sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Liikenneseikkailut

Veljeni ovat ihmeellisiä ihmisiä, sillä en ole ammoisiin aikoihin riidellyt heidän kanssaan. Viimeisin yhteenotto on sattunut ehkä 1980-luvulla. Erityisen ihmeellinen tämä asia on siksi, että varsinkin nuoremman veljeni kanssa liikun usein autolla ja minulla on taipumus johdattaa tiemme liikenneseikkailuihin.

Useimmat matkamme alkavat miesmäisen rehvakkaasti. Auto on lähes poikkeuksetta veljeni, minulla kun ei moista ole. Se ei tarkoita sitä, ettenkö vaikuttaisi auton kulkuun. Joskus suorastaan ajan sitä. Joka kerta tavaratilaan ja takapenkille kuormataan reippain elkein kamaa. Ei siis laittomia päihteitä, vaan soittimia, työkaluja, kalavehkeitä tai retki- tai purjehduskamppeita. Joskus mukana on myös sopivaksi katsottuja määriä alkoholia. Meininki on tiukka: se joka ajaa, ei juo; joka juo, ei aja. Olemme lainkuuliaisia ja lisäksi menomme pakkaa olemaan sellaista, että poliisi kuitenkin kiinnittää huomiota. Niin on tapahtunut useasti.

Matkaan lähdetään iloisesti rupatellen. Rokki soi ja pohditaan reittivaihtoehtoja. Ajetaanko Siitaman kautta soratietä vai Yliskylän kautta asfalttia? Tuliko nuottiteline mukaan? Kärväläinen näkyy maalanneen talonsa taas, vaikka edellisestä maalauksesta ei ole kuin muutama vuosi. Vai koska se oli, ennen vain jälkeen ylioppilasjuhlieni räntäsateisena kesäkuun päivänä vuonna 1994?

Tyypillisesti matkamme suuntautuu Seppon (huomaa länsisuomalainen taivutus: Seppo, Seppon.) ihmeelliseen kitarakauppaan. Joskus toki ajelemme paljonkin pitemmälle. Seppon luona vingutetaan kitaroita ja joskus harvoin moinen jopa ostetaan. Ja reissattiinpa nyt mihin tahansa, niin paluumatkoihin liittyy yleensä poikkeamisia kauppoihin, kahviloihin ja luonnonkauniisiin paikkoihin. Seikkailut aiheutan yleensä minä ehdottamalla jotakin kartan vilkaisun perusteella syntynyttä oikoreittiä, josta en ole aivan varma. Näinä GPS:n päivinä ne harvemmin enää johtavat muualle kuin suunnitellulle reitille, mutta kerran seikkailimme hämeenlinnalaisessa omakotitalolähiössä 505-luokan kilpapursi peräkärryllä. Kyyti oli ilman muuta laiton: taustapeileistä ei nähnyt veneen yli, ali eikä ympäri. Se lainkuuliaisuudesta, mutta vain tältä osin.

Ensimmäinen liikenneseikkailumme oli Laser-jollan siirto Porista Orivedelle. Ajokkina oli isän Mitsubishi-lavapakettiauto. Jolla oli kaksi metriä pitempi kuin lava. Niinpä se lastattiin perä vasten auton perälaudan sisäpintaa ja keula ohjaamon takana olevan turvakaaren varaan. Jollan keula osoitti taivasta ehkä 30 asteen kulmassa. Jolla, masto ja puomi kiinnitettiin huolellisesti käyttäen noin kilometrin erilaisia nirunaruja. Päivä oli tuulinen ja tuiskuinen. Jolla pysyi kyydissä, mutta sen tuulipinta teki ajamisesta epävakaata. Vaan perille päästiin ilman suurempia sattumuksia: väsyneinä mutta kokemusta rikkaampina.

Seuraava seikkailu oli muuttokuorman haku Turusta Orivedelle. Kalustona oli Lada 1600 SEC ja risa peräkärry. Opiskelusuunnitelmani olivat menneet mönkään ja opiskelija-asuntosäätiön kämppä oli tyhjennettävä joutuin. Menomatka Orivedeltä Turkuun oli kamala. Renkaissa ei ollut pitoa. Auto luisui ilkeästi jossakin Tampereen risteyksessä. Ja koska sekä auto että peräkärry olivat pienet ja tavaraa niihin nähden paljon, pakkaaminen kesti kamalan kauan. Lopulta Ladakin oli niin täynnä, että velipoika sai viimeiset muuttoroinat syliinsä. Lämmityksestä ei neuvostoraudassa ollut pula. Pirssi oli kuuma kuin pätsi missä tahansa pakkasessa yli 50 kilometrin matkalla.

Paluumatkalla väsymys alkoi painaa minuakin. Luistelimme jälleen Tampereella ja tällä kertaa viereisellä kaistalla vyöryi rekka, jonka renkaatkin olivat puolta korkeammat kuin piskuinen Lada 1600 Turbo Interheater. Koimme peljästyksen, mutta mikäpä meidän auttoi, kuin ajaa viimeiset 40 kilometriä Orivedelle peljästyksen jälkihorkassa. Taisimme vielä ennen lopullista uinahtamistamme nostella osan roinista autosta sisälle Korkeakouluun, jossa ei ollut juuri lämpimämpi kuin ulkona.

Muita seikkailujamme olleet ainakin seuraavat:

  1. Samaan Ladaan vaihdettiin ehjä rengas ainakin viisi kertaa yhden talven aikana, useimmiten pimeässä. Vähitellen homma alkoi sujua.
  2. Samalla Ladalla ajoin ojaan soittoharjoituksista tullessa. Ojan penkallakin vauhtia oli lähes 60 km/h. Onneksi oja oli täynnä puuterimaista lunta, joka oivasti vaimensi iskut. Ainoaksi tuhoksi koitui pelkääjän puoleinen ovi, jonka unohdimme raolleen ajoneuvosta poistuessamme. Se vääntyi, kun naapurin isäntä kiskoi auton traktorilla takaperin ojasta.
  3. Toisella Ladalla teimme muutaman piruetin eräässä mutkassa, mutta päädyimme perä edellä erään mökkitien risteykseen, ikään kuin olisimme olleet tulossa mökiltä.
  4. Superturbo-Ladalla menimme tankkaamaan. Poliisi tuli urputtamaan, etten näytä ajokorttini kuvalta. Vaan uskoa sen piti!
  5. Ladalla numero X meinasin ajaa ojaan risteyksessä, mutta kiesi jäi pohjastaan kiikkumaan lumivallille, etugummit ojan luiskan yllä ilmassa. Nuorukaisia oli ajokki täynnä, mutta oivalsimme turvallisuussyistä aloittaa ajoneuvosta nousemisen etupenkkiläisistä alkaen. Yhtä Ladillacia ei kauan tielle kiskottu, nuorukaisissa oli tarmoa ja voimaa.
  6. Isän kaveri kuoli ja hänen volvonrämänsä piti hakea kuolinpesän pihalta. En tiedä, oliko nouto laillinen, mutta ei tainnut kukaan huudella perään. Meillä oli kärry perässä, ja poliisi äkkäsi, että siitä on valoja himmeänä, eikä meillä ollut rekisteriotettakaan mukana. Isäni on sitä mieltä, että sellaista ei tarvita. Velipoika oli ratissa, sillä hänellä oli jo kortti. Poliisi oli kiltti eikä sakottanut. 
  7. Joskus ennen 1990-luvun puoliväliä olimme vieneet yösydännä seurakuntanuori X:n kotiinsa naapurikunnan puolelle. Siinä palaillessamme alkoi tien penkassa kiilua pari heijastavaa seikkaa. Kohdatessamme ne näytti, kuin vastaamme olisi tullut suuri, hallava koira. Väsyneen mieli on hidas, joten ajoin varmaankin satakunta metriä, pysähdyin ja kysyin velipojalta, että mahtoikohan hän nähdä saman kuin minä. Peruuttelimme kohtauspaikalle ja pohdimme tovin, että uskaltaakohan autosta nousta katsomaan jälkiä. Asiasta ei liikoja huudeltu ihmisten ilmoilla, ennen kuin isämme alkoi puhua eräästä yksinäisen mökin mummosta, joka kiven kovaa väitti nähneensä tanhuvillaan susia.
  8. Samalla reissulla saimme siis vainajan röttelön liikkeelle ja ajelimme perä- ja etukanaa kohti isäni tyyssijaa. Velimies vainajan Volvolla edellä, minä isäukon Volvolla perässä. Lada siis oli jo historiaa. Kautialassa vainajan Volvo keitti. Veimme äijissä peräkärrynrämän kotipuoleen ja palasimme hakemaan konstailevaa kotteroa. Hinaushommiksi meni, ja köyden virkaa toimitti sininen nauha, jolla isäni kiinnittää kaiken. Viime metreillä se katkesi. Sähläyksen syytä en tarkemmin muista, mutta hinasin romumpaa Volvoa peruuttaen viime metrit.
  9. Taas oli menossa muutto. Tällä kertaa kalusto oli vähän asiallisempi, eli 1100-sarjan Mercede Benz. Ehkäpä se oli lavoineen 10 metriä pitkä. Kuorma muodosti umpilavan etupäähän tuskin havaittavan röykkiön, vaikka siinä oli kaksion koko kalustus. Kääntelin sen kyllä asiallisesti isäni pihaan, mutta pois en meinannutkaan päästä, sillä en uskaltanut ajaa eturengasta kovin lähelle ojan piennarta. Portin virkaa toimittavan puun oksat tekivät naarmuja vuokrakuormurin lavan kylkeen. Turussa peruutin lavan yläkulman johonkin oksaan: yksi äärivaloista meni rikki. Väittäisin kuitenkin, että se oli vaivattomimpia muuttoja, mitä olen pikkuveljeni kanssa tehnyt – ja me olemme tehneet niitä monta.
  10. Isä haki naapurista maitoa pienellä hinkillä. Sehän kaatui. Ei se mitään, seuraavana päivänä meitä änkeytyi siihen volvonkittanaan kuusi henkeä, kaksi koiraa ja kaikkien matkatavarat. Suuntana oli pohjoinen ja päivä oli helteinen. Ei se, että siskomme joutui pyytämään pissataukoa puolen tunnin välein, vaan se maidon löyhy. Vaan peittihän se koirien pierut armeliaasti. Ja miksei ihmistenkin.
  11.  =D
  12. :X
  13. =] 
  14.  <3 li="">
  15.  :/
  16.  =|
  17.  =(
  18.  :(
  19.  XXX!!!666****!?!..i.,
  20. Viime syksynä olimme viemässä osia veneeni pressukatokseen. Urjalassa velipoika huomasi, että peräkärryn iskunvaimennin oli jäämässä matkaan. Nappasin karkkikaupan rytökasasta surkeaa pakkausnauhaa ja köytin vaimentimen alapään sillä kiinni johonkin. Se kesti sitten joitakin kymmeniä kilometrejä. Ei kulunut puolta tuntia, niin kärryn takakulmaan liimautui moottoripyöräpoliisi, joka piankin esitti pysäytyseleitä. Sakot tuli, kärry ja katoksen osat jäivät Kyröön. Niitä sitten haimme seuraavalla viikolla toisella kärryllä ja kuskailimme mitä minnekin päin maamme lounaisosia. Mainittakoon nyt vielä, että lähtiessämme veli naureskeli, että antaa olla sen rekisteriotteen kotona vain, poliisi kuitenkin repii sen. Se olisi jäänyt isän autoon, ellen olisi treffannut häntä reissun alkuvaiheessa erään tuttavamme pihalla ja vaatimalla vaatinut paperia matkaan...

Noin 25 vuoden aikana erilaisia nelipyöriä on työnnetty, vedetty, hinattu, nosteltu ja käännelty erinäiset kerrat. Lisäksi olemme ajaneet edestakaisin ja ympyrää tutuissa ja vieraissa kaupungeissa. Autoja on särjetty ja korjattu, vaikka en minä niiden tekniikasta paljon tajua. Siitä syystä ensinnä mainittu käy minulta helpommin. Niistä on myös laulettu, etenkin Volgasta ja volgakuskin rakkaasta Olgasta, ihanasta immestä, jonka isä suosii Mossea ja varjelee tytärtään lähes yhtä huolella kuin ajokkiaan.

Isoveljen kanssa taas tein sellaisen reissun, että lähdimme aamulla Liedosta, kävimme Venäjällä, Lapissa, Raumalla, Karjalassa, Lahdessa, Helsingissä ja Rivieralla yhden päivän aikana. Mainittakoon, että sillä kertaa kalustona oli 20 vuotta vanha Opel Kadet. Ja miten tämä oli mahdollista. Lukija on hyvä ja katselee Lounais-Suomen karttaa.

Velipojat ovat mainioita. Ei kylmi lähteä, vaikka tiet ja ajokit ovat ottaneet miehistä mittaa. Yhä vain huiskaistaan varusteet innolla takahutlaariin, päräytetään ajokki käyntiin ja hep, matkaan! Miehet ovat varttuneet mutta ajokit nuorentuneet. Meininki on yhä sama, riemastuttavan poikamainen.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jees. Paleltukin ollaan.dishoki Lives

ted kirjoitti...

Muistan myös pari autoilijatyttöä, jotka palelluttivat meitä...