Masennuksen hoito

Masennusta podetaan urakalla. Itse olen saanut sen diagnoosikseni 20 vuotta sitten, mutta riesanani se on ollut paljon, paljon kauemmin. Aivan varmasti täytin masennuksen kriteerit, kun 16-vuotiaana lopetin lukion ja jäin kotiin. Mieli oli maassa, välillä en poistunut kotoa moneen päivään. Ikkunaverhot olivat suljettuina viikkoja. Sen jälkeen on ollut helpompia aikoja ja paljon vaikeampia aikoja.

Masennuksen syyt ovat psyykkisiä, sosiaalisia ja biologisia. Nämä seikat vielä kietoutuvat toisiinsa. Psyykkiset asiat ovat myös biologisia: masennustila voidaan todeta aivoista. Usein puhutaan hermoston välittäjäaineista: serotoniini, noradrenaliini ja dopamiini vilahtelevat masennuskeskusteluissa usein. Masennuslääkitys taas pyrkii vaikuttamaan näihin hormoneihin. Keskustelu munan tai kanan ensimmäisyydestä ottaa muodokseen arvelut siitä, onko masennus ensin ja hormonaaliset muutokset sitten vai päinvastoin.

Jotkut ovat myös taipuvaisempia masennukseen kuin toiset. Taipumuksen syyt taitavat jakautua samoin: sosiaaliset, biologiset ja psyykkiset. Hyvä esimerkki tällaisesta on älykkö. Huomattavan älykkään ihmisen on vaikea löytää juttuseuraa, koska muut eivät pysty seuraamaan hänen ajatustensa kulkua. Ja koska ajatusten ymmärtäminen on vaikeaa, älykkö voikin saada kuulla olevansa tyhmä ja hullu. Ennen pitkää yksinäisyys - eli sosiaalinen syy - aiheuttaa psyykkisen ongelman, masennuksen. Ja se taas alkaa näkyä biologisina seikkoina.

Jos menee valittamaan lääkärille alakuloa, väsymystä ja saamattomuutta, tuomio on melko varmasti masennus. Lisäksi lääkäri voi pyrkiä sulkemaan pois erilaisia muita sairauksia, vaikkapa diabeteksen. Hoito on lähes poikkeuksetta sama. Alkuvaiheessa lääkäri määrää mielialalääkkeen ja mahdollisesti rauhoittavia tai nukahtamista helpottavia lääkkeitä. Sairaslomaa tulee helpolla viikkokausia ja helpolla sairasloma pitkittyy kuukausien mittaiseksi. Jos lääkitys ja loma eivät auta, yleislääkäri lähettää psykiatrin juttusille.

Psykiatri haastattelee, tutkii ja testailee ja määrää lisää lääkkeitä ja suosittelee psykoterapiaa. Sairasloma tuppaa jatkumaan. Lääke auttaa joskus - mutta usein ei. Kokeillaan toisia lääkkeitä ja potilas joutuu sietämään erilaisia sivuvaikutuksia, kuten viikkojen pahoinvoinnin, kuivalta taulusieneltä tuntuvan kielen ja tasapainovaikeudet. Seksuaaliset murheetkin ovat tavallisia: ei oikein kiinnosta, mikä voi olla parisuhteessa elävälle kuorma. Ja vaikka kiinnostaisi, ei seiso tai kostu kuten ennen vanhaan.

Useimmiten masennus alkaa väistyä ajan mittaan. Mieliala ja aloitekyky paranevat. Joskus aikanaan lääkäreille oli selvä ohje: masennukselle ei tarvitse tehdä mitään erityistä, aika kyllä parantaa. Ja miksei parantaisi, ainakin jos masennuskelle on jokin syy, jonka voi poistaa. Lisäksi niilläkin, joilla masennus on perustila ja joiden masennus kyllä löytää aiheensa, mieliala vaihtelee sentään jonkin verran. Tämän lääkäri voi tosin tulkita kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi, joka ei kuitenkaan aiheuta suoranaista maniaa. Niin että olkaa hyvät! Paremman vointinne jaksotkin ovat diagnosoitavissa.

Joskus masennus pitkittyy vuosien ja vuosikymmenten mittaiseksi. Lääkkeet, lääkärit ja psykiatrit vaihtuvat. Terapioita on tarjolla jos jonkinlaisia ja jos ne eivät ole yhteiskunnan kokonaan kustantamia, Kelan tukiaistenkin jälkeen potilaalle jää maksettavakseen summat, jotka aiheuttavat taloudellista hätää ja siis syventävät masennusta.

Yksi ongelma on se, että apua haetaan liian myöhään. Ihminen pystimään ylittämään päivittäisen sietokykyannoksensa aika helpolla ja kuittaamaan uni- ja muita velkojaan vapaa-aikanaan ja lomillaan. Vähä vähältä kuormaa kuitenkin kertyy. Ilo ja nauru katoavat elämästä. Aina väsyttää ja vaikka läheiset ja työkaverit tohkeissaan neuvovat lenkkeilemään, monta kertaa ei tule mentyä sinne pururadalle. Käveleminen saa murheelliset mietteet virtailemaan entistä kiivaammin ja juokseminen pursottaa keuhkot kurkusta. Voimia ei vain ole kuten ennen, vaikka puoli vuotta sitten. Sosiaaliset suhteet heikkenevät tai rapistuvat, kun ei jaksa osallistua rientoihin eikä keskusteluihin. Mielessä ei ole iloisia asioita ja lämmin huumori vaihtuu rutikuivaan ironiaan. Mutta ei, velvollisuudentuntoisesti lähdetään seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin. Kyllä tämä tästä, on tämä ennenkin tästä... kunpahan tulee perjantai ja porvarillisen iltahämyn aikaan saa kaataa itselleen lasin viskiä. Sitten tapahtuu jotakin, joka katkaisee kamelin selän. Tällainen voi olla jokin melko vähäinen vastoinkäyminen: saa sakot liikenteessä, vaimo suuttuu, lapsi tuo epämieluisan poikakaverikandidaatin... Tai sitten ei edes tapahdu mitään. Tiedän aikanaan menestyneen yrittäjän, joka yhtenä aamuna ei vain suoriutunut petistään. Perhe kummasteli, töistä soiteltiin, ja äijä vain makasi, eikä millekään näkynyt mitään syytä. Ihmeteltiin vain, kun ennen niin aktiivinen ja ahkera yrittäjä makaa, vaikka pitäisi tehdä töitä. Kohtuullisen jaksamisen raja oli kaiketi ylittynyt jo kauan, kauan sitten. Ukkoparka oli kenties ollut katkeamisen partaalla jo vuosia. Ja katkeaminen oli vasta lopun alkua: ensin lähti muija ovesta, sitten vietiin se ovikin - ja talo, johon ovesta pääsi. Surullista tässä on se, että tämän miehen pahin orjuuttaja ja kuormittaja saattoi olla hän itse, ja lähipiiri, joka oletti hänen jaksavan ja jaksavan. Siis juuri ne, joiden olisi pitänyt kysyä, että olisiko aika lomailla ja tehdä lyhyempiä päiviä. Ihminen saa ajettua itsensä loppuun sosiaalisen paineen tai oman kunnianhimonsa vuoksi.

Masennus on sairaus. Sille on oma, tautiluokituksen mukainen koodinsa. Mielenterveyden ongelmiin liittyvä ennakkoluuloisuus ja tuomitseminen on vähentynyt. Ymmärretään, että masennus ei ole oma valinta eikä se ole laiskuutta vaikka siihen kuuluukin saamattomuus. Yhä useampi käsittää, että masentunutta ei voi auttaa kehottamalla häntä ryhdistäytymään ja ottamaan niskasta kiinni. Olen vinksahtaneella tavalla pahoillani tästä.

Masennus ei poistu kehottamalla. Mutta kukaan tai mikään muu kuin masentunut itse ei voi olla päävastuussa omasta mielentilastaan ja elämästään. Muut voivat auttaa. Vaikka itse söin vähintään 15 vuotta erilaisia mielialalääkkeitä turhaan, en voi väittää, etteikö joku hyötyisi niistä. Minulla on riesanani ja ilonani aspergerin syndrooma, ja siihen näyttäisi liittyvän se, että spyykenlääkkeet eivät toimi tai toimivat toisin kuin odotetaan. Niinpä minulla ei ehkä edes voi olla niistä samaa kokemusta kuin muilla.

Olen myös ruvennut ajattelemaan, että masennus-sanan alkuperäinen merkitys pitäisi palauttaa: se on tunne ja mieliala, ei sairaus. On myös sairaus, jonka tunnemme nimellä "mielialahäiriö" tai "masennus",  joka aiheuttaa masennuksen tunnetta. Mutta masennus itsessään ei tämän uuden ajatusmallini mukaan ole sairaus. Se on terve merkki siitä, että jotakin kuormaa on liikaa.

Äärimmäisestä näkulmasta tarkastellen vaikuttaa siltä, että mielialahäiriön hoito pikemmin syventää masennusta kuin auttaa. Sairasloma tarkoittaa usein yksinäisyyttä. Yksinäisyys ruokkii näköalattomuutta ja ylläpitää ahdistavien pakkoajatusten kierteitä. Lääkitys voi latistaa tunteet niin että potilas tulee apaattiseksi. Apaattinen, välinpitämätön ihminen ei jaksa eikä halua kantaa vastuuta elämästään. Elämän taas ei pitäisi olla vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen niin raskasta, että ihminen sortuu ja musertuu. Useimmat ihmiset kestävät kohtalon kovia kolhuja hyvin, kunhan ne tulevat yksitellen ja riittävin väliajoin. Arvelen, että vuosikymmenten asuntovelka, paine omasta ja läheisten menestyksestä, jatkuva kilpailu työpaikoista tai niiden pitämisestä ja muu ajallemme tyypillinen on paljon tuhoisampaa kuin vaikka toisen ihmisen kuoleman kohtaaminen elämän aikana silloin tällöin. Omasta viimeisestä hetkestään ei kannatakaan murehtia, paitsi sen verran, että yrittää siirtää sen tuonnemmaksi.

Aivan keskeisenä syynä pidän elämän näköalattomuutta ja vaihtoehdottomuutta. Esimerkiksi asuntolaina voi pakottaa pysymään hyväpalkkaisessa työssä, joka ei kuitenkaan vastaa tekijänsä taipumuksia. Jossain muussa maailmantilanteessa olisi helppoa sanoa, että myy asunto, osta edullisempi ja vaihda itsellesi sopivampaan ammattiin. Monilla on jokin psyykkinen side mahdollisimman hienoon ja kalliiseen asuntoon, joka voi olla suurempi taakka kuin pankkilaina. Ammattia taas ei noin vain vaihdeta. Eri alojen muodolliset vaatimukset voivat tarkoittaa vuosien mittaista kouluttautumista. Ja vaikka muodolliset vaatimukset täyttyisivätkin, työnantaja voi helpolla sanoa, että entinen tutkija ei ehkä viihdy puusepän ammatissa kuin hetken. Aavistus voi olla hyvinkin oikea. Ammattiin kuuluu paljon muutakin kuin työtehtävissä tarvittavat taidot. Monet ammatit esimerkiksi sanelevat vuorokausirytmiä. Raksalle mennään seitsemäksi duuniin, ja jos ei kertakaikkiaan ole aamuvirkku, se ei välttämättä onnistu. Vuorokausirytmin muutoksiin sopeutuu, mutta ei rajattomasti.

Nykyään miellä on enemmän vapaa-aikaa kuin kaiketi millään historian sukupolvella. Miksi olemme väsyneitä ja miksi masennustaipumus todella puhkeaa masennukseksi? Raskas työ ei ole ainoa asia, joka ihmisiä kuormittaa. Sanoisin, että motivoitunut jaksaa paljon. Kuinka paljon meitä kuormittaa kohtuuttomat odotukset, joita meille asetetaan ja joita luomme itse itsellemme? Pitäisi jaksaa tienata, että voi kuluttaa; pitäisi kuluttaa, että joku muukin ansaitsisi. Asunnoista jo puhuinkin: en käsitä, kuinka paljoon monet ovat valmiita saadakseen jotakin... joka ennen kuitattiin vaikka vajaan kymmenen vuoden ahkeralla työnteolla. Paljonko meitä kuormittaa pelko? Moniko puristaa itsestään viimeisetkin voimat, että ei olisi henkilöstöhallinnon hampaissa seuraavalla yt-kierroksella? Olen yrittänyt keskustella mainonnan vaikutuksesta, ja moni on sanonut, että ei vaikuta heihin. Jollakin hiton konstilla yhä uutta ja uutta tavaraa saadaan kaupaksi. Hinnat laskevat ja laatua heikennetään tarkoituksella, jota raha ja romu vaihtaisivat omistajaa. Paljonko mainonta vaikuttaa tiedostamattomiin ostohinkuihimme? Paljonko jäisi ostamatta, jos emme menisi ostoskeskuksiin viettämään aikaa? Olisiko lopulta mukavampaa, jos koti ei olisikaan tupaten täynnä halpaa ja huonolaatuista sälää, joka tuotti iloa vähemmän aikaa kuin sen ostamiseksi piti työskennellä?

Elämme väärin. Valitan. Olemme kohtuuttomia ja tämä kohtuuttomuus on yksi masennusta ruokkiva tekijä. Ne, joilla on taipumus, mielialasairaus, reagoivat ja kärsivät. Menetämme heidän työpanoksensa ja sosiaalisen tarjottavansa, koska kuormitamme heitä - eli itsejämme - liikaa. Yritämme lääkitä masentuneet sopeutumaan elämään, johon heillä ei ole mitään mahdollisuutta sopeutua. Yritämme painostaa heitä tekemään asioita, joihin he eivät sovi. Hoidamme masennusta - sekä tunnetta että sen takana olevaa taipumusta tai sairautta - tavalla, joka vain syventää ongelmia.

Jos joku on masentunut, hän ei muutu iloiseksi ja aktiiviseksi omin avuin. Ja vaikka hänellä on päävastuu omasta elämästään, emme voi esittää vaatimuksia. Ainoa, mitä voimme tehdä, on ottaa väsyneet mukaan siinä määrin kuin he jaksavat. Tähän mukaan ottamiseen pitää kuulua väsyneellekin mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Kuntouttava työtoiminta, minitoimeentulo ja yhdeksän euron lisä päivässä, eivät tarjoa tällaista. Miksi yhdeksän euron työmies tekisi mitään, jos se johda mihinkään. Yhdeksän euron töitä saa tehdä niin paljon kuin hallinnon pykälät vain sallivat, mutta varsinaiseksi ansioksi ja mahdollisuudeksi ne eivät tahdo muuttua. Käytäntö on osoittautunut, että vaikka olisi intoa täynnä ja raataisi kahden edestä, ei ole mitään takeita siitä, että työkokeilu tai kuntouttava työ johtaisi mihinkään kestävään tai kantavaan. Myös ammatillinen kuntoutus on usein heppoista. Kouluissa istutaan keski-ikään asti ja ideologiset liput liehuen vaahdotaan elinikäisestä oppimisesta. Erilaiset koulutuslaitokset hyötyvät, mutta hyötyykö kukaan muu? Kuinka usein mahtaa olla kyse siitä, että alalleen epäsopivalle ihmiselle etsitään uusi epäsopiva ammatti? Abstraktiin ajatteluun taipuvaiselle puusepälle tuputetaan bussikuskin ammattia vaikka hän pärjäisi parhaiten vaikkapa toimittajana tai opettajana.

En väitä, että minun ajatuksin hoidettaisiin kaikkea masennusta. Vaan eipä hoideta lääkkein, terapialla tai edes sähköhoidollakaan. Olen tiukasti sitä mieltä, että kokemus omista vaikutusmahdollisuuksista ja todellinen vapaus löytää itselleen sopiva työ ovat aivan keskeisiä. Tämän edellytys on nykyistä joustavampi yhteiskunta, jossa voi vaihtaa alalta toiselle joutumatta talouskurimukseen. Kilpailun kuumentamassa yhteiskunnassa pitäisi pohtia, olisiko rennompi meno paikallaan: että ei oltaisi heti potkimassa väkeä kilometritehtaalle, jos yrityksen tuottavuuden kasvu hidastuu. Ja todella: tarkoitan sitä, että ei potkittaisi väkeä ulos jo siinä vaiheessa kun kasvukäyrä loivenee, kuten jossain tapauksissa tehdään. Ihmisetkin voisivat pitää tavoitteensa kohtuullisina - ja onneksi monet sentään pitävätkin.

Oma lukunsa olisi sosiaaliset kuormat: onhan se mukavaa, kun voi valita seuransa ja perheensä. Mutta valitseminen taitaa usein olla raskaampaa kuin epätäydellisyyden sietäminen. Kuten todettu, yksinäisyys lisääntyy. Nuori ihminen voi olla sitä mieltä, että tottahan sitä yksin pärjää. Palkka juoksee, hommat sujuvat. Entä kun iän myötä voimat alkavat huveta? Rientävätkö exät ja ammoiset tuttavat apuun? Vakiintunut parisuhde ja suhteellisen vakaa perhe-elämä on aikuisen ihmisen suurin sosiaalinen turva, ei Kela, eläkevakuutusyhtiö ja poliisi.

Syyttävä sormeni taitaa osoittaa kohtuutonta individualismia. Emme ehkä olekaan niin itsenäisiä kuin toivoisimme.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Oi muukalainen takaa tähtien. Jos olet siellä tule päälle maan!
Anonyymi sanoi…
Jaan nämä ajatukset täysin.

Olen tullut siihen johtopäätökseen, että kun ihminen on laumaeläin, niin nykyinen individualismi on täysin vastoin sitä. Joku tutkija on muistaakseni joskus todennut, että nykytilanne on verraten uusi ja aiheuttaa ongelmia sen takia, että ihminen ei osaa huomioida riittävää määrää kanssaeläjiä. Historiallisesti tarkasteltuna ihmisen ei ole tarvinnut huomioida kuin noin parikymmentä lajitoveria, ja se on aika paljon vähemmän kuin nykyisin vaadittavat noin kahdeksan miljardia.

Mietitään vaikka hevoslaumaa: siellä on yksi johtajana ja kaikki lauman jäsenet ovat järjestyneet hierarkiaan, jossa joku on johtajan alapuolella, joku hänen alapuolellaan ja niin edelleen. Silti kaikilla, myös sillä hierarkian pohjimmaisella, on velvollisuus tähystää mahdollisia uhkia, kertoa niistä muulle laumalle ja siten osallistua lauman turvallisuudesta huolehtimiseen.

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä