lauantai 11. maaliskuuta 2017

Jos nyt kuolisin...

Jos tietäisin kuolevani hyvin pian ja tarkastelisin elämää ja maailmaa jotenkin ulkopuolisena, tulisin surulliseksi. Minua harmittaisi, että olen joutunut elämään elämäni ahneuden ja vallanhimon maailmassa. Kuinka paljon pahaa aiheutetaankaan sillä, että puetaan vallanhimo esimerkiksi isänmaallisuuteen ja ahneus vaikkapa yrittäjähenkisyyteen? En tiedä, mutta paljon.

Ja paljonko pahaa ihan tavalliset ihmiset aiheuttavat väheksymällä toisiaan? Avuntarvitsijoita syyllistetään, olipa kyse työttömyydestä tai päihderiippuvuudsta. Yleensä kai uskotaan, että riippuvuudet ovat oma valinta. Minä olen tästä eri mieltä. Uskon ihmisiin tutustuttuani, että jotkut ovat erittäin alttiita tarttumaan päihteisiin, eikä heillä todellisuudessa ole mitään valinnanvapautta. Samoin olisin - ja olen - surullinen työttömien puolesta. Monien hyvät taidot ja ominaisuudet menevät hukkaan, koska institutionalisoitunut ahneus ei salli yhteiskunnan joustavan niin, että kaikki pääsisivät töihin. Tämähän voisi tarkoittaa, että hyväosaisten tulisi tinkiä palkoistaan. Nyt menossa on pudotuspeli, jossa vailla omaan syyttään hävinneet ensin tuomitaan ja sitten jätetään lopulta oman onnensa nojaan.

Ja edelleen halveksunnasta: kuinka ulkonäkökeskeisiä me olemmekaan, ja typeriä? Alle 175-senttiset miespuoliset eivät kuulemmam ole miehiä, vaan heitä saa haukkua sanalla "manlet". Rumat naiset taas saa haukkua ihan tuosta vain, ilman mitään perustetta. Ylipainoiset ovat menestyjien mukaan silkka yhteiskunnan painolasti. Ja mitä vielä sanoisin? Tällaisia näkemyksiä on keskustelupalstat tulvillaan. Onko kyse siitä, että kun voi mäiköttää typeristä näkemyksistään anonyymisti, mitään estoja ei ole. Siitä vain, luovutaan kaikesta siitä hyvästä, mikä erottaa ihmiset eläimistä. (Juu, minä uskon, että ihminen on ylempi eläin, koska hänellä on kyky arvioida omaa käytöstään.) Eivätkö nämä kasvottomat alistajat tajua, kuinka he lopulta halventavat itseään?

Jos kuolisin pian, kysyisin, että mikä tarkoitus omalla elämälläni oli. Aika ajoin saan kuulla olevani jotenkin fiksu, mutta siihen se sitten jääkin. Onko kyse siitä, että en suostu käyttämään lahjojani heikompien sortamiseen? Tai siitä, etten halua osallistua menestyskilpailuun, koska näen, kaikkineen se tulee johtamaan pahoinvoinnin lisääntymiseen?

Jos tietäisin pian, olisin surullinen siitä, että elämäni on ollut turhaa ja hyvät ominaisuuteni ovat olleet turhia. Minua surettaisi myös jälkeeni jäävien puolesta, koska yhä useampi joutuu kokemaan turhautumisen ja väheksynnän. Jos tietäisin kuolevani pian, en voisi väittää, ettenkö iloitsisi siitä, että pääsen pois maailmasta, jossa harvojen menestys on tärkeämpää kuin useimpien hyvinvointi, jossa koiria arvostetaan enemmän kuin ihmisiä, ja jossa lopulta tavalla tai toisella tukehdutaan lyhytnäköisyyden etujentavoittelun aiheuttamiin ongelmiin.

Hyvästi!

Ei kommentteja: