lauantai 13. lokakuuta 2012

Taajuuskaistakuuntelu

Joitakin vuosia sitten ostin Tukholmasta vanhan, puisen purjeveneen. Seilasin sen vapun aikaan veljeni kanssa tänne Suomen puolelle. Siinä seilatessamme tulimme pohtineeksi, että millä tavoin ihminen kuulee. Veljeni sanoi jotakin sen suuntaista, että ensin tulee tunne ja vasta sitten tajuaa hiljaisena kuuluvan äänen.

Veljeni maininnan perusteella olen kehitellyt uutta tapaa kuunnella. Konsti ei ole ollenkaan monimutkainen. Se perustuu siihen, että tietoisesti kuuntelee eri taajuusalueita. En ole rassannut mieltäni hertziluvuilla, vaan jaan kuuntelemani taajuudet eri kaistoihin kokemuksen perusteella. Matalin kuuntelemani taajuus on selvästi lauluäänialaani matalampi, ja sillä voi kuulla esimerkiksi etäisten laivojen dieselmoottorien jylyn. Seuraava vastaa suunnilleen puheeääneni korkeutta tai ambitusta, jolla voin mukavasti laulaa tuttuja melodioita. Sillä kuulee vaikka pienempiä moottoreita. Seuraava kaista on suunnilleen naisten lauluäänestä lintujenlauluun. Kuten arvata saattaa, sillä havaitsee esimerkiksi lintuja merellä. Sitä seuraava kaista vastaa suunnilleen tinnitustani. Sille kaistalle sattuu usein tuulen kohinaa, aaltojen kohahtelun korkeat taajuudet ja muuta sellaista. Viimeisen kaistan hahmotan vain hyvin korkeina ääninä, vaikkapa heinäsirkkojen sirityksestä ylös päin.

Toisinaan skannailtuani taajuuskaistani havaitsen tosiaan jotakin. Koska olen käyttänyt tätä metodia lähinnä merellä havaitakseni muun liikenteen, seuraavat kysymykseni ovat useimmin, että mikä, millä suunnalla, kuinka etäällä ja kuinka nopeasti. Tavallisin havainto kevyen tuulen vallitessa on pienehkö, nopea moottorivene 1/2 – 2 kilometrin etäisyydellä, joka ei liiku oman veneeni suuntaan tai pois siitä. Isot laivat yleensä näkee ennen kuin kuulee, elleivät ne ole aivan läheisen saaren tai niemen takana. Purjeveneitä ei juuri kuule. Kevyellä tuulella ne ovat hyvin hiljaisia kyytipelejä, kovemmalla tuulella tuulen kohina korvissa, silmälaseissa ja oman veneen rakenteissa vaikeuttaa havaistemista. Lisäksi murtuvien aaltojen kohahtelu saattaa tuoda oman lisänsä kuuntelemisen vaikeuteen.

En pysty väittämään, että aina huomaisin sen tunteen, jonkinlaisen pienen levottomuuden, joka kenties voisi olla etäisen äänen ensimmäinen aistimus. Mutta joskus niin käy. Arvelisin, että kyse on siitä, kauanko pysyn vireänä. Jos vaivun ajatuksiini, äänilähde saa tulla hyvinkin lähelle, ennen kuin tosiaan havaitsen sen. Kävi mielessäni, että mahtaisiko sotilailla olla tietoa siitä, kauanko ihmiset tavallisesti pystyvät kuuntelemaan tarkkaavaisesti. Sotilaallehan on eduksi huomata äänimaiseman poikkeamat aikaisin vaikkapa pimeässä metsässä. Toisaalta sotilaalliseen toimintaan liittyy merkittävä stressi. Arvelen, että se yhtäältä motivoi pysyttelemään terävänä, mutta toisaalta myös väsyttää ja rasittaa. Lisäksi ihminen, siis kaiketi myös sotilas, turvautuu kuulohavainnointiin etupäässä silloin, kun näköhavainnointi ei onnistu – siis pimeässä ja mahdollisesti myös tiheän kasvillisuuden keskellä. Tosin ihminen on siitä yksinkertainen, että käyttää näköään, jos ylipäätään jotakin näkyy. Niinpä arvelen, että vaikkapa pusikossa sotilas turvautuu näköönsä, vaikka kuulo olisi tulevien tilanteiden kannalta tuotteliaampi kaukoaisti. Joka tapauksessa pimeä metsä, jossa vaanii kuolemanvaara, lienee poikkeuksellisen stressaava ympäristö. Toisaalta muistan lukeneeni sellaisen sotilaspsykologisen näkemyksen, että stressaantuminen riippuu sotilaan asenteesta. Itsensä puolustamiseen jämähtänyt sotilas pelkää jopa sotatilanteeseen nähden kohtuuttomasti. Tällöin on helppo kuvitella pimeyden olevan erittäin pelottava. Toisaalta sotilas voi olla liikkeellä aktiivisena, hyökkäävänä osapuolena, jolloin pimeys on turva, ja kuulohavainto voi olla odotettu merkki toiminnan alkamisesta.

En tiedä, harjoitetaanko tällaista järjestelmällistä kuuntelemista missään. Jos ei, aika olisi.

Ei kommentteja: