lauantai 26. syyskuuta 2015

Vanhat kaverit

Muutaman kerran vuodessa kaipaan vanhoja kavereita. Minne katosivat pihakaverit Päivi, Pia, Kari, Marko, Maarit, Toni, Taru ja naapuritaloyhtiön Mira? Entä koulukaverit – siis ne jotka eivät kiusanneet minua? Missä Jussi, toinen Jussi, Jarkko... Entä partiokaverit? Ja miksi minä luettelen nimiä, jotka eivät merkitse kenellekään lukijoistani mitään? Mutta miksei edes sattumalta tiet käy yhteen uudelleen. Suomi on kuitenkin pieni paikka.

Yhdeksännellä luokalla tapahtui jotakin hämärää. Olin lintsannut usein ja paljon seitsemännestä luokasta alkaen. Viimeisen yläastevuoden viimeisinä kuukausina olin tunnollisesti joka päivä koulussa, mutta olin ajautunut jotenkin erilleen kavereistani. Samojen naamojen kanssa vietin välitunnit kuin aikaisemminkin, mutta suhteemme oli muuttunut. Minusta oli tullut ulkopuolinen. Läheisin luokkakaverini jakoi aikaa monille sellaisille, jotka aikaisemmin eivät kuuluneet meidän neropattien ryhmään. Emmehän me itseämme neropatteina tosin pitäneet, mutta ehkä puheenaiheemme ja puuhamme poikkesivat useimpien ikäistemme poikien edesottamuksista.

Yläasteen jälkeinen kesä meni enimmäkseen merellä ja partioleireillä. Jossain vaiheessa ehdin olla pätkän bensiininmyyjänäkin siinä. Monet ovat kuvanneet peruskoulunjälkeistä kesää jonkinlaiseksi vapauden huipentumaksi, ja olenhan minäkin kirjoittanut kokonaisen romaanin, jossa aihetta sivutaan (milloin lähetän sen kustantamoon?) Se oli viimeinen kesä, jona nuoruudenkaverit olivat sellaisia läheisiä ystäviä, joita heistä murrosiän vuosina oli tullut.

Sen kesän jälkeen aloitin lukion. Jaksoin kolmisen viikkoa. Sitten se loppui. Luokallani oli paras yläasteaikainen kaverini, muuan vanhempi kaveri ja lisäksi pari vanhaa koulukaveria, jotka olivat yläasteen rinnakkaisluokilta. Toinen heistä oli kaunis tyttö, minkä takia hänet muistankin. Mutta koulunkäyntini siis loppui siltä erää siihen, ja lukionhan sain suoritettua lopulta vasta paljon myöhemmin. Samana syksynä aloin siis jotenkin vieraantua parhaista kavereistani. Mitään välirikkoa ei tapahtunut, he vain löysivät minua kiintoisampaa seuraa. Jatkoin partioharrastusta kasvavalla intensiteetillä, mutta kuukausi kuukaudelta minusta tuli yksinäisempi. Toki reissasin porukan mukana leireillä, retkillä ja purjehduksilla, mutta vähitellen aloin oikeastaan johtaa reissuja nuoremmille partiolaisille. Siinäkin jäin vähitellen yksin, mutta en toki oikein tajunnut sitä. Siinä vaiheessa iloitsin menestyksestäni harrastuksessani. Jossain vaiheessa jotkut partioporukasta kuitenkin jättivät minut kutsumatta yhdessä kaavailemilleen reissuille. Olin varmaan hankala tyyppi, tai jotakin sellaista. Tosin he eivät koskaan puhuneet suutaan puhtaaksi.

Seuraavana keväänä muutimme uuteen paikkaan. Aloitin jälleen lukion, ja jälleen jätin sen muutaman viikon kuluttua. Sen jälkeen olin todella yksin, paitsi että hääräsin partiossa. Talvelta, joka alkoi, kun olin 17, muistan pitkät öiset kävelyt meren rannalla, valvotut yöt ja peitevärimaalaukset, joista suurin on yhä tallella. Se on melko angstinen teelmä, mutta en ole hennonut heittää sitä pois. Kuvan aihe ei ole yksinäisyys vaan painajainen, mutta kyllähän se kuvastaa synkeää mielialaani. Ehkä olin silloin jo masentunut.

Aikuisena olen seurannut nuorten kehitystä. Näyttää siltä, että jossakin 15 - 17 vuoden iässä monien muidenkin kaverisuhteet muuttuvat. Pitäisi ehkä kysyä joltakin sosiologilta, että tunnistavatko he tällaisen ilmiön, vai kiinnitänkö minä huomiota vain itselleni tuttuun ilmiöön. Toivoisin, että joku vastaisi tähän, mutta tämä blogini on hyvin hiljainen tietoverkon nurkkaus, jossa harva jaksaa käydä pölyttelemässä ajatuksiani. Jos tällainen ilmiö kuitenkin on, niin pitääkö sen antaa olla, vai voisiko sen tunteminen auttaa kasvattajia tai nuoria itseään, että edes jotkut voisivat välttää yksinäisyyden?

Ei kommentteja: