lauantai 10. marraskuuta 2018

Home sweet home

Lapsena asuit kotona. Kodissasi asuivat todennäköisesti isä ja äit ja varmaan sisaruksia myös. Ja sitten tietenkin koira, kissa, hamsteri, marsku, akvaariokala, pölypunkki, hämähäkki ja muurahainen. Koti oli jotakin pysyvää. Kotiin palattiin päiväkodista, koulusta, mummolasta, mökiltä ja matkoilta. Kotona oli kodin tuoksu ja valaistus. Muutokset olivat yleensä hitaita ja vaiheittaisia, joten tavaratkin tekivät kodin. Jos joskus uusi sohva tulikin, niin muu osa kodista pysyi tuttuna. Tai jos muutettiin, niin tutut tavarat tekivät uudesta asunnosta kodin.

Koti oli myös turva. Kun koulussa kiusattiin, tultiin kotiin ja mökötettiin aikansa. Kotona oli lämmin, siellä ei satanut eikä maailman pahuus kuulunut sinne, paitsi jos aikuiset katsoivat uutisia. Eikä uutisten kaukaiset tapahtumatkaan häirinneet kodin rauhaa, ei edes Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus.

Jossain vaiheessa alkoi itsenäisyyden kaipuu. Joku muutti kotoa 16-vuotiaana, toinen vasta 25-vuotiaana. Odotukset olivat ehkä korkeallakin, kun nuori mies tai nainen, oikeastaan poika tai tyttö vielä, lähti kohti ensimmäistä omaa asumustaan. Vanhempien sananvalta päättyi tai ainakin hupeni merkittävästi. Jotkut vanhemmat eivät tätä tosin oikein tajunneet, vaan soittelivat vielä vuosien ajan usein ja kyselivät huolestuneina pärjäämisestä. Menitkö ajoissa nukkumaan? Sujuiko tentti? Saitko kesätyöpaikan? Oletko tavannut ystäviä - ja jos, niin ovatko he vanhemmille mieleisiä?

Kun lähdit kotoa, loppui turva. Kaikki lakkasi olemasta itsestään selvää. Ymmärsit aivan uudella tavalla, että jos et maksa laskuja, asuminen loppuu lyhyeen. Jääkaapissa ei ollut herkkuja, ellet itse ostanut niitä. Jos olit nuori mies, toit kotoa rakkaimmat esineesi ja harrastevälineesi. Jos olit nainen, sisustit kotisi kenties hyvinkin pienellä budjetilla. Ensimmäisten itsenäisesti asuttujen kuukausien mittaan pienessä opiskelija-asunnossa kuitenkin oli verhojen väriin sopiva päiväpeite. Mutta mikään ei enää ollut, kuten ennen. Sellaista se aikuistuminen on: rakennat kotia, mutta lapsuutta et saa takaisin. Omassa opiskelijaboksissa oli kyllä vapaus, mutta aika nopeasti sen rajallisuus kävi ilmi: kukaan ei kysynyt, milloin palasit illanvietosta, mutta se ei mitenkään vaikuttanut siihen, että maanantaina pitää raahautua opintojen pariin heti aamulla. 

Jotkut joutuivat luopumaan kodista jo hyvin pienenä, jos saivat kodin turvaa koskaan kokeakaan. Vanhempien tulehtuneet välit, alkoholismi, psykologiset ja sosiaaliset ongelmat, väkivalta ja köyhyys tekivät lapsuudesta aivan toisenlaisen kokemuksen kuin sillä hyväosaisella lapsella, jolla oli oma, tilava huone vanhempien omistamassa hyväkuntoisessa omakotitalossa. Edes opettaja ei tajunnut turvattoman lapsen elämää, vaikka osasi puhua asiantuntevasti lapsen perusturvallisuudesta ja osoittaa myötätuntoa muutamin sanoin. Kuitenkin turvattomasta kodista tuleva, oireileva lapsi oli opettajalle taakka, ja sen lapsi huomasi.

Lapsuuden ja teini-iän päätyttyä aletaan etsiä sitä turvaa ja jatkuvuuden tunnetta, jota lapsuudenkoti edusti. Jotkut tuntevat saavansa sitä hyvästä ansiotasosta. Toisille kodin viihtyisyys tuo illuusion siitä, että asiat ovat kuten ennen, eikä mikään - ehkä - voi kotona mennä vikaan. Ajatelkaa asuntomarkkinoita: ennen myytiin asuntoja, jopa huoneistoja. Niillä viitattiin seinien, katon ja lattian rajaamiin yksityisiin tiloihin, joihin kotinsa saattoi perustaa. Nykyään myydään koteja: mielikuvaa siitä, että ostamalla tämän asunto-osakkeen tai kiinteistön, olet turvassa maailman pahuudelta ja kaiken väliaikaisuudelta.

Vuosikaudet rakennat sitä turvaasi, ensin opiskelijaboksissa, sitten tyttöystävän kanssa yhdessä vuokratussa kaksiossa ja lopulta omanssa ensiasunnossa, joka varmaan vielä vaihtuu tilavampaan. Maksat lainaa, ostat huonekaluja, viihde-elektroniikkaa, kodinkoneita, ajoneuvoja ja koriste-esineitä. Ajan mittaan opiskelemaan lähtevän lapsen mukaan pakkaamat tyynyliinat kuluvat loppuun. Joudut hankimaan uusia. Vähä vähältä se materiaalinen - ja määrältään kuitenkin aika vähäinen - jonka toit lapsuuden kodista, kuluu, särkyy ja katoaa. Samaan tahtia hupenevat monet kotoa tulleet henkisetkin asiat. Lopetat uutisten katselun puoli yhdeksältä, koska samat jutut on jo vuosikymmenet nähnyt taustoineen netistä. Niin uskottelet itsellesi, vaikka jotenkin tajuat, että noissa "taustoissa" ilmenee samat Wikipediasta lainatut näkemykset artikkelista toiseen, ja jopa suorat lainaukset. Et enää soita sunnuntaisin mummolle. Mummosta on tullut hauras vanhus, eikä hän enää osaa puhua kuin parista asiasta. Lakkaat lukemasta kirjoja iltaisin, koska et kerta kaikkiaan jaksa. Tai oikeastaan jaksaisit, mutta elämäsi täyttää lastenhoito, koiranhoito, parisuhteenhoito ja lopulta joskus kolmannenkymmenen ikävuoden tuolla puolen se joku muu hoito, josta ei puolisolle puhuta. Kotona oli isä ja äiti, tai ainakin äiti, joka oli joskus vähän hankala ja asetteli rajoituksia, mutta oli kuitenkin turvallinen. Aikuisena kotonasi on puoliso, jolta ei saa seksiä ja niinpä haet lohtua vieraasta sängystä. Samalla tajuat, ettei puolisokaan kaiketi ole pysyvä ilmiö, ja menet Vauva-lehden Aihe vapaa -palstalle vaahtoamaan individualismin ilosanomaa: parisuhteeseen kuuluu kaksi täysin itsenäistä ihmistä, joilla ei missään tapauksessa saa olla mitään riippuvuussuhdetta toisiinsa missään mielessä.

Kotisi ikääntyy. Välillä olet työttömänä, eivätkä rahasi riitä edes asuntolainan korkoihin. Joudut myymään hienon autosi, etkä saa siitäkään itsellesi koko myyntihintaa, koska rahoitusyhtiö omistaa sen yhä. Ja kun lopulta saat uuden työpaikan ja ostat jälleen ehomman auton, huomaat, että turvapaikassasikin on ongelmia. Tiskikoneen imuletku on tihkuttanut vuosikaudet. Keittiökalusto, puoli seinää ja osa lattiaa on purettava. Kuivaaminen kestää kuukausimääriä, ja koko hankkeen hinnaksi tulee viiden kuukauden nettoansioita vastaava summa. Otat lisää lainaa, ja samaan aikaan työnantajasi alkaa puhua yt-neuvotteluista. Home, sweet home: mold, sweet mold!

Ei kommentteja: