maanantai 8. huhtikuuta 2013

Varsinainen Suomi

Mitä on suomalaisuus?

Näkymä Kolilta. Mannerheimin johdolla saavutetut torjuntavoitot sodissa. Karjalanpiirakkaa. Mämmiä. Ikivanha laulunrenkutus: "Vaka vanha Väinämöinen." Metsä. Suomalaiset ovat metsien kansaa. Suomalaiset asuvat metsässä, suomalaiset turvautuvat metsään, suomalaiset ovat menestyneet metsän takia. Suomalaisuus on Savo, Häme, Pohjanmaa, Keski-Suomi ja Karjala. Suomalaisuus on järviä ja savolaismallinen soutuvene, jolla käydään kokemassa verkkoja ja jonka lasikuituista versiota monet käyttävät päiviensä päättämiseen juhannuksen aikaan.

Rannikolla asuvat ruotsalaiset, jotka puhuvat väärää kieltä, ovat varakkaita, äänekkäitä, teennäisen hyväntuulisia ja pitävät huolen siitä, etteivät metsäsuomalaiset vain saavuttaisi sitä hyvää, minkä rantaruotsalaiset ovat saavuttaneet.

Suomi on kummallinen paikka. Missään täällä ei pääse kovinkaan kauas merestä. Jos kuvittelee olevansa kaukana merestä ollessaan lapin erämaassa, ei silti ole etäämpänä kuin muutaman sadan kilometrin päässä. Missä on suomalaisten meri?

Suomalaisista kohtalainen osa asuu rannikolla. Ennen vanhaan sisämaassa asuvien osuus oli suurempi, mutta siitä huolimatta tuo kaskiviljelyn, runonlaulun ja vaaramaisemien suomalaisuus on liian kapea näkemys. Se on luotu, koska on tarvittu jokin leimallinen suomalaisuuden malli, joka erottaa meidät venäläisyydestä, eestiläisyydestä ja skandinaaveista.

Varsinainen Suomi ilmenee Varsinais-Suomessa. Peltoviljely, meri, opillinen sivistys ja vauraus ovat niitä asiota, jotka tekivät Suomesta sen hyvän maan, joka tämä oli. Ja on toki yhä, kunhan vähän huolehdimme asioista. Idealistinen Väinämöisen Suomi on juuri sitä takapajuisuutta, jota nyt kenties väheksymme niissä kulttuureissa, joissa uskotaan ties mihin henkiin, ryypätään, naidaan lähisukulaisia ja uhrataan vaivoja tarpeettomaan väkivaltaan.

Kalevalassa ja Väinämöis-kulttuurissa ihannoidaan täsmälleen vääriä  asioita. Vaikka on hienoa, että kansallisromanttinen aate sai noin 150 vuotta sitten muutamat oppineet keräämään köyhän kansan tarinoita, meidän pitäisi muistaa, että se on täsmälleen sitä, mistä olemme tieten tahtoen pyrkineet eroon.

Nyt, kun globalismi ja EU:n luomat poliittiset paineet ovat luoneet jonkinlaisen uhkan suomalaisuudelle, voimme hyvinkin tarvita uutta suomikuvaa. Alvar Aalto on haudattu. Kalevala tarinoineen on kiehtova, mutta auttamatta mennyttä mytologiaa. Formulakuskit ja lätkätähdet ovat kansansuosikkeja, mutta enimmäkseen he turvottavat omaa kukkaroaan. Edes satunnainen euroviisuvoitto ei ole kuin pieni, pinnallisesti yhdistävä sattumus. Kyllähän nekin suomalaisten yhteishenkeä pönkittävät muutaman illan, mutta sepä siitä sitten. Kohta taas syrjäytetään väkeä ja kilometritehtaalle joutuneita haukutaan häviäjiksi ja vätyksiksi. In Finland we have this thing called reilu meininki.

Vanhaan suomalaisuuteen kuuluivat kyläyhteisöt, joissa harvat olivat talonpoikia. Useimmat olivat jonkinlaisia pieneläjiä. Heistä ei Kalevala kerro. Kalevala kertoo Väinämöisen voitosta, antaa ohjeet vaimon pieksämiseen ja pyrkii osoittamaan, että ihminen on juuri niin kurja kuin hän alun alkaen sattuu olemaan. Sitäkö me haluamme ihailla, vaikka viime vuosikymmenet ovat opettaneet jotakin vallan muuta.

Sivistys. Se opetti meille, että eniten yhteistä hyvää saavutetaan yhteiseen hiileen puhaltamalla. Nyt, kun olemme palaamassa luokkayhteiskuntaan, jossa alimmat työskentelevät ylimpien hyväksi, olemme palaamassa myyttien aikaan. En tiedä, millaisiksi suomalaisten tulevat myytit muodostuvat, mutta oletettavasti niissä kerrotaan rahan synnystä, osattomien huonoudesta, seksuaalisista kummallisuuksista ja äideistä, jotka itkevät isoisilleen uhitelleita poikiaan jostakin tyhjästä kumpuavan rahavirran partaalla.

Jotkut puhuvat sydämen sivistyksestä, koska eivät ole saaneet tai kyenneet haalimaan opillista sivistystä. Onko mitään muuta sivistystä olemassakaan, kuin sydämen sivistys? Mitä auttaa suuretkaan tietomäärät, jos niitä käytetään vain eripuran kylvämiseen siinä maailmankolkassa, jossa elää? Korpisuomalainen Kalevala on hyvä säilyttää, mutta siitä pitää ottaa opikseen, ei sortua katteettomaan ihailuun. Saatamme kyllä vastakin tarvita jonkinlaisia Väinämöisiä, Mannerheimejä, Rokkia tai Kekkosia, mutta sydämen sivistyksellä voisimme sentään pitää esikuvat esikuvina – tekemättä heistä kansallisia jumalia.

Ei kommentteja: