tiistai 3. joulukuuta 2013

Neuroteknologia

Kun äitini oli lapsi, ihmiset haaveilivat näköradiosta. Ja tulihan se!

Kun minä olin lapsi, haaveiltiin näköpuhelimesta. Tuli sekin, tosin siihen väliin kiilasi kotitietokone, jonka vuoksi käytössämme on paljon muutakin jännää kuin näköpuhelut.

Voimme jo nyt sulkeutua muulta maailmalta tietokoneella toteutettavaan virtuaaliympäristöön, jota hallitsee ääni ja liikkuva kuva. Itsekin olen aikanaan uppoutunut tuntikausiksi lentosimulaattoripeliin ja hukannut ajantajuni ja monta muutakin todellisuudeksi luulemamme ilmiön aistittavaa ominaisuutta.

Ajan tasalla olevat ihmiset opiskelevat neurotieteitä. Kaikkinaiset kokemuksemme ovat lähestulkoon sama asia kuin hermojemme välittämät impulssit. Korvalappustereot ja silmälappuvideot jäävät jo kohta vanhanaikaisiksi. En tutkinut asiaa, mutta olen aivan varma, että joku jo suunnittelee, kuinka voisimme luoda kaikkien aistien varaan rakentuvan virtuaalitodellisuuden.

Ajatus on kutkuttava. Kuvittelen haalarit, joissa olisi silmälappuvideot, korvakuulokkeet ja lisäksi laitteita, jotka antaisivat ärsykkeitä haju-, maku-, tunto- ja taspainoaisteillemme. Virtuaaliseksi muuttuisi mukavaksi, kun tarvitsisi takertua hankalan puolison esittämiin vaatimuksiin. Voisimme kokea lentämisen ilman lentokonetta tai kokea laavan kuumuuden. Voisimme maistella pekinginankkaa maistamatta Pekingin ankkaa. Ehkä voisimme jopa kokeilla elämää miekkavalaana tai viherhiukkasena - edellyttäen että meillä olisi keinot tehdä siihen sopivat ohjelmat.

Jokin ilkeä puoli minussa muistuttaa siitä, että niin kokonaisvaltainen elämys tekisi meistä selvää. Emme muistaisi syödä virtuaaliselta naimiseltamme tai lentämiseltämme. Uuvuttaisimme itsemme virtuaalisena rocktähtenä miljoonan ihmisen vaatiessa meiltä encoren toisensa jälkeen ja saadaksemme nauttia lisää hurmosta, panostaisimme kaikkemme, kunnes jonkun muun pitäisi riisua meiltä virtuaalihaalarit.

En pidä mitenkään mahdottomana, että jo pian meille tarjotaan laitteita, joiden avulla voimme kokea virtuaalisia tuntoaistimuksia. Muutkin aistihavaintomme ovat vain hermoston impulsseja, jotka tulkitsemme aistimuksiksemme. Todellisuus siis on simulaatiota. Sen sijaan keskushermostomme sisäisiin toimintoihin voi olla vaikeampi puuttua. En edes epäile sitä, etteivätkö neuroteknikot lopulta keksi keinoa vaikuttaa suoraan mielensisältöihin ilman mitään niin vaivalloista asiaa kuin aistihavainnot. Virtuaalihaalaria ei silloin enää tarvita. Riittää, että ihmisellä on korvansa takana usb-liittymä.

Kaupalliselta kannalta asia on ongelmallinen. Markkinat tarvitsevat kuluttajia. Keinotodellisuus ja keinotekoiset mielensisällöt romuttaisivat tavaramarkkinat niin pian kuin kuluttaja saa mielensä kytkettyä tietokoneeseen. Kaikesta päätellen keinotodellisuudessa oleskelua joudutaan tulevaisuudessa rajoittamaan. Ensinnäkin jonkun pitää tuottaa ravintoa ja muita välttämättömiä hyödykkeitä, jotta kuluttajat pysyisivät hengissä. Lisäksi, jos keinotodellisuuden luomiseen tarvittava laitteisto on edullinen, se todennäköisesti tulee vähentämään ankarasti erilaisten materiaalisten hyödykkeiden ja palveluiden kysyntää. Oman pikku ongelmansa tietenkin muodostaisi ihmisestä toiseen tietoverkoitse tarttuvat sairaudet (Ks. Web Transmitted Diseases [Ajatus on omani, eikä sitä saa käyttää ilman erikseen sovittavaa, huomattavaa tekijänoikeuskorvausta. Same in English]).

Ihminen on siis olemassa markkinoita varten mutta taipuvainen hankkimaan tyydytyksensä mahdollisimman pienellä vaivalla. Niinpä ihmiskarjan käytöstä pitää säädellä. Verkkotautien tarttumiseen ja muihin terveysperustaisiin sivuseikkoihin vetoamalla vallankäyttäjät  tulevat siis rajoittamaan virtuaalitodellisuuden käyttöä. Sen sijaan markkinahenkiset neuroinsinöörit kehittävät järjestelmän, jolla uniimme voidaan liittää säännöllisesti mainoskatkoja.

Ei kommentteja: