torstai 13. maaliskuuta 2014

Kauhu

Muistan lapsena pelänneeni ukkosta ainakin joitakin kertoja. Varhaisimmassa muistikuvassani olen lähiön pihalla leikkimässä, kun ukonilma lähenee. Minulla on suuri, muovinen kuorma-auto, jonka olen kaatanut kyljelleen ja jonka lavan suojissa makaan. Valtava musta pilvi nousee lavan ja talojen ylle.

Sen jälkeisiltä vuosilta en muista mitään suoranaisia kauhu- tai pelkokokemuksia, vaikka epäilemättä sellaisia on ollut. Sen sijaan muistan hyvin ensimmäisen kauhukokemukseni. Asuimme jo toisessa talossa, korkeassa kerrostalossa ja kävin koulua. Minun on pitänyt olla ensimmäisellä tai toisella luokalla. Arvelisin, että ensimmäisellä. Eräänä yönä heräsin ja näin sinisiä vilkkuvaloja. Niiden on pitänyt piirtyä huoneen kattoon, koska vuoteestani ei nähnyt ulos pihalle. Hälytysajoneuvot olivat tavallinen näky noina vuosina. Palokunta sijaitsi noin puolen kilometrin päässä ja ambulansseja ja paloautoja ajoi kotitalomme ohi päivittäin. Minulla oli tapana rynnätä innoissani katsomaan niiden menoa keittiön tai olohuoneen ikkunasta. Äitini herätti minut ja veljeni aamulla ja kuulin, että naapuritalossa on ollut yöllä tulipalo. Asia jotenkin kiinnosti minua ja sanoin nähneeni vilkut yöllä. Veljeni väitti minun kuitenkin nukkuneen kuin tukki.

70-luvun lopulla monet lapset viettivät koulun jälkeen iltapäivänsä ilman aikuisia. Niin tein minäkin. Isoveljeni, joka on kahdeksan vuotta vanhempi, palasi omasta koulustaan yleensä neljän aikaan. Äitini tuli töistä viiden maissa. Muistot tuosta iltapäivän vapaa-ajasta ovat pääosin lämpimiä. Usein pyysin jonkun kaverin seurakseni kotiini tai menin itse jonkun luokse. Joskus teimme pitkiä pyöräretkiä tai patikoimme kauas kaupunkimme laidoille. Nykyään alaluokkalaisten ei taideta antaa tehdä sellaisia retkiä omin nokkineen. Ainoa sääntö oli, että viideltä, kun äiti palaa töistä, on oltava kotona. Sekin unohtui joitakin kertoja.

Tulipalo sattui siis naapuritalossa, joka oli paljon kotitaloamme matalampi, vain kaksikerroksinen. Lisäksi se oli kymmeniä vuosia vanha, mikä pienen pojan elämässä tarkoitti, että se oli suorastaan pelottavan vanha. Rakennus oli melko huonossa kunnossa ja siinä asui vielä meidänkin perhettämme vähävaraisempia ihmisiä. Eihän siinä sitä paitsi ollut kuin pari, kolme asuntoa ja lisäksi kolmen talon yhteinen pyöräsuoja alakerrassa. Talon toisella puolella oli naapuripihan pysäköintitasanne, ja menin sinne palon jälkeisenä iltapäivänä luokkakaverini kanssa katsomaan palopaikkaa. En muista, että olisin tuntenut mitään erityistä katsellessamme hiiltyneitä ikkunanpieliä ja noen tahrimaa seinää. Juttelimme siitä, leviääkö tuli hitaasti vai nopeasti, sen muistan. Koulukaverini lähti välipalalle. Hänellä taisi olla äiti tai joku vanhempi sisarus kotona. Minäkin menin omaan kotiini yksin.

Pelko alkoi välittömästi kun pääsin eteiseen. Muistan käsieni tärinän ja kuristavan tunteen. Isoveljeni paluuseen oli vielä monta tuntia ja se iltapäivä tuntui kestävän iäisyyden. Ehkä jotenkin erikoista on se, että pelko ei kohdistunut tulipaloon vaan oli luonteeltaan jotenkin yleistä. En siis pelännyt, että kotimme palaisi. Pelkäsin jotakin selittämätöntä, ylivoimasta pahaa tai kauheaa. Taisin itkeäkin yksinäisinä tunteinani. Lopulta otin esiin Afrikan tähti -pelin ja olin pelaavinani sitä yksin. Pelinappulat tuntuivat jotenkin kylmän rasvaisilta sormissani, mutta pieni puuhastelu helpotti kauhuani vähän. Muistan, kuinka helpottunut olin, kun veljeni tuli kotiin. Valitettavasti en saanut häneltä myötätuntoa. Ehkä en edes uskaltanut kertoa, kuinka olin pelännyt. Äidillenikään en kertonut. Ainoa syy, minkä saan jotenkin muistettua on, että jotenkin arvelin, etten saisi äidiltänikään hyväksyntää vaan nuhteet.

Seuraavanakin iltapäivänä koin samaa kauhua, mutten ollut aivan aseeton. Olihan minulla Afrikan tähti. En parhaalla tahdollakaan voi sanoa muistikuvaani seuraavasta iltapäivästä paljon edellistä paremmaksi. Nykykäsitykseni mukaan tuntemukseni vastasivat edelleen pikemminkin kauhua kuin yksittäiseen asiaan kohdistuvaa pelkoa. Näiden kahden iltapäivän jälkeen sain rauhan. Saattaa olla, että pelko jatkui vielä jonkin aikaa lievempänä. Ja polkupyörän hakeminen pyöräsuojasta, samasta rakennuksesta jossa palanut asunto oli, oli pelottavaa siihen asti, kunnes muutimme muualle.

Alun toistakymmentä vuotta myöhemmin olin nuorena meripartiojohtajana koulutusaluksen päällikkönä öisellä, myrskyävällä Kihdin selällä. Vene oli kooltaan ja kulkuominaisuuksiltaan tilanteeseen sopiva ja periaatteessa hyvin varusteltu. Olin jo nähnyt, että olemme samalla väylällä vastaan tulevan ruotsinlaivan kanssa. Olin jo ehtinyt tunnistaa sen Diana II:ksi. Siinä vaiheessa iski yön rajuin myrskynpuuska. Jotakin kautta vesi oli löytänyt tiensä eri puolille veneen sähköjärjestelmää, ja yhdessä rytäkässä kaikki sähkölaitteet pimenivät. Kulkuvalot, tutka, radiopuhelimet, sumutorvi ja kaikki pimenivät. Puuskan ja veden madaltumisen myötä sivuaallokko kasvoi rajuksi. Huomasin, että miehistönä olleet murrosikäiset pojat alkoivat olla liian väsyneitä pysymään tilanteen tasalla ja heidän liikkumisensa kannella oli vaarallista hoippumista. Niinpä lähetin heidät sisälle veneeseen. Sinne painui myös perämieheni, minua huomattavasti innokkaampi tekniikanmies, samanikäinen nuorukainen kuin minä.

Tiesin, että väylän sivulla on karikoita, eikä minulla ilman toimivia navigointilaitteita ollut mahdollisuutta juuri arvioida, kauanko on turvallista pyrkiä sokkona vastatuuleen, pois väylältä, jota pitkin suuri laiva lähestyi meitä parhaillaan, oletettavasti lähes 20 solmun nopeudella. En tuntenut kauhua enkä pelkoa ollessani yksin kannella. Päättelin vain, että karille ajaminen on parempi vaihtoehto kuin laivan alle jääminen. Työnsin kaasukahvan eteen, pidin suunnan kohti tuulta ja odotin. Minulle ei ole jäänyt mitään mielikuvaa odotuksen kestosta. Arvelen, että kyse on enintään kymmenestä minuutista. Ensin myrskyn läpi kuului valtava sumusireenin huuto, sitten lensi valkoinen raketti varoitukseksi. Laivasta meitä osoitettiin kirkkaalla valonheittimellä. Muistikuvissani kirkkaanpunaista laivankylkeä jatkui lähelle taivaanlakea asti. Ensin kohtasimme laivan terävän keula-aallon, johon veneemme sukelsi syvälle. Puristin teräksistä ruoripyörää kädet hellinä, etten putoa mereen. Kun koko valtaisa laivankylki oli jälleen liukunut myrskyn ja sateen hämärään, kohtasimme vielä peräaallot. Vene heittelehti rajusti. En edelleen kokenut kauhua. Pikemminkin olo oli jotenkin reipas. Näin sitä vain vaikeuksia kohdataan ja voitetaan!

Seuraavina hetkinä perämieheni onnistui saamaan osan sähkölaitteista toimimaan. Jostakin oli vesi valunut ulos. Meillä oli jälleen kulkuvalot ja tutka käytössämme. Seuraavina hetkinä en voi väittää olleeni aluksen päällikkö. Silmälasini olivat kuivuneen suolaveden himmentämät, joten en nähnyt hämärässä paljonkaan. Tunsin myös syvää väsymystä. Perämies, joka oli paria kurssia vaille yhtä kykenevä merenkulkija kuin minäkin, ohjasi veneemme valitsemaani satamaan. Olin uuvuksissa vielä seuraavana aamunakin, mutta jotenkin kumman levollisilla mielin. Soitin veneemme hallinnosta vastaavalle kipparille, joka oli pannut sään merkille ja kysyi, että olimmeko rannassa. Sanoin niin olevan, mutta jätin visusti mainitsematta, että yöllä, sään ollessa pahimmillaan emme olleet – ja että seikkailumme oli päätyä kohtalokkaasti.

Muistelen tapahtumaa usein. Olen joskus nähnyt sen unessa uudelleen. Se ei ole elämäni ahdistavin muisto, vaikka olen sitä joskus käyttänyt verukkeena, kun en ole halunnut kertoa pahan oloni oikeaa syytä. Usein ajattelen, että mitä olisi voinut tapahtua. Entä jos olisimme jääneet laivan alle? Moniko olisi kuollut? Olisinko jäänyt kenties ainoana henkiin ja joutunut vastuuseen ja kantamaan elinikäistä tuskaa? Karmeita ajatuksia, mutta eivät yhtä hyytäviä kuin tuo lapsena kokemani kauhu.

Sittemmin olen kohdannut pelon purjeveneessä ukonilmalla muutaman kerran. Yhteistä niille on lähestyvän jyrinän ja salamoinnin aiheuttama jännitys, joka muistuttaa kovasti lapsuuteni kauhukokemusta. Erityisesti muistan erään kerran, kun olimme pienellä My-luokan veneellä rajussa ukkospuuskassa, ja mukana ollut 16-vuotias nuorukainen kysäisi, että voiko salama iskeä veneeseen. Vastasin niin aina joskus tapahtuvan, joskin hyvin harvoin. Seuraavaksi hän kysäisi, että voiko siihen kuolla. Vastasin kuten arvelin asian olevan: "Kyllä." Eiköhän siihen voi kuolla, jos salaman sähkövirta kulkee pienen veneen ja sen miehistön läpi. Ehkä jo silkka paineaalto voi aiheuttaa kuoleman. Sen jälkeen tunsin monta vuotta jotakin kauhun suuntaista kuullessani ukkosen jyrinän ollessani ulkona ja erityisesti merellä. Vasta viime kesänä, kun jälleen kerran ukkospuuska jyräsi ylitse merellä ja salamat löivät lähisaariin, koin jotenkin kohdanneeni ukkosen pelkoni ja selviytyneeni voittajana. En totisesti edelleenkään halua ukkosen kynsiin, mutta kauhua muistuttavat tuntemukset ovat kadonneet. Kun kuulen ukkosen jyrinän, tunnen enää pientä levottomuutta, en hermostumista, joka saa jäytämään hampaita yhteen ja kiristelemään lihaksia.

Olen edelleen tunneherkkä ihminen. Onneksi koen pelon ja orastavan kauhun lisäksi paljon muitakin tunteita. Ajattelen että ne tasapainottavat toisiaan ja tekevät sillä tavoin elämästä siedettävän. Kuitenkin tunneherkkyyteni on liiallista. Tasaisempi luonne tekisi elämästä kevyemmän. Sosiaalinen elämäni olisi varmasti helpompaa. Tunteet, niin myönteiset kuin kielteiset, eivät ole kevyitä, vaan ne väsyttävät. Nyt, kun muistelen pelko- ja kauhukokemuksiani, huomaan kuitenkin pari asiaa. Syvin pelko on jotakin selittämätöntä ja järkyttävää, joka saa valtaansa juuri siitä syystä, ettei siitä saa otetta. Tilannekohtainen pelko on eri asia ainakin niin kauan kuin toimia ja tehdä valintoja. Huomaan myös, että vaikka olen herkkä ja herkkyys on vuosien mittaan lisääntynyt, en kuitenkaan ole menettänyt toimintakykyäni pelon hetkillä. Lapsena, itkun jälkeen löysin Afrikan tähden. Vaikka se ei poistanut kauhua, se kuitenkin piti minut joten kuten koossa. Merellä olen pystynyt toimimaan tukalissa tilanteissa järkevästi. Tuon 16-vuotiaan tekemien kysymysten jälkeen olen myös ymmärtänyt, kuinka tärkeää on toisten rauhoittaminen.

Haluan vielä kertoa siitä ruorista, jota puristin pysyäkseni veneen kyydissä. Joitakin vuosia myöhemmin kyseinen vene piti jättää pois meripartiokäytöstä, koska se ei ollut enää turvallinen. Samassa yhteydessä ilmeni, että ruoripyörä hydraulipumppuineen oli kiinni lahoavassa vanerissa muutamalla heppoisella puuruuvilla. Jokin varjelus minulla oli matkassani, koska en päätynyt ruori sylissä aaltoihin. Asioita voi pelätä syystä tai vastoin mitään järkeä, ja lopulta suurin vaara voi piillä vallan muualla kuin arvelee.

Ei kommentteja: