maanantai 1. lokakuuta 2018

Rantteella raatamassa

Klapi.

Toinen.

Kolmas.

Kymmenestuhannes.

Niitä palaa uuneissamme joka päivä kolmesta kahdeksaan banaanilaatikollista. Banaanilaatikko on hyvä kuljetusväline. Sitä ei tule ladottua aivan älyttömän painavaksi, mutta ei kuitenkaan tarvitse tehdä turhaa työtä kuljettamalla muutamaa hellapuuta kerrallaan. Ovista kuljettaessa ne ovat tosin vähän hankalia. Laatikko kyllä mahtuu, mutta rystyset eivät. Onneksi ihminen ja pahvilaatikko ovat joustavia.

Ihminen on kuulemma vanha, kun hänellä on klapeja ja perunoita yli tulevan vuoden tarpeen. Siinä tapauksessa isäni on ikinuori. On lähisuvun voimin pilkottu puita heille sinne peltojen keskellä törröttävään asumukseen, jossa piisaa alaa, tulipesiä ja vetoa ikkunanpielistä. Pätkimme, haloimme, kärräsimme ja pinosimme jo toisen viikonlopun. Ja tulihan niitä mottitolkulla. Vielä pyhänäkin reilun pinokuution pilkoimme.

Puiden pilkkominen on kuulemma terapeuttista. Ja vulvat! Ehkä saunapuiksi tarkoitettujen pöllien naksuttelu uudella Fiskarsin kirveellä hetken on rentouttavaakin, jos tavoitteena on viikossa silputa pari mottia. Kun pääpainoa ei tällä kertaa voi pitää työssä itsessään vaan tuloksessa, saa kaksi moottorisahaa laulaa 115 desibelin äänellään ja kaksi hydraulista prässiä halkoa niitä pöllejä tauotta ja pitkään. Ja jonkun pitää ehtiä kärräämään pätkityt puut halottavaksi ja halotut pilkkeet kasaan kuivumaan. Vähän siinä kirvestäkin heiluteltiin, että järeimmät mölkkyrät saatiin halki.

Kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rangat kaadetaan metsästä talvella, halotaan aikaisin keväällä ja ennetaan kuivua kesän yli tai peräti seuraavaan vuoteen. Ei onnistu. Kaksi mottia niin voi saada aikaan. Jos tarvis on 40 mottia ja tekijöitä vain vähän tai paikalla vain harvoin, pitää raataa silloin kun työvoima on läsnä. Tänä vuonna se tarkoittaa sitä, että kevättalvella poltetaan kosteita puita. Kaipa vesihöyrykin hormissa lämittää.

Puulämmittäjä ei palele. Ei sillä, että vetoisessa tuvassa kovin lämmin olisi. Mutta kyllä hiki virtaa, ennen kuin tarvittavat puut 200 neliön mörskää varten on kaadettu, tuotu rantteelle, pienitty, kannettu sisään, poltettu ja lopulta tuhkat lapioitu ja viety johonkin, en tiedä mihin. Sisko hoitaa sen viimeisen vaiheen. Toivottavasti ei kompostiin pistänyt.

Olo klapitalkooviikonlopun jälkeen on kuin piestyllä. Ei mitään suloista euforiaa ja pientä lihaskipua, vaan vartalon valtaa päälaelta kantapäähän ulottuva lihasjumi, joka tekee kävelystä tuskaa ja tuolilta nousemisesta maanpäällisen infernon. Moottorisahan huuto soi korvissani yhä, ja kun suljen silmäni, näen eri vahvuisten, noin 30 senttiä pitkien pöllien loputtoman jonon. Ehkä jo ensi viikolla liikun jälleen kuin sulava tanssija. Loputtoman klapien latomisen aiheuttama kauhukuva ei poistune verkkokalvoiltani vuosisataan.

Siinä moottorisahalla tolskatessani mietin, että paljonko energiaa kuluu siihen klapisirkukseen. Kävi mielessä, että olisiko helpompi polttaa bensiini uuninpesässä ja käyttää hydrauliprässien vaatima sähkö patterissa. Ymmärrän, että vuonna 1895, jolloin kyseinen rakennus valmistui, ei ollut vaihtoehtoja. Ja silloin pilkottiin käsisahalla ja kirveellä. Vaikka kuinka huomioin sen, että puiden pilkkominen on jossain määrin myös taitolaji, ihmettelen, nukkuiko se ukkoparka lainkaan, jonka hommana oli siihen pytinkiin ne puut toimittaa. Ehkä se raatoi rankametsässä tauotta, nukkumatta marraskuusta helmikuuhun ja käytti loput elämästään pilkkomiseen. Kuinkahan kävi ukkoparan? Varhainen kuolema kai kuittasi univelan.


Ei kommentteja: