Kotikutoista säieteoriaa

Alkuperäisissä maailmankaikkeuden olemusta käsittelevissä teksteissäni arvelin pienimpien hiukkasten olevan pistemäisiä, ilman mitään ulottuvuuksia. Sittemmin olen lähestynyt näissä kotikutoisissa ajatuksissani säieteorioita. Joidenkin näkemysten mukaan säieteoriat mahdollistavat 11 tai jopa 26 eri ulottuvuutta. Tähän en ota uutta kantaa, vaan pysyttelen vanhassa näkemyksessäni, että mahdollisten ulottuvuuksien määrä on alkeishiukkasten lukumäärä miinus yksi. Tosin tässä on se ongelma, että kaikkien hiukkasten avaruudellinen sijainti on määriteltävissä kolmiuloitteisessa avaruudessa, jos pysytään minun järkeni ja sivistyneisyyteni rajoissa eikä huomioida aikaa.

Ulotteettomissa alkeishiukkasissa on kuitenkin eräs ongelma. Ne eivät salli erilaisuutta, minkä taas olen katsonut olevan maailmankaikkeuden olemassaolon, merkityksellisten muotojen, koossapysymisen ja sen sellaisten seikkojen edelllytys. Jos kaikki on samanlaista, kaikki on samanlaista. Jonkin pitää siis joko olla erilaista tai mahdollistaa erilaisuus. Toisaalta säikeen ongelma on se uloitteisuus: jos jokin on pitkä ja kapea, se on katkaistavissa. Jollakin kummallisella tavalla pitää siis olettaa, että pienimmällä mahdollisella oliolla on yksi ulottuvuus johonkin suuntaan muihin alkeishiukkasiin nähden. Mikä se minimimitta on? Voiko sen mitata? Jotta tässä ajattelussani pysyisi jokin tolkku, se ei voi olla puhdas abstraktio tai varsinkaan vertauskuva. Sinällään toki on yhdentekevää, kutsummeko tuota hiukkasen ainoan ulottuvuuden lyhyintä mittaa millimetriksi, ånströmiksi, planckin mitaksi vai miksi. Se saa merkityksensä informaatiokentässään, siis suhteessa muuhun olevaan. Ja vaikka äsken rajoitinkin oman järkeni mukaisen olevaisen olevan kuvattavissa kolmella ulottuvuudella - jos aikaa ei lasketa mukaan - voidaan silti esittää avoimesti kysymys, joka jo esiintyi kätketysti: onko tuo ensimmäinen, minimaalinen hiukkasen ulottuvuus sittenkin riippuvainen ajasta?

Kiintoisinta on erilaisuuden mahdollisuus, jonka tämä kotikutoinen säieteoriani antaa. Jo aikaisemmin olen kirjoittanut, että pitää olla koukkuja ja lenkkejä, jotka voivat liikkua ja takertua toisiinsa. Viimeistään tässä vaiheessa aika pitää huomioida: liikehän kuvataan nopeudella, matka per aika. Ja aivan kuten pienin mahdollinen pituus, olennaista ei ole mikään ajan arkijärkinen yksikkö, minuutit tai sekunnit. Riittää, että vallitsee sellaiset asiantilat kuin "ennen", "nyt" ja "jälkeen". Ja ehkä jossain määrin pitää myös sallia erilaisten tapahtumien samanaikaisuus, peräkkäisyys kai jo kävikin ilmi. 

Kierrän nyt pääasiaa kuin kissa kuumaa puuroa: miten on mahdollista, että jokin olisi vaikkapa juuri koukku ja toinen kuin lenkki? Tai onhan mahdollista, että pelkät koukut riittäisivät, koska nekin voivat tarttua toisiinsa. Ja edelleen yhteen koukkuun voi tarttua useita samanlaisia koukkuja, toisaalle ehkä vain yksi, ja niin meillä on alkeellinen erilaisuus. Tosin edelleen voi kysyä, että kuinka vain toisesta päästään taipuneet koukut voivat ketjuuntua. Säieteoriamme mutkistuu: jotta voi olla koukku, pitää olla vähintään kaksi ulottuvuutta. Suoralle riittää yksi, mutta jos jokin kaareutuu, vieläpä niin, että jokin voi siihen tarttua, ulottuvuuksia pitää olla kaksi. Ja edelleen tämä teoriani edellyttää, etteivät alkeishiukkaseni voi liikkua toistensa läpi: koukun pitää tarttua toiseen, tai koko systeemi epäonnistuu. Koukun ei myöskään voi olla mahdollista katketa. Alkeishiukkaset ovat siis jakamattomia mahdollisesta uloitteisuudestaan huolimatta, tai ne eivät ole alkeishiukkasia, eivätkä tee erilaisuutta mahdolliseksi. Onko siis pääteltävä, että alkeishiukkasilla sittenkin on vähintään kaksi ulottuvuutta ja jos ne ovat säiemäisiä, ne ovat molemmista päistään koukussa?

Onko kohtuullista kysyä, mikä väänsi alkeishiukkaset? Jos on, onko siis oletettava hiukkasten lisäksi jokin voima? Jos, niin esiintyykö se täysin ilman mitään konkreettista? Ovatko kaikki alkeishiukkaset toistensa suhteen liiketilassa, paitsi jos takertuvat toisiinsa? Vai onko jos jokin liikevoima alkeishiukkasen ominaisuus ilman mitään erillistä selitystä. Se selittäisi erilaisten hiukkasrykelmien välistä erilaisuutta ja niiden yhdessä pysymistä ilman mitään koukkuteorioita. Vai olenko kenties kokonaan hakoteillä: onko niin, että mitään materiaalisena hahmotettavaa ei ole ainakaan ilman mitään voimaa? Jos on niin, niin mikä tuo ihmeellinen voima on? Miten se ilmenee, mistä se on tullut ja miten sitä voidaan edes ajatella, jos se lähtökohtaisesti ole oikein mitään konkreettista?

Jokin voima tarvitaan siis liiketilan muutoksiin. Voimme olettaa, ettei sitä alunperin tarvita, koska - kuten sanottu - kaikki liikkuu kaiken suhteen, paitsi jos jokin tarttuu johonkin. Silloin nämä kaksi eivät liiku toistensa suhteen. Tai onhan sekin kai mahdollista, että yksi hiukkanen jää koukkunsa varassa pyörimään toisensa ympärille. Voisiko siitä koitua jokin voima? Onko massalla hitaus? Voiko voima välittyä tyhjiössä ja onko aitoa tyhjiötä missään päin koko kaikkeutta?

Kaareutuminen tai koukistuminen on siis erilaisuuden edellytys. Ja ehkä on jokin voima, joka voi sitten olla vaikka sitä, että nämä hiukkaset törmäilevät toisiinsa ja jäävät ehkä pyörimään ja siten aiheuttavat värähtelyä, joka välittyy toisten hiukkasten tai hiukkaskokoonpanojen välityksellä. Nyt on hyvä lopettaa pään halkominen suurin ajatuksin.