sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Ystävyys

Piti kirjoittaa ystävyydestä. Analysoida ilmiötä omien kokemusteni, tietojeni ja luulojeni perusteella, kuten olen tehnyt niin monelle asialle blogissani. Ensimmäisen kerran koko blogini historiassa poistin tekstin. En jättänyt sitä edes luonnokseksi odottamaan uutta yritystä. Pois vain.

Koko juttu meni oman elämän tilitykseksi. Pillitin epäonnistunutta elämääni. Kuvittelen, että lapsuuden ja nuoruuden ystävilläni kaikki on paremmin kuin minulla, koska he ovat menestyneitä lakimiehiä, insinöörejä ja arkkitehteja. Mitä lienevätkään. Yksikin on osakkaana hienossa helsinkiläisessä lakifirmassa. Terveisiä sinne vain!

Ystäväni, joita sentään on joitakin, ovat pääosin sukulaisiani. Hekin ovat kiireisiä tahollaan. Jos haluaa tavata, asiasta pitää sopia viikkoja etukäteen. Ymmärränhän minä perhekiireet ja harrastukset. Olen kuitenkin ollut äkeä siitä, että ystävien vaimot kyllä voivat lähteä lyhyellä varoitusajalla kahvittelemaan ja notkumaan kaupungille.

Ympärilläni olleet ihmiset ovat siis menestyneet. Minun suurin elämäntyöni on tämä blogi. Tätäkään ei moni lue. Yllätyin kuitenkin siitä, että liikekumppanini O'ou Oy:stä on jaksanut lukea tätä, vaikka välimme kävivät hetkittäin todella hankaliksi. Hän on nainen, ja totisesti riitelimme kuin vanha ja väsynyt aviopari, vaikka todellisuudessa olemme tavanneet kaksi kertaa, ja tapaamiset ovat olleet lyhyitä. Yhteydenpitomme tapahtui tietokoneitse, mutta oli säännöllistä ja parhaimmillaan hyvinkin tiivistä. Ehkä blogin lukeminen on ystävyyttä siitä huolimatta, että elämä vei erilleen ja kumpikin taisi väsyä minun tuittuiluuni. Ainakin lukeminen on arvostusta.

Ennen vanhaan oli tapana poiketa kylään yllättäen. Yllätysvieraat eivät tosin jääneet pitkäksi aikaa, mutta kahvikupilliset juotiin ja vaihdettiin muutamat kuulumiset. Nykynaiset näyttävät menevän paniikkiin, jos koti ei ole kuin naistenlehdestä ja tarjolla sen seitsemää sorttia pullaa, kun vieraita tulee. Kuvastaako tämä ihmissuhteista kadonnutta välittömyyttä ja onko ilmiö kotivierailuja laajempi? 

Äitilläni on nuoruudesta asti tuttuja ystäviä. Ystävyyttä on siis jatkunut noin 65 vuotta. Se ehkä läheisin heistä on jo vaikeasti sairas, eikä aina ihan tässä maailmassa enää, mutta ystävyys jatkuu. Siinä ei totisesti kysellä, onko koti tip top ja tukka hyvin. Pikemminkin pitää kummastella sitä tunnesidettä, joka pitää yhdessä, vaikka välillä asutaan vuosikymmeniä yli sadan kilometrin etäisyydellä ja elämä on muutenkin heillä ollut kovin erilainen. Äitini ystävällä ei esimerkiksi ole lapsia. Jonkinlainen tunneside heitä on yhdistänyt. Ehkä siihen kuuluu pyyteettömyys. Se sama, joka tekee kodin pinnallisuuden ja monenlaiset kakkatarjoilut pinnalliseksi. Kaikki kunnia kunnon kakkukekkereille, niillekin on paikkansa, mutta ystävyys ei taida seistä niiden varassa.

Onko ystävyydessä pyyteettömyys vastavuoroisuuden vastakohta. Tarkoitan sitä, että kaikkea ei tarvitse maksaa takaisin. Enkä siis tarkoita, etteikö vaikka rahallista velkaa ole tarvis maksaa tai auttaa toista vuorotellen, vaan sitä, että koko aikaa ei lasketa saatavia ja panoksen ja tuloksen suhdetta. Minusta näyttää, että kun meidän tavallisten ihmisten kyläilyt ovat muuttuneet varakkaiden ihmisten kekkerien jäljittelyksi, ihmissuhteistakin on tullut peliä. Tehdään vaikutusta etujen toivossa. Alan ymmärtää, miksen kuulu joukkoon. Minä en osaa sellaisia pelejä. Minulle riittäisi se, että poikkean ystävän luona, juon työpöydän kulmalla kupin kahvia ja juttelen kuulumisista. Tai joku poikkeaisi täällä. Vaan eipä ole poikennut, enkä minäkään ole. Ehkä minä olen sikäli hyvä ystävyyden kohde, ettei minulla edes ole mitään annettavaa. Minun kanssani ei voi pelata sosiaalisia pelejä, koska minusta ei ole hyötyä.

(Terveisiä vain O'ou Oy:n ystävälleni. Anna kuulua itsestäsi.)

Ei kommentteja: