sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kohtaaminen

Elvytys saatiin alkamaan välittömästi. Paikalla sattui olemaan lääkäri, joka oli tilanteen tasalla ja pystyi johtamaan meitä maallikoita. Selostin tilannetta puhelimitse hätäkeskukseen ja lääkäri jakeli ohjeita meille viidelle, kuudelle auttajalle, jotka sattumoisin olimme paikalla.

Siinä me toisillemme vieraat ihmiset taistelimme vieraan miehen elämän puolesta. Puhalsimme, painelimme, pyyhimme uhrin kasvoille valuvaa mahan sisältöä ja toivoimme. Me todella toivoimme. Lääkäri antoi yhdelle meistä tehtäväksi seurata kelloa. Minuutit vierivät, ensin viisi, sitten kymmenen. Kukaan ei panikoinut. Sen sijaan rauhallisesti keskustellen pyrimme arvioimaan, kauanko vielä menisi, että helikopteri saapuisi paikalle. Arvelimme, että sen nousuun menisi kymmenkunta minuuttia ja matkaan vajaa puoli tuntia. Myöhemmin arviomme osoittautui aivan oikeaksi, mutta sillä ei ollut väliä. Elvytys kesti kaikkiaan yli puoli tuntia, eikä todellista toivoa lopulta enää ollut.

Kopteri laskeutui ja sen miehistö asteli defibrillaattori ja muuta välineistöä mukanaan laskeutumispaikalta uhrin luokse. Me maallikot teimme tilaa ja koneen mukana tullut lääkäri keskusteli paikalla olleen kanssa. He olivat toisilleen tutut, koska puhuttelivat toisiaan välittömästi etunimeltä. Jotakin he siinä hääräsivät, mutta oikeastaan saman tien helikopterista tuodut varusteet pakattiin takaisin laukkuun. Mies oli kuollut. Hänet peitettiin viininpunaisella huovalla.

Yksi elvyttäjistä oli vainajan poika, aikamies hänkin jo. Hyvin koruttomasti mutta vakaalla äänellä hän kiitti kaikkia jotka olivat osallistuneet avustamiseen. Keskuuteemme laskeutui tyhjä hiljaisuus. Olimme vakavia, minäkin pyyhkäisin muutaman kyynelen silmäkulmastani.

Ensin varttunut mies oli täynnä touhua rakastamansa harrastuksen parissa. Muutamassa sekunnissa tapahtui jotakin, mitä olemme tottuneet kuvaamaan lääketieteellisesti. Ennen saman mysteerin kuvaamiseen käytettiin hengellisiä sanoja. Kuolema paljastaa meidän merkityksemme. Kaikki mikä on meille tärkeää, lakkaa.

Kerroin tapahtumasta parille ystävälleni. He sanoivat sen minkä olen ennenkin kuullut: "Kuolema on luonnollinen osa elämää." Arvelin, että tuon pystyvät sanomaan vain ne, jotka eivät ole itse olleet läsnä kun toisen ihmisen elämä päättyy. Ne, joiden sulkijalihas pettää silloin kun pitäisi auttaa ja toimia. Biologisesti väite on tietenkin tosi. Tietyt reaktiot ja toiminnot päättyvät ja elämäksi kutsumamme tapahtuma on yhden kohdalta ohi. Minua tuo viisaus kuitenkin suututtaa. Se asettaa ihmisen kuoleman jotenkin samalle tasolle maitohampaiden irtoamisen tai vaihdevuosien kanssa. Kuten sanon, biologisesti asia onkin niin. Biologialle on yhden tekevää, elämmekö yhä vai emme. Virke osoittaa uskoa pienempään mahtiin kuin siihen, joka elämän ja kuoleman lopulta ratkaisee.

Mies ei ollut ikivanha. Hän touhusi rakkaan harrastuksensa parissa etäällä tavallisesta arjen hyörinästä paikassa, jossa sattumoisin oli joitakin kymmeniä muita saman asian harrastajia. Hän teki asioita ja oli kenties innokas ja täynnä tarmoa, vaikka lääkäri oli varttuneiden ihmisen tavalliseen vaivaan määrännyt lääkkeitä ja varmasti antanut myös elämäntapaohjeita.

Sitten tapahtui jotakin, minkä hän itse ehkä juuri ja juuri ehti tajuta. Sen jälkeen: ....




.




.





.




.




.




.




.




Ei mitään.

Kun henki lähti, surumarssi ei soinut. Mikä äsken oli täynnä merkitystä, iloa ja toimintaa, katosi muutamassa sekunnissa. Ilon ja ylpeyden aiheet muuttuivat tavaraksi ja toisten ihmisten hallinnoitaviksi asioiksi. Luonnollinen osa elämää... sillä se selitettiin. 

Kun kuolema tuli, sielu ei näyttänyt poistuvan. Ehkä se oli jo poistunut kun tulin mukaan auttamaan. Biologisesti kuolema on prosessi, johon kuuluvia vaiheita ovat aivojen ja muiden elinten toiminnan päättyminen. Prosessi kestää aikansa, ja kuolinhetki on oikeastaan vain se hetki, jona ihminen todetaan kuolleeksi. Merkittävä osa kuolemasta on tietoisuuden päättyminen. Elämä ja tietoisuus, meidän ainoa todellinen omaisuutemme, katosi noin vain. Ne me jokainen olemme saaneet ja yhtenä hetkenä ne lähtevät täysin riippumatta siitä, olemmeko rauhallisessa huoneessa jossa on joukko nyyhkiviä omaisia vai luonnossa keskellä ventovieraiden elvyttäjien ryhmää, joista jokainen tekee pyyteettä parhaansa ja kerrankin elämässään toivoo vilpittömästi parasta, todellista ihmettä. Kuolleelle sillä ei kai ole väliä. Asioiden merkitykset ovat päättyneet.

Olen ottanut tässä blogissani uskonnollisia kantoja. Nähtyäni kuoleman nyt toisen kerran elämässäni ihmettelen, miksi niin korutonta tapahtumaa on kuvattu niin moninaisesti ja miksi siitä on niin paljon eloisia mielikuvia. Vai johtuuko tuo korukuvien tarve nimenomaan tapahtuman karusta tyhjyydestä? Ehkä kuoleman tyhjyys on meille eläville kuin tyhjä taulu, joka saa jotkut meistä tuhrimaan sen täyteen kuvia tai lauseita, joilla on merkitystä vain eläville. Mitään uskonnollista itse kuolemassa ei tapahdu. Ei loista ihmeellinen valo, ei puhu Jumalan ääni. Elämän, maailman ainoan todellisen ihmeen tilalle vain tulee ei-elämä. Ehkä uskonnolliset näkemykset antavat lohtua vainajan omaisille. Ja mistä minä tiedän, vaikka ne sittenki perustuisivat jonkinlaiseen totuuteen. Jotkut puhuvat kuoleman mysteeristä, mutta minusta mysteeri on elämä. Ihminenkin saa aikaan kuoleman, mutta tietoisen elämän luominen näyttää olevan huomattavasti vaikeampaa. Kuolema ei ole luonnollinen osa elämää. Kuolema on luonnollisuuden tyly ja hiljainen päätös.

Ei kommentteja: