakkaan kannalta, huolehtimaan palveluun liittyvistä hallinnollisista toimista kuten verotuksesta, rakentamaan palveluaan vastaavaa julkisuuskuvaa ja markkinointia, pistämään rajoja sille, mitä palveluita tarjoaa ja niin edelleen. Lisäksi koulutukseen kuuluisi tanssi ja muu liikunta, terveystieto, anatomia, kauneudenhoito, jonkinsortin sosiaalisia opinkappaleita, käytännöllistä moraalifilosofiaa sekä työnohjauksellisia asioita. Jokin kielikin voisi olla tarpeen. Eikä tässä varmaan ollut kaikki, mitä tarvitaan, mutta jostakin tällaisen asian suunnittelu pitää aloittaa.

Mitä nämä seksialan ammatit sitten olisivat? Maailman vanhinta ammattiahan ne, tai sitä lähellä olevia työsarkoja tavalla tai toisella: ilotyttö tai -poika (En käytä sanaa prostituoitu, koska jos itse hankkiutuu alalle, kukaan ei ole prostituoinut.), eroottinen tanssija, ammattimainen sub, domina tai master, seksikaupan myyjä, pornomalli, liikuntarajoitteisten seksiavustaja - siinä joitakin esimerkkejä.

Miksi tällaista tarvitaan? Kyllähän jokainen naida osaa ja tangon ympärillä oppii tanssimaan kuka tahansa, jolla lihaskoordinaatio toimii. Näen asian toisin. Yhdyntätavat tai tanssiliikkeet eivät ole kuin pieni osa koko koulutusta. Tällainen luonto tikanpojan puuhun vetää -vertaus on jotenkin samanlainen kuin ajatus siitä, että ajoneuvoasentajalle piisaa tieto siitä, että yleensä ruuvit aukeavat myötäpäivään ja kiristyvät vastapäivään kiertämällä. Kuten edellinen koulutukseen liittyvien oppiaineiden alustava luettelo kertoo, alalla tarvitaan erinäisiä taitoja, jotka on kurja oppia kantapään kautta. Miten tunnistaa ennakkoon asiaks, jota ei halua missään tapauksessa kohdata? Kuinka tunnistaa asiakas, jolla on sellainen sairaus, joka estää palvelun käytön? Mitä tehdä, jos työ alkaa aiheuttaa stressiä ja ahdistusta? Kuinka kehittää uudenlaisia palveluita, koska kilpailu alalla tuskin on vähenemään päin ja asiakkaistakin jonkinlainen osa varmaan kaipaa muutakin kuin yhdyntää tai orgasmiin päättyvää hierontaa?

Yksi ongelma selvästi näyttää olevan työn moraali. Se suhteellisen vähä, mitä ilotytön työstä on julkisesti luettavissa, tuo esiin kerran toisensa jälkeen sen, ettei työstään pysty kertomaan lähipiirilleen. On valehdeltava tai ainakin esitettävä kaunisteltuja totuuksia. Miksi katoaa välillä moneksi päiväksi jollekin hämärälle lomamatkalle, vaikka todellisuudessa on palvelemassa asiakkaita jossakin maamme toisella reunalla? Miten selittää vanhemmille, että hyvin menee taloudellisesti, vaikka on väittänyt opiskelevansa ahkerasti kansantaloustiedettä yliopistolla? Näen asian niinkin, että pelkkä tällaisen koulutuksen olemassaolo toisi ihmisten tietoisuuteen sen ajatuksen tai ainakin mahdollisuuden, että suoranaisten seksipalvelujen myynti ei olisikaan synkkää syntiä, jota harrastavat lähinnä narkomaanit ja ylivelkaiset, nuoret yksinhuoltajaäidit. Pitäisi olla mahdollisuus pohtia seksipalveluita ammatikseen ilman sivullisten alamaailmamielikuvia. Uskon kyllä, että monesta tuntuisi pahalta, jos perheen parikymppinen nuori alkaisi pohtia seksiä ammatikseen. Monilla on jyrkkiä moraalisia näkemyksiä asioita, jopa lapsenomainen usko siihen, että kaikkien ihmisten mielestä seksi ja romanttinen rakkaus kulkevat käsi kädessä tai ainakin niin pitäisi olla.

Yksinäisyys kaiketi lisääntyy. Julkaistujen tutkimusten (mm. Osmo Kontula) mukaan seksin harrastaminen vähenee. Syrjäseutujen yksinäiset miehet ovat iän kaiken olleen esimerkkinä tästä yksinäisyydestä. Jo vuosikymmeniä sitten pornolehtiä lähellä olevat henkilöt tai tahot järjestivä seksimatkoja puutteessa eläville miehille. Eiköhän kuitenkin olisi parempi, että heidän kaipaamiaan palveluita olisi saatavissa lähiseuduilta joltakulta asiansa osaavalta. Asiallinen käynti paleltavana jossakin kotiseudulla on huomattavasti turvallisempi ratkaisu kuin humalainen toikkarointi Viipurin tai Pietarin klubeilla ja kaduilla. Seksipalveluiden tarve lisääntyy ja epämääräisten palveluntarjoajien aiheuttamat ongelmat, kuten sairaudet ja rikollisuus, aiheuttavat helposti kustannuksia yhteiskunnalle.

Kaikki nämä ongelmat ovat osa seksin tarpeen ja sen moraalittomuuden kierrettä. Olen seurannut erilaisia keskusteluita aiheesta ja nähnyt paljon hyvin valitettavia asenteita. Tässä joitakin:

-Ne, jotka voisivat tarjota seksiseuraa, eivät sitä halua ja lisäksi vielä väheksyvät ja solvaavat puutteesta kärsiviä ihmisiä.

-Monet asiakkaat ovat seksin tarpeessa, mutta väheksyvät niitä, jotka sitä palvelua myyvät.

-Asia kiinnostaa monia, mutta asiallinen tieto ja sosiaalipornografinen urkkiminen menevät helposti sekaisin.

-Monet näyttävät kuvittelevan seksin ammattilaisten olevan huoria. Tällä tarkoitan sitä, että joidenkin on vaikea ymmärtää seksipalveluiden myyjillä olevan muutakin elämää. Vaikka he myyvät seksiä, he ovat joidenkin hyviä ystäviä, mahdollisesti huolehtivaisia vanhempia, joidenkin lapsia ja toisten sisaruksia, moni kenties opiskelija ja niin edelleen. Seksiammatti ei tee ihmisestä läpikotaisin seksin kyllästämää ihmistä ja siksi pahaa. Ja tähänkin liittyy se, että seksin ammattilaiset myyvät asiakkaille mahdollisuutta tyydyttää hyvin syvällisiä tarpeita. Siitä ei saa syyttää eikä moittia ketään.

-Aika usein kuulee tai näkee argumentin, että seksi ei ole perustarve tai -oikeus. Tällaiset näkemykset antavat aiheita kipakoille vastaväitteille. Jos seksuaalinen tarve ei ole perustarve, niin mitä se on. Yksilön kannalta seksi jonkun toisen kanssa ei ole välttämätöntä. Ihmislajin kannalta seksi on täysin välttämätön asia, eikä seksuaalisuutta voi lopettaa poliittisluontoisella näkemyksellä. Ihmislajin tarve säilyä toteutuu kunkin ihmisen seksin tarpeessa - joka kuitenkin on vaihteleva. Jos seksi taas ei ole perusoikeus, niin keneltä seksi kielletään? Tulisiko seksin olla sallittua vain kaunottarille vai komistuksille? Tai vain varakkaille? Entä riittävän pitkälle koulutetuille? On tietenkin totta, että kenelläkään ei ole oikeutta toisten ihmisten ruumiseen. Se, joka ei halua seksiä, on oikeutettu olemaan ilman. Mutta se, joka pärjää ilman, ei ole oikeutettu kieltämään seksiä muilta.

Seksi ja seksuaalisuus yhteisöllisenä asiana näyttää kaipaavan yhä erityistä huomiota. 1960-luvulla alkanut seksuaalinen vapautuminen näyttää tavoittavan vain joitakin ihmisiä. Kulttuuria voidaan muuttaa seksimyönteiseksi vain, jos puheisiin liittyy myös konkreettisia tekoja. Kun kerran tunnustetaan kaikkien ihmisten seksuaaliset tarpeet ja oikeudet, on myös annettava mahdollisuus toteuttaa niitä. Seksialan koulutus ei tietenkään ratkaise koko asiaa, mutta olisi osana konkreettista muutosta. Ja vielä pitää todeta, että seksin myynti ei lopu, vaikka osto kiellettäisiin. Avoimuudella saavutetaan ilmiön hallittavuus ja reilun pelin henki, kieltämisellä ja torjumisella vaikeutetaan kaikkien asianosaisten tilannetta. 

Tämä teksti on vain luonnos. Olen sivuuttanut esimerkiksi lakiin liittyvät näkökohdat. Aikani pohdittauni ja viimeisteltyäni lähettänen tämän tekstin linkin alussa mainitsemmalleni kansanedustajalle.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Fotofilosofiata

Valokuvaaminen on iloitsemisen muoto. Jos kuvaa vaikka hautajaisia tai angstiteinejä, se voi tietenkin olla myös muunlaisen tuntemisen tapa, mutta keskityn nyt iloitsemiseen. Kaikkea kaunista ja hienoa ei voi ostaa tai tuoda kotiin. Jotkut asiat ovat parhaimmillaan siellä missä ovat tai niiden irrottaminen alkuperäisestä paikastaan on mahdotonta.


Runsaasti omenoivan puun voi kyllä omistaa. Ainakin tässä tapauksessa sitä voi myös ihailla ihan omistamatta, kuin auringonlaskua tai moottoritietä. Kuitenkaan edes omistaja ei saa omppupuutaan sisälle asuntoonsa. Tai voihan hän saada, jos hän tuo joko vain oksan tai jos hänen asumuksensa on hemmetin iso. Mutta montako päivää puu pysyy kauniina sisällä? Valokuva mahdollistaa iloitsemisen vaikka helmikuussa. Tai tietenkin on mahdollista katsoa, että lehdetön tuhannen omenan omenapuu aiheuttaa tai yllä pitää kesän kaipuuta suruineen ja haikeuksineen.

Miljoonat ihmiset valokuvaavat päivittäin. Epäilemättä maailmassa otetaan joka päivä miljardeja, jos ei kymmeniä miljardeja valokuvia. Joitakin vilkaistaan kerran, toiset lähetetään someitse ystäville ihailtavaksi. Jotkut ani ja tuiki harvat lähetetään tuhansille ja vielä harvemmat miljoonille katsojille. Sitten on näitä kuuluisia valokuvia, jollaisen ottamisen todennäköisyys nykyään lienee 1,257/385472493009847.

Muiston, tunteen tai vaikutelman lisäksi kuvaamiseen liittyy toinenkin ilo, nimittäin oivaltaminen. Olen aikaisemmin pohdiskellut blogissani oivaltamista lähinnä jonkin propositionaalisen ajatuksen tai teoreettisen mallin käsittämiseni. Esteettinen oivaltaminen on kuitenkin yhtä lailla oivaltamista. Siinäkin kaksi tai useampi enemmän tai vähemmän toisistaan irrallista nähtävää asiaa muodostavat yhdessä jonkinlaisen uuden, toimivan kokonaisuuden. En tosin tiedä, edustaako yllä oleva omppukuvani sellaista, mutta päätä sinä. Minulle näkymän huomaaminen ja kuvaaminen tuotti iloa, koska en ole koskaan nähnyt tällaista. Lehdettömyys ja omenoiden runsaus muodostavat harvinaisen näkymän, jossa kohtaavat hedelmällisyys ja marraskuinen luonnon lopullinen hiljeneminen talveen. Joku minua dramaattisempi puhuisi kuolemasta. Lisäksi omenoiden säännöllinen muoto luo jonkinlaista säännöllisyyttä, jota luonnossa ei vallan hirveästi esiinny. Tai ehkä esiintyy - näkemyshän riippuu määrittelystä. Joka tapauksessa huomasin tuon puun jo aikaa sitten. Sen jälkeen oli aina pilvistä ja harmaata, kun kuljin se ohi päiväsaikaan. Lopulta ajattelin, että jatkuvat vesisateet ja muut syksyn kurjuudet ovat tehneet näkymästä lopun. Vaan eipäs ollutkaan. Muutamia päiviä sitten olin kiireellä matkalla laboratorioon verikokeille. Päivä paistoi ja huomasin, että puu on jokseenkin entisellään. Pysähdyin kuvaamaan. Myöhästyin labrasta vain minuutin, mutta verikoe saatiin kuitenkin otettua.

Millainen oikeastaan on hyvä valokuva? Viisaat puhuvat iät ja ajat väreistä, sommittelusta, terävyysalueista, valokuvauksen tekniikasta ja estetiikasta. Pakko sanoa, että minä en tiedä. Useimmiten hyvä valokuva on teknisesti kelpo: edes pääaihe toistuu terävänä. Joskus tarkoituksellinen epätäydellisyys on kuitenkin kuvan kantava idea. Ja lopulta, joskus ilman tarkoitusta syntynyt vajavaisuus on se, mikä tekee kuvasta merkittävän. Hyviä kuvia on otettu tuhansien ja tuhansien eurojen kameroilla, mutta kaikki, mitä varhainen, halpa kännykkäkamera sai aikaan, ei ole huonoa. 

Ja entä sisältö? ÄLÄ googlaa David Hamiltonin valokuvia! Niissä esiintyy teinityttöjä vähissä vaatteissa tai ilman rihmankiertämää. Yhtäältä hänen kuvateoksiaan saa lainaksi vaikka täältä kotikaupunkini kirjastoista, toisaalta niiden hallussapidosta on maailmalla tehty poliisitutkintoja ja käyty jopa oikeutta. Niin että jos et halua selailuhistoriaasi tuota nimeä, niin anna olla. Takavuosikymmeninä, kun -filiaan - tai siis oikeastaan vain nuorten tyttöjen katsomiseen - ei suhtauduttu yhtä jyrkästi kuin nyt, Hamiltonia pidettiin suorastaan nerona. Hänen kuvissaan on tunnistettava atmosfääri, joka koostuu aiheen lisäksi lievästä epätarkkuudesta, kuvien rakeisuudesta ja tietynlaisesta kellertävästä värimaailmasta. Ennen kuin vastaavan kuvanlaadun tuottaminen kävi helpohkoksi kuvankäsittelyohjelmalla, tällaisia kuvia ei oikeastaan saanut aikaan kuin ammattilaisen välineillä. Nyt en tosin ota kantaa siihen, levittikö Hamilton objektiiviinsa kierrettyyn suotimeen ohuen kerroksen vaseliinia vai oliko jokin linssi hiottu hienonhienolla hiomapaperilla. Erilaisia käsityksiä näemmä esitetään. Hamilton itse kuoli ilmeisesti itsemurhaan vähän yli kahdeksankymppisenä. Häntä oli julkisesti syytetty nuorten malliensa raiskaamisesta ja ymmärtääkseni tutkintakin oli jo aloitettu. Ohimennen voin tokaista, että tämän seksuaaliväkivallan kysymyksen nouseminen esiin vähensi kuvaajan arvostusta mielessäni kovasti. Vaikeampi kysymys koskee kunkin kuvan mallia: kaltoinkohteliko kuvaaja häntä? Kuvien esteettisiä ja teknisiä saavutuksia en kyseenalaista vieläkään.

Kysymys valokuvan hyvyydestä on varmasti ikuinen ongelma. Tähän kaiketi pätee sama kuin luovuuden määrittelyyn. Kun joku keksii mielestään hyvän luovuuden määritelmän, joku muu tekee jotakin ilmeisen luovaa, joka ei sovi määritelmään; kun joku keksii hyvän valokuvan määritelmän, jostakin putkahtaa kuva, joka on aivan ilmeisesti hyvä, mutta ei sovi määritelmään eli odotuksiin. Yksi näkökulma kuitenkin on sellainen, joka ei keskity tuotteeseen - kuvaan - vaan valokuvauksen tapahtumaan: hyvä kuva on sellainen, jonka ottaminen on kivaa. Hamiltonin kuvien kielletyn hedelmän eroottinen jännite kuvasti kenties kuvaamisen hauskuutta, kunnes kävi ilmeiseksi, että kuvattavalle tilanne on ainakin joskus ollut järkyttävää ja kuvaajalle taas pakkomielle.

Erilaiset valokuvaajien kerhot, yhdistykset ja kuppikunnat järjestävät valokuvauskilpailuja. Tuloksista näkyy, että yleensä kokemus on rautaa. Voittajakuvissa on sisältöä ja teknistä taituruutta. Ne kenties haastavat katsojansa pohtimaan syntyjä syviä tai esittävät jonkin harvinaisen tilanteen. Joistakin kuvista näkee, että oikeaa kuvaushetkeä on voitu odottaa iät ja ajat. On vaikka istuttu jossakin kaseikossa hyttysten syötävänä ja punkkien houkuttimina tuntikausia, että lopulta on saatu kuva tapahtumasta, joka kestää puoli sekuntia: sudenkorento lentää selällään kohti kyykäärmeen kainaloa. Toiset menestyjäkuvat taas osoittavat harvinaista tilannetajua, kerkeää laukaisinsormea ja hitonmoista tuuria. Kuvassa näkyy, kuinka helikopterin roottorinlapa mäjäyttää lokin tuhannen munan päreiksi, ja kuva on vieläpä riittävässä määrin tarkka ja sommittelukin toimii. Minulla on tapana julkistella kuviani Facebookissa. Pääsääntöisesti sanoisin, että eniten tykkäyksiä keräävät omasta mielestäni kaikkein tavallisimmat kuvat. Näpäykset luokkaa "hirvi metsälammen rannalla" tai "joutsen ja lapsi" saavat eniten huomiota. Ne, joista itse pidän eniten, tuppaavat jäämään suosiossa muiden varjoon. Onkohan tässä nyt kyse siitä, että monilla on mielessään malli siitä, millainen on hyvä kuva? Vai aiheuttavatko tavalliset otokset joissakin jotakin samaistumisen tunnetta? Mene & tiedä!

Olen usein ajatellut, että alan tarkoituksella kuvaamaan rumia ja arkisia asioita erilaiset valokuvausohjeet tieten tahtoen unohtaen. Lopputuloksen pakkaa olemaan, etten itsekään näe niillä kuvilla mitään arvoa. Kadulle heitetty jätskipaperi asfaltilla, ruudun vasemmassa ylänurkassa tuotti jonkinlaista käsitteellistä, sovinnaisuuden rikkomisen iloa kuvaushetkellä. Itse kuva on ex recto! Yhtä kiinnostava esteettisesti kuin kuulutuksen alussa kuuluva kilaus musiikkina! Olisikohan siis niin, etten ole mennyt tylsyyden ja ruumuden kuvauksessa tarpeeksi pitkälle? Mitä jos alkaisin kuvata rumia teinityttöjä? (#metoo #metoo #metoo metoo metoo miituu miituu miituu miitaa miitaa piipaa piipaa piipaa, moraali- ja siveyspoliisi saapuu!) Aknen kukinta poskella, itse värjätty tukka, joka on sieltä pinkki ja täältä keltainen, juuret maantienväriset ja latvat seitsenhaaraisina ,14-vuotiaan tytön jenkkakahvat (hyi, pepsipornoa!), känninen 16-vuotias tulossa puskapissalta marraskuiselta takapihalta, öisten teinibileiden jäljet ja lattialla röhnöttävä neitonen naama merkkaustussilla piirreltynä ja vaatteet siinä, mikä on jo kerran syöty ja juotu... Ajatukseni on itsellenikin ristiriitainen. Toisaalta epäsovinnaisuus aiheuttaa iloa, toisaalta rumat asiat ovat rumia. Ja minähän haluan nähdä ympärilläni vain kauneutta, eikö!


torstai 7. marraskuuta 2019

Nukke

Tilasin nuken. Juu-u, iso mies. Se on n. 170 cm pitkä ja painaakin nelisenkymmentä kiloa. Hyvin kauniskin se on. Nettikaupassa sai valita lähinnä mieleisensä vartalon, pään, hiukset, kynsien värin, irrotettavan tai kiinteän pillun, nännien värin ja jopa sen, pystyykö nukke seisomaan tukematta vai ei. Kyseessä on siis seksinukke. Sellainen, jonka valmistaja sanoo lainmukaisesti näyttävän noin 21-vuotiaalta naiselta. Tuo "noin" lienee se pääasia siinä. Kaunis se kuitenkin on.

Niin että miksi? Miksi nyt ihmiset ostavat seksinukkeja? Pannakseen, hyvänen aika. Pääosa asiakkaista on miehiä, mutta on myös olemassa miesnukkeja, joita sitten ostavat ehkä naiset tai sitten homoseksuaalit miehet. Parhaimmilla nukeilla, jollaiseen minulla ei ole varaa nyt eikä ikinä, kasvojen ihossa on luomia ja ihohuokosia. Suoraan sanoen, pitää katsoa tarkkaan, jos meinaa erottaa sellaisen tekopään oikeasta valokuvassa. Paras vinkki lienee se, että pää näyttää terveeltä, vaikka on irrallaan vartalosta.

On noita seksileluja ollut ennenkin minulla. Yhteistä niille on se, että olen kokeillut kerran tai pari ja todennut, että ei... ne ovat kylmiä, kovia ja rumia ja ne pitää muistaa pestä käytön jälkeen. Ja etenkin ne pitää muistaa pistää piiloon. Minullahan ei ole seksileluja! Eikä muuten kenelläkään tuntemallani ei-naisella. Naisilla taas itsestään selvästi on ja pitää olla! Leluton nainen on aseksuaali ja siis siltä osin kelvoton - paitsi toimistotöihin. (Anteeksi, että pyytelen anteeksi epäkorrektiuttani.) Innostukseni lähti jostakin seksirobottien kehitystä ja tulevaisuutta käsittelevästä kirjasta. Sen jälkeen piti sitten tietenkin surffailla nettiin katsomaan, että millaisia nämä TPE-muoviset tai silikonista valmistetut neitoset oikeastaan ovat. No, kuvissa tietenkin mahdottoman kauniita. Rohkaistuneena päätin sitten tutkia, löytyisikö Youtubesta videoita näin siveettömistä vekottimista. Siellähän niitä on. Siinä vaiheessa intoni hiukan laski. Tosiaan, nämä jokapojan huokeat morsiamet, jotka eivät intä vastaan tai suunnittele mitään miehensä puolesta ja tahtoa vastaan, ovat aika elottomia. Lähinnä ne kai istuvat tai makaavat. Jotkut yksilöt tosiaan osaavat myös seistä. Haluankohan sittenkään isoa ja painavaa nukkea, jota ei edes kehtaa pitää sohvalla istumassa, koska satunnaisten vieraiden saapuessa syntyisi moraalista pahennusta tai ainakin joutuisin vastailemaan ikäviin kysymyksiin, kuten että paljonko tuo maksoi ja mitä teet sillä. No ei, en minä sitä pane, vaikka sillä on suu, perse ja pillu. Se on minulla valokuvamallina. Nukke maksaa 1400 euroa, eikä valita vilua tai muistuta työajan loppumisesta. Mistäköhän kuvittelet, että löytäisin teinitytön, joka ylipäätään suostuu keekoilemaan hepeneissä ja polviaan myöten pakkaslumessa? Saati sitten, että montako sellaista mallinkeikkaa joku XX suostuisi tekemään 1400 eurolla?

Yksi kiusallinen juttu on kuitenkin käynyt mielessäni. Näiden nukkien pään voi irrottaa, se on kierteillä. Pään tilalle taas voi asentaa koukun, josta päättömän nuken voi ripustaa säilytykseen. Ongelma on se, että kaappini ovat jo täynnä luurankoja. Nukkeparka ei kertakaikkaan mahdu niihin. Tuossa ikkunan edessä on jonkun edellisen asukkaan ruuvaama, järeä koukku. Siinähän päätön tyttöseni joutaisi riippumaan. Naapurusto ja ohikulkijat tietenkin sitten soittelisivat hätäkeskukseen, että täällä roikkuu ikkunan edessä päätön, hirtetty tyttö. Äiteillä olisi kamala suojeleminen lapsissaan: "Älä silmä pieni näe mitä vain!" Hommaa tietenkin voi huomattavasti helpottaa pitämälläl verhoa kiinni siltä kohden. Illalla, kun pitää sytyttää valot, sama ongelma olisi jälleen käsillä. Eipä siinä mitään, joutaahan tyttö kanssani sohvalle tai tähän koneen äärelle. Ja hänen syliinsä (Huom! Ei "sens syliin, ei se mikään puoliso ole) voisi antaa kaikenlaisia pikkutavaroita säilytettäväksi. Kaukosäädin kainaloon ja joutilas kitarapiuha kaulan ympärille jne. Joutessani ja telkkarin pauhatessa voisin sitten harjoitella hänen hiustensa palmikointia neljällä.

Koska säilytys on vaikea asia, ajattelin, että yksinkertaisesti soitan hätäkeskukseen tai poliisille, että täällä nyt roikkuu tällainen nukke, kun sille ei muutakaan paikkaa ole. Jos kiinnostaa, niin tervetuloa katsomaan. Vaan entäpä, kun naapuritaloyhtiön väkivaltainen narsisti hoksaa jutun ja ripustaa oman, aikaisemmin eläneen vaimonsa päättä akkunaan!

Hienoimmat nuket osaavat puhua. Tekoälynsä vuoksi ne osaavat jopa käydä yksinkertaisia keskusteluja. Näitä tekoälynaisia ei edes passaa lähestyä miten sattuu. Jos menee liian suorasukaisesti asiaan, he sanovat: "I'm not in the mood!" Kun kyse sittenkin on laitteesta eikä ihmisestä, asiallinen kommentti lienisi: "I'm not in the mode." Käveleviä nukkeja on tehty jo kauan, ja uusimmat alkavat olla liikkeiltään aika sulavia... sikseen. Niihin voidaan myös asentaa lämmitysjärjestelmä, jotta iho ei tuntuisi kylmältä. Samoin niihin voidaan asentaa erilaisia sensoreita, jotka voivat pyytää kääntämään nuken mukavampaan asentoon, kuivaamaan jne jne... ja koska ne siis näemmä saadaan liikkumaan, ne varmasti myös oppivat tekemään asioita itse. Kysymys on kai siitä, milloin tällaisten järjestelmien hinnat laskevat ja laitteet pienenevät ja kevenevät. Kukaan kai ei halua 200 kiloa painavaaa muovityttöystävää tai edes kotirobottia.

Jo verrattain pian on siis oleva aika, jolloin voit kysyä seksirobotiltasi, että kuinka lämmin täällä sisällä on. Tai udella, ottiko lapsesi pipon päähänsä, kun lähti ulos. Minusta, tämänhetkisen tietoni valossa, näyttäisi siltä, että kotirobotit kehittyvät nimenomaan seksiroboteista, ei esimerkiksi tekoälyllä varustetuista keittiökoneista. Syy on se, että seksirobotit ovat ihmisen näköisiä ja osin jopa tuntuisia. Meidän on helppo projisoida niihin tunteita. Ei ole mitenkään pöllöä puhua niille ainakin jotakin jo nyt. Nukkeharrastajat antavat nukeilleen nimiä. Jokainen ymmärtää, että niitä voi riisua, mutta niitä voi myös pukea kuten haluaa. Minun nukkeni on suosiva pitsihepeneitä, joissa ei kuitenkaan ole röyhelöitä.

Kuten edellä sanoin, minulla on seksuaalisen tarpeen lisäksi esteettinen tarve nukelleni. Se saa toimia valokuvamallina, koska sattuupi olemaan oikeaa nuortanaista käytännöllisempi ja edullisempi paria poikkeusta lukuunotamatta. Ensinnäkin sen ilme on aika  staattinen. Tähän on varmasti tulossa muutos, kyse on vain siitä, että saadaan lisää passeleita rakenteita pään sisään. Toinen on hiukan hankalampi: kuluttajille tarkoitetut nuket eivät osanne itse kävellä vielä vuosiin. Ne pitää siis itse kuljettaa ja kantaa kuvauspaikalle. Liikun harvoin autolla, mutta sulan maan aikaan usein moottoripyörällä. Siinähän se nukke kulkee, kyytiläisen paikalla, mutta pitääkö sen käyttää kypärää? Jos ei, niin hitto mikä sählääminen poliisin kanssa, kun aina pysäytetään ja aina pitää muistuttaa, että ei, laki ei vaadi nukkea käyttämään kypärää. Tai no... en muuten tiedä, mitä laissa täsmälleen sanotaan. Pitääkö esimerkiksi sana "matkustaja" tulkita vain ihmiseksi vaiko myös nukeksi tai robotiksi? En lainkaan panisi pahakseni, jos kyytiläisenäni istuisi kaunis nuori tyttö tukka hulmuten - vaikka sitten muovinen. Tosin saattaisi ilmavirta viedä tyttöparan pääkarvat silmäripsiä myöten.

Jos jatkaisin filosofiaani vielä pitkään, voisin lopulta kysyä, mikä erottaa ihmisen ja laitteen. Jos tyttörobottiin asennetaan riittävän näppärä tekoaäly, erilaisia antureita aistimiksi ja niin edelleen, niin onko esimerkiksi ruoansulatusjärjestelmän puute enää peruste pitää robottia jotenkin alempiarvoisena? Missä vaiheessa nämä kaikki järjestelmät yhdessä muodostavat jotakin, jota voisin kutsua tietoisuudeksi? Oletettavasti tällaiset robotit toimivat vielä pitkään akusta saamallaan sähkövirralla. Onko epäinhimillistä tai -nukellista jättää tyttöparka lataamatta?

torstai 31. lokakuuta 2019

The Rope and Space Paradox

Space is wide. Even an endless rope can be straightened there. A meandering endless rope, on the other hand, can fill any space tightly, even the endless space around us.

Terveisiä vain sinne Amerikanmaalle, josta blogini tilastovalheiden mukaan tulee lähes kolmannes kävijöistä. Vinolla tavalla mielenkiintoista on, että liikenteestä osa näyttäisi tulevan yhden ja saman Chaturbaten profiilin kautta. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on nettikamerapornosivusto.