keskiviikko 16. toukokuuta 2012

Hittitehdas

Populaarimusiikkikulttuurin keskeisimpiin ilmiöhin kuuluvat hitit: kappaleet, joita soitetaan paljon, joiden tallenteita ostetaan paljon ja jotka ovat tekijöidensä parhaita mainoksia. Hittejä on yritetty säveltää tietoisesti tutkimalla, millaisia hittikappaleet ovat rakenteeltaan ja soveltamalla tutkimustuloksia. Pieleen on mennyt. Käsittääkseni tuloksena on ollut latteita teelmiä.

Ennen kuin tarkastellaan tyylipiirteitä tai sävellys- tai sanoitustekniikoita alkuunkaan, todetaan, että poiketakseen massasta hittisävelmässä pitää olla jotakin persoonallista. Toisaalta se ei saa olla liian erikoinen. Pääsääntöisesti sanoisin, että mitä enemmän tyylipiirteet poikkeavat listamusiikista, sen harvempien herkkua se on. Ja nyt on siis tavoitteena tuottaa musiikkia, joka menestyy kaupallisesti. "Menestys" sillään on tässä keskustelunvarainen asia. Jossakin tapauksessa muutama satunnainen paikallisradiosoitto on riittävä menestys, toisessa tilanteessa menestyneeksi pitää kutsuttaman vain valtakunnallisesti tai kansainvälisesti suosittua teosta, joka tuottaa tekijöilleen huomattavaa taloudellista ja sosiaalista hyötyä.

Perinteisin musiikkianalyysin keinoin tarkasteltuna valtaosa listahiteistä on melkoisen yksinkertaisia. Sama pätee tekstianalyysiinkin. Monien hittien lyriikka on suhteellisen suoraviivaista. Liian syvällinen tutkistelu voi olla jopa luotaantyöntävää, vaikka jokunen hyvä oivallus tai sattuva sanomus taatusti miellyttää etenkin niitä kuuntelijoita, jotka pitävät tekstin sisältöä etusijalla. Soundimaailma taas on asia, johon perinteinen musiikkianalyysi ei ota juurikaan kantaa - ja soundien tuottaminen ja hallinta on populaarimusiikissa vähintään yhtä keskeistä kuin sointu- ja melodiakulut.

Populaarimusiikin tekijät ovat jo pitkään tienneet, että hyvä teksti tai hyvä sävellys sillään ei riitä. Kappaleen saa jäämään mieleen ilmiö, josta käytetään nimeä koukku. Koukun määritteleminen on suhteellisen vaikeaa, mutta se voi olla melodia- tai rytmikuvio, soundillinen oivallus, sointukulku ja todennäköisimmin kaikkien näiden yhdistelmä. Koukun lisäksi pitää ymmärtää, ettei hyväkään teksti pelasta huonoa sävellystä, eikä teksti vastaavasti muuta huonoa sävellystä hyväksi. Jotkut kyllä tekevät ensin tekstejä ja sitten säveltävät ne; toiset säveltävät ensin ja sanoittavat sävellyksensä, ja näinkin toimien hittejä on tietääkseni tuotettu.


Yksinkertaisuus

Populaarimusiikki on yksinkertaisuuden taidetta. Samaan kappaleeseen ei ole syytä lähteä syytämään kaikkia mielestään hyviä musiikillisia ideoita. Pikemminkin lähtökohta on vähän samansuuntainen kuin fuugan säveltämisessä: monitahoinen kappale leivotaan vähistä aineksista. Monotonisuuden ja tylsyyden ehkäisemiseksi ideoita on kuitenkin hyvä olla ainakin kaksi. Kontrasti luo sävelmään jännitettä.

Koukku on monissa hittisävelmissä nimenomaan tekstin ja sävellyksen yhteinen muodostelma. Jollakin erityisellä tavalla merkityksellinen sana tai säe on sävelletty kontrastiin kappaleen muun materiaalin kanssa. Jos opettaisin populaarimusiikin sävellystä, antaisin ensimmäiseksi harjoitustehtäväksi valita yksi sana, joka sittemmin sävelletään. Tarkoituksena on pohtia, mitä merkityksiä yksi sana voi saada ja mihin eri ihmiset sen voivat mielessään liittää. "Tyyni" esimerkiksi olisi ihan hyvä sana sävellettäväksi. On olemassa tyyntä myrskyn edellä ja tyyntä sen jälkeen, tai sitten tyyntä, joka ei helpota ja jonka takia purjelaiva vain seisoo merellä, vaikka koko miehistöllä olisi kova hinku päästä maihin. Seuraava harjoitus olisi varmasti rakkaus-sanan säveltäminen niin, että musiikki tekisi sanasta hilpeän, traagisen, yltiöromanttisen tai arkisen kuluneen.

Abban tekijämiehet, Benny Anderson, Björn Ulvaeus ja mahdollisesti myös tuottaja Stig Anderson ovat mestareita koukkujen luomisessa. Kappaleiden nimet perustuvat usein koukun tekstiin. Ken on vähänkään ollut Abban musiikin kanssa tekemisissä, kuulee mielessään aivan pian mm. seuraavat kappaleet: Waterloo, Mamma Mia, I do I do I do ja Money Money Money. Näistä kolme viimeistä ovat suhteellisen yleisiä sanontoja, jotka on otettu osaksi kappaleiden koukkuja. Ilmaukset ovat siis olleet kuulijoilleen entuudestaan tuttuja. Käsittääkseni Waterloo puolestaan on ilmaus, jolla tarkoitetaan ylipäätään jonkinlaista kohtalokasta taistelukenttää tai tapahtumasarjaa. Ollaan melko kaukana jostakin Juliet Jonesin Sydämen teoksesta, jossa lauletaan, että neljä miestä vei auton ja ajoi ojaan. Abban käyttämä teksti muodostaa jonkinlaisen ajatuksen tai tunne-elämyksen, JJS ei aiheuta kokonaisella virkkeelläkään muuta mielenliikettä kuin "häh?" Aina ei ehkä ole tarpeen sanoa vähällä paljon, mutta jos sanoo paljolla vähän, on taatusti hakoteillä. Ja jotta asia ei vaikuttaisi liian helpolta ja yksinkertaiselta, kannattaa muistaa Juice Leskisen Viidestoista yö. Viidestoista yö ei tainnut tarkoittaa mitään erityistä ennen Juicen hittiä. Ja sittemminkin siitä on lähinnä taitettu peistä, että mitä tuo ilmaus tarkoittaa. Kaksoiselämästäkään en muista puhutun juuri mitään ennen Juicen biisiä. Tosin ilmaus lienee jotenkin tuttu muissakin kielissä ja kulttuuripiireissä. Vaikka onhan toki mahdollista, että Veronica's Double Life -elokuvan (Veronican kaksoiselämä) nimi ei suoranaisesti viittaa yhden ihmisen kahteen, toisistaan erillään olevaan elämänpiiriin.

Koukussa pitää sopivan sanan tai säkeen lisäksi olla sopiva melodinen, harmoninen, rytmillinen tai soundillinen liike. Sen tehtävä on osoittaa sanan tai säkeen erityisyys - ja miksipä koukun teksti ei painottaisi sävelmää omalta kohdaltaan. Abba ruukaa näyttää kyntensä kertosäkeissä, mutta ehdotan, arvoisa lukija, että kuuntelet Tuomari Nurmion esityksen kappaleesta Oi mutsi mutsi. Koukku on käsissä tai suupielessä välittömästi, kun Nurmio alkaa laulaa. Oi mutsi -tokaisu ei ehkä ole ihan arkinen sananparsi, mutta se kuitenkin tarkoittaa, että seuraavaksi sanotaan jotakin painokasta. Kappaleen alku jää mieleen ja toisaalta virittää kuuntelemaan kuolevan alkoholistin viimeisiä sanoja äidilleen. Itse asiassa "stikkaa lamppuun eldis" (=sytytä lamppu) ei ole tekstin sisällön kannalta mitenkään olennainen. Siinä vain luodaan mielikuva. Ensin on pimeää, mutta siksi aikaa pitää saada valo, kun äitille esitetään pyyntöjä.

Kaikki populaarimusiikki ei kuitenkaan ole yksinkertaista eivätkä kaikki hititkään mahdu vanhanaikaiselle single-levylle eivätkä kaikki suositut kappaleet ole yksinkertaisia. Ken tähän ei usko, kuunnelkoon Queenin Bohemian Rhapsodyn. Nämä mutkikkaammat kappaleet tosin harvemmin nousevat suoranaisiksi hiteiksi, koska radioasemat eivät soita niitä mielellään. Radio-ohjelmien etenemistä ajatellen ne lienevät liian pitkiä. Hittisävelmän yksi kriteeri on siis kohtuullinen kesto. Erityisesti progressiivisen rockin saralla kappaleiden pituutta ja monipolvisuutta on pidetty hyveenä. Ikioma näkemykseni on, että pitkiä biisejä on helppo säveltää, kun ei vaivaa päätään niiden yhtenäisyydellä.

Yksinkertaisuus ei kuitenkaan ole sama kuin yksioikoisuus tai ylenpalttisen naiivi rakenne.  Mikä tahansa musiikki voidaan jakaa parametreihin, joita ovat siis melodia ja säveltasot ylipäätään, harmonia eli sointukulku, rytmiikka, sointivärit ja kokonaissoundi sekä tietenkin lyriikka erilaisine vokaalisointuinen ja konsonanttirytmeinen sekä omine painollisuuksineen. Perinteinen musiikinteoria ei juurikaan käsittele sointivärejä tai soundia ja rytmiikan analysointikin on melko yksioikoista. Populaarimusiikki ei siis ole yksinkertaista vain siitä syystä, että musiikinteoria ei pysty sanomaan siitä kovin paljon. Pikemminkin kyse on siitä, että eri parametrit korostuvat. Kyse on siis siitä, että kitaralla rämpytetty sointukulku, tekstit ja laulumelodia eivät yhdessä vielä muodosta kokonaista julkaisukelpoista kappaletta, ja vielä harvemmin hittiä. Yksinkertaisuudella hittien tekemisessä tarkoitetaan pikemminkin sitä, että kussakin parametrissa tehdään saman kappaleen aikana vain maltillisia muutoksia. Niinkin eväin pitäisi pystyä kokoamaan teoksia, joissa on yhtäältä jokin kappaleen läpäisevä punainen lanka ja toisaalta jokin kontrasti, joka luo kantavan jännitteen.

Taitava sanoittaja tai säveltäjä myös käyttää tietojaan kaikista parametreistä, eikä tyydy silkkaan musiikkiopistoteoriaan. Soundimaailmasta esimerkiksi ei ole vakiintunutta termistöä, mutta joitakin käsitteitä kokeneet tekijät pystyvät mielessään luomaan ja ehkä myös kuvailemaan työkavereilleen.


Laulettavuus ja melodiikka

Laulettavuudella tarkoitan ylipäätään helppoa musiikillista hahmotettavuutta. Musiikki, joka ei jäsenny kuulijan mielessä, ei myöskään jää muistiin. Tarkoitus on, että kuulija pystyy toistamaan melodian laulamalla tai rytmikuvion vaikka pöytää naputtamalla.

Laulettavuuteen vaikuttaa monet asiat. Asteikkokulkuja on periaatteessa helppo laulaa, mutta silkka skaalojen sahaaminen ylös-alas ei tee laulusta persoonallista. Jossain kohtaa melodiaa pitää siis luurata yllättävä hyppy.

Aikaisemminkin tässä blogissa olen kiinnittänyt huomiota Nightwishin kappaleiden laulettavuuteen. Tarja Turusen taitava laulaminen antaa ehkä monille sellaisen harhakuvitelman, että yhtyeen kappaleet olisivat vaikeita laulaa. Arvelisin, että lähinnä ne on vaikeita laulaa Tarja Turusen tapaan. Melodioina ne eivät ole erityisen vaikeita. Liikkeet ovat usein hitaita ja vain harvoin Nightwishin laulumelodiat ovat kovin korkeita. Ehkä ne nyt eivät ole aivan aloittelijan lauluja, mutta normaalilla sävelkorvalla varustettu innokas harrastaja tuskin kauan äkistelee yhden kappaleen opettelusa.

Laulu on vokaaleita, joissa konsonantit toimivat alukkeina. Tämä korostuu taidemusiikissa, mutta kyllä sama seikka pätee myös popissa. Mutina ei ole hyvää laulua, paitsi tehokeinona. Sanojen sointi on siis yksi huomioitava seikka. Yhtäältä tämä toteutuu lyriikan loppu- ja alkusoinnuissa, mutta
 Lisäksi eri vokaalit voivat aiheuttaa laulajille teknisiä ongelmia. Y-äänne on vaikea laulaa korkealta ja kovaa. Vaikka laulaminen korkealta ja kovaa toisi metkan kontrastin esittämälleni tyyni-sanalle, niin ei kannata laulelmaansa laatia.

Tekstin äänteellisen rakenteen pitää sopia melodiaan myös rytmisesti. Tavuja ei voi sulloa liian tiuhaan tai venyttää kohtuuttomasti. Populaarimusiikissa, toisin kuin taidemusiikissa, ei suosita sanojen venyttelyä miltä kohdin vain, vaan melodian rytmien pitää noudattaa edes jollakin tapaa puheen rytmiä. Oopperamainen kiekuminen, anteeksi, bel canto -laulu, ei tule kysymykseen. Tekstistä pitää saada vaivattomasti selvää, että se yhdessä melodian kanssa olisi helppo hahmottaa ja muistaa.

Rytmi liittyy laulettavuuteen kahdella tavalla. Ensinnäkin koko sävelmän rytmi on erittäin keskeinen osa sitä, miltä laulu kuulostaa. Rytmillä on suoranaisia psykofyysisiä vaikutuksia ihmiseen. Itkuvirren tempoon ei välttämättä kannata lähteä istuttamaan kovin reteää rallitekstiä. Toisaalta sanojen pitää istua rytmisesti laulajan suuhun. Edellä jo totesin, että populaarimusiikissa lyriikan pitää noudattaa jollakin tavalla puheen rytmiä. Musiikki antaa kuitenkin mahdollisuuden leikkiä rytmeillä jonkin verran ilman, että sanat menettävät merkityksensä tai että kokonaisuus tuntuu teennäiseltä. Aikaisemmin tässä oltiin tarkempia kuin nykyään. Esimerkiksi Juice Leskinen tuskin milloinkaan sijoitti puheen painollista tavua musiikin painottomalle tahtiosalle tai päin vastoin. Suomi-rapissa näin tehdään jokseenkin säännöllisesti. Kyse on siis siitä, mitkä tyylipiirteet kuhunkin musiikinlajiin tuntuvat sopivan. Tyylit taas muotoutuvat toiston kautta. Rytmisestä koukusta esimerkkinä Vaahteramäen Eemeli -laulu, joka alkaa suunnilleen näin: "Vooooooooooooooooi herrrranjesstasminkälainenlapppsiioliihän..." Venytetty voi-huudahdus painottaa laulun päivittelymeininkiä. Ruotsiksi laulu alkaa "huuuuuuuuuuujedamej..." (sus siunatkoon, hyvänen aika tms.). Sen jälkeen laulu lähtee rullamaan jokseenkin tasaisesti tavu säveltä kohti.

Lyriikantutkimus tuntee erilaisia runonmittoja eli -jalkoja, runojen rytmisiä asetelmia. Näitä ovat trokee, daktyyli, jambi ja anapesti. Näitä on esitelty esimerkiksi wikipediassa. Usein populaarimusiikkitekstit trokeessa, jossa painollista tavua (ja iskualaa) seuraa painoton. Pauli Hanhiniemen Valehtelisin jos väittäisin -kappaleessa koukkuna on jambi-rytmi tai -metriikka, itse asiassa vielä aika mestarillisesti toteutettuna. Normaalisti puhuttaessa painotus menee näin: VA-leh-Te-li-sin jos VÄIT-täi-sin Öi-sin... Jambissa painotus kuitenkin menisi: Va-LEH-te-Li-sin... Kokonaan suurella kirjoitettu tavu on siis pääpainollinen ja isolla alkava tavu taas saa vähäisemmän painon. Laulaessaan Hanhiniemi ei toteuta mitään yksioikoista jambimetriikkaa, mutta hetkittäin sellainen pyrkii esiin. Osin tämä johtuu melodiakulusta, jossa painoton tavu seuraa painollista korkeammalla sävelellä. Metriikka ja rytmiset painot eivät siis perustu yksin siihen, mille tahtiosalle tavut on kirjoitettu, vaan myös melodiakulku voi vaikuttaa painollisuuteen. Tätä asiaa voi kokeilla myös esimerkiksi leikkimällä Abban I do I do I do -kappaleen kertosäkeellä, jonka teksti on siis sama kuin kappaleen nimi, toistoja on vain kaikkiaan viisi.
Tekstihän painottuu i DO i DO i DO i DO i DO. Ensimmäinen I-sana on kertosäettä edeltävällä painottomalla tahtiosalla, viimeinen Do-sana kertosäkeen päättävällä painollisella tahtiosalla. Sen voisi myös kääntää toisin jättämällä ensimäinen I pois ja laulamalla I do I do I do I do I.... Merkitys muuttuisi minää korostavaksi, mutta myös sointi muuttuisi. Uu-vokaalin sijaan korostuisi ai-diftongi. Siihen en ota kantaa, muuttaisiko se kappaletta paremmaksi tai huonommaksi. Uskoisin kuitenkin, että englanninkielisen hääseremonian mukaisessa vastauksessa kysymykseen siitä, haluaako morsio sulhon puolisoksi tahi päin vastoin, paino on nimenomaan do-sanalla.  Tässäkin Abba siis käyttää olemassa olevaa ja ennalta tunnettua ja erittäin merkityksellistä fraasia kertosäkeenä. Painottamalla I-sanaa tämä asiayhteys menetettäisiin. Kääntämällä sekvenssi vielä kerran niin, että I olisi painollisella tahtiosalla ja Do painottomalla, mutta korkeamma sävelellä, Do painottuisi jälleen.

Kaikkineen biisinikkari pitää ymmärtää, että rytmi, melodia, soinnutus, soundi ja lyriikka eivät ole toisistaan irrallisia tekijöitä. Muuttamalla yhtä pakkaa toinenkin muuttumaan. Yhdistelemällä jo menestyneistä hiteistä kopioituja tekijöitä saa kyllä aikaiseksi musiikkia. Eri asia sitten on, onko sillä hittipotentiaalia. Onko sellaisilla kappaleilla pienintäkään mahdollisuutta positiiviseen yllätykseen? Lähtökohta ei siis voi olla se, mitä muut tekevät, vaan se, mikä antaa kuulostaa käytännössä toimivalta. Vaikka kappaleen teko voi lähteä hyvin pienestä ja yksinkertaisesta sanallisesta tai musiikillisesta ideasta, yhden asian hallinta kerrallaan ei tuottane hyvää tulosta. Sen sijaan näkisin, että lyhyen kokonaisuuden monitasoinen hallinta antaa hyvät lähtökohdat kokonaisen kappaleen sommitteluun.



Tekijän analyyttiset taidot

Periaatteessa hyvän hitin tekemiseen ei tarvita mitään musiikinteoreettisia tietoja. Teorian tuntemus voikin joko kangistaa säveltäjää kaavoihin tai tarjota uusia vaihtoehtoja. Uskon kuitenkin, että jos musiikintekijä ei tunne musiikinteorian opinkappaleita, hän kuitenkin alkaa nimetä kuulemiaan ilmiöitä jotenkin. Niinpä musiikinteoria kannattaa opiskella - jos ei muusta syystä, niin puhuakseen muiden muusikoiden kanssa samoista asioista samoilla nimillä. On paljon helpompi sanoa, että tässä kappaleessa on lopussa autenttinen kadenssi tai kertoa, että viimeiset neljä sointua ovat A, D, E7 ja A kuin selittää sama asia monisanaisesti.

Toinen seikka, johon teorian tuntemista tarvitaan, on oman työn analysointi. Jos pystyy muodostamaan mielessään abstraktioita työstään, on helpompi välttää itsensä toistamista tai toistaa itseään tarkoituksella vaikkapa eri sävellajeissa. Väittäisin, että ammattilainen tuntee työnsä. Amatööri taas tekee mitä sattuu, vaikka voi saada aikaan hyvääkin. 

Sama tietenkin koskee myös muiden töiden tuntemista. Analyyttisen kuuntelun ei tarvitse edes ensivaiheessa olla sitä, että hahmotettaisiin kappaleen sointukulku tai opittaisiin melodia ja teksti käden käänteessä. Musiikkianalyysissä tunnutaan unohtavan musiikin kaikkein ilmeisimpien piirteiden havainnointi. Keskeinen kysymyshän kuuluu, että miksi jokin biisi tai jonkin yhtyeen tuotanto kuulostaa siltä miltä kuulostaa. Kuulijasta riippuu, mitkä asiat nousevat ensimmäisiksi vastauksiksi. Itse kuulen ensinnä tempon, tahtilajin ja soundin. Jo näiden perusteella kappaleen voi luokitella johonkin tyylisuuntaan kuuluvaksi. Vasta joskus paljon myöhemmin alan pohtia, että mikähän kuulemani kappaleen sointukulku mahtaa olla.

Jotkut lienevät toisia lahjakkaampia lauluntekijöitä. Ja vaikka yllä mainitsinkin, että kappale ei ole valmis, kun on teksti, melodia ja sointukulku, niin toisaalta juuri hyvää laulua kustantajat - siis levy-yhtiöt - tuntuvat painottavan valitessaan kappaleita tuotettavikseen. Joillakin on siis kyky tehdä edukseen poikkeavia lauluja yksinkertaisinkin keinoin. Näyttäisi jopa siltä, että kun artisti alkaa tehdä yhä mahtipontisempia sovituksia ja kalliimpia tuotantoja, hän on käyttänyt perustason ideansa loppuun. Siis juuri ne ideat, jotka tekevät kappaleesta helposti hahmotettavan, ovat kadonneet. Taidemusiikissa yritettiin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana ja etenkin 1960-luvulla tehdä musiikkia, jossa kaikkia parametrejä hallittaisiin matemaattisten mallien perusteella. Lopputuloksena oli musiikkia, joka kuulosti lähinnä siltä kuin kolmivuotias olisi päästetty kilkuttamaan pianoa. Kaikenkattava tietoinen ennakkohallinta ei siis ole hyvän hittisäveltämisen avain. Pikemminkin kyseessä lienee taito, joka kehittyy kovalla harjoittelulla. Vasta kokemus opettaa, millaiset ratkaisut toimivat käytännössä. Ja tällä en tarkoita mitään sellaista epämääräistä ideaa, jota kaljakuppilan pöydässä voidaan kommentoida, että tää biisi niinku toimii mulle. Kyse on raadollisesta käytännöstä. Se toimii, minkä laulaja pystyy laulamaa, soittaja soittamaan ja äänittäjä äänittämään. Se, mikä kaipaa selittelyä, ei toimi. Samoin kokemus osoittaa, mistä yleisö pitää. Uskon jonkinlaisen intuitiivisuuden olevan luontevan säveltämisen ja sanoittamisen perusta. Se toimii, joka syntyy helpolla. Sitä ei pysty laulamaan tai soittamaan sujuvasti, joka pitää väkisin synnyttää. Intuitio taas on jotakin, mitä pystyy kehittämään harjoittelemalla. Jos tekee väkisin 5/4-tahtilajissa kulkevan kappaleen, se voi kuulostaa lähinnä hankalalta. Jos se on kaikin osin luonteva, se todennäköisesti on hyvä.

Uusien, tuntemattomien yhtyeiden ensimmäisillä keikoilla yleisönä pakkaa olemaan lähinnä soittoniekkojen tyttöystäviä ja nuorempia sisaruksia. Koska jokainen bändi on omasta ja äitinsä mielestä maailman kovin (ja niin pitääkin olla, turha keikoille on mennä pyytämään anteeksi olemassaoloaan), nuo ensimmäiset yleisöt voivat olla avainasemassa. Se, viihtyvätkö tyttöystävät ja pikkuveljet keikalla, ratkaisee, tuleeko seuraavalle keikalle ketään. Tottahan musiikkiaan voi lähettää levy-yhtiöön tyrkylle, vaikka ei olisi yhtäkään keikkaa tehnyt eläissään. Jos yhtyeellä kuitenkin on käytännön kokemusta ja näyttöä kappaleidensa suosiosta, ollaan jo askel lähempänä kustannussopimusta. Jo muutama keikka opettaa, mitkä kappaleet kelpaavat yleisölle. Ohjelmistosta ja demolta kannattaa jättää ne kappaleet pois, joiden aikana yleisö lähtee tupakalle. Kun analysoi suosituimmat kappaleensa, tietää mihin panostaa ja osaa välttää toistamasta itseään mutta ylläpitää ja kehittää omia keskeisiä tyylipiirteitään. Tästä on kyse lauluntekijän analyyttisessa ammattitaidossa.



Mistä kappaleesta lopulta tulee hitti?

Juice Leskisen Risainen elämä -kappaleessa on kaikki hittikappaleen ainekset. Siinä on paljon tuttua ja jotakin uutta. Erityisesti pistän painoa koukkusäkeelle Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän? -Risaisen elämän. Viimeisten kahden sanan ajaksi soittimet hiljenevät. Abban tapaan valittu keskeinen ilmaus korostetaan hiljentämällä soittimet. Siinä on oikein koukkujen koukku. Miksi kappaleesta ei tullut hitti, vaikka sillä oli edellytyksiä? Siinä on säkeistöissä hienosti soiva pianosäestys, kelvollinen melodia ja säkeistöjen ja kertosäkeiden välillä on kontrastia. Vastausta voi etsiä ainakin tekstistä. 1980-luvulla Ylen ohjelmissa ei huudeltu vittua. Ja kertosäehän alkaa, että voi vittu kun joskus se rasittaa. Eikä sitä lauleta hiljaa tai matalalta. Myös säkeistöjen tekstit ovat vähintäänkin monitulkintaiset: 

Panin elämän risaiseksi, sain risaisen elämän,
olin ehyt ja rento ja tiesin mitä hain.
Olin koulu, olin reksi, olin minä ja olin hän,
nyt huoneessa tässä lasken sormiain.

Vedin viikon liian hitaan, ja kaikkeen turhauduin,
miksi maleksitaan, vaadin tietää syyn.
Ja kuolema kun kitaan tunki käärmeen ja sääriluin,
ne huuhdoin pois ja lähdin näyttelyyn.

Epäilemättä teksti tarkoittaa jotakin. Ja minäkin varmaan voisin löytää joitakin järkeenkäypiä merkityksiä. Silti ihmettelen, mitä tekemistä tällä on kertosäkeen kanssa.


Voi vittu kun joskus se rasittaa, 
en maata kestä, en maailmaa,vaan hänenkö niskaan velkani sälytän.Niin kasvot peilistä pakenee, tyhjät silmät eilistä katselee.Mitä sainkaan minä ja mitä saikaan hän, risaisen elämän.

Maailmassa valtavat määrät hienoja kappaleita, jotka eivät ole hittejä, koska ne eivät ole saaneet julkisuutta. Leskisellä olisi ollut julkisuutta käytössään, mutta Risaisesta elämästä ei silti tullut hittiä. Musiikintutkijat puhuvat portinvartijateoriasta, jonka mukaan musiikin auktoriteetit, esimerkiksi tuottajat ja radiotoimittajat, valikoivat, mitä soitetaan ja mitä ei. Risainen elämä saattoi siis törmätä sen portin pieleen, josta ei ollut käyminen vittu-sanan kanssa. Oletettavasti muutkin potentiaaliset hitit kilpistyvät ehkä yhden yksittäisen ihmisen mielipiteeseen.

Olen kuullut Risaisen elämän radiosta Leskisen kuoleman jälkeen. Hänhän ei ollut tunnettu tasapainoisesta elämästään, joten kappale kiteyttää Leskisen elämän. Sittemmin teoksen on levyttänyt ainakin Kaija Koo, ja hyvinhän tuo hänenkin suuhunsa sopii. Aikuisen naisen suussa voi vittu-säekään ei kuulosta lapselliselta uholta. Aika on muutoinkin muuttunut. Radiossa saa laulaa, että vittu, kunhan sille on muutkin perusteet kuin se, että uskaltaa käyttää sitä sanaa.

Julkisuus on siis hittibiisiksi nousemisen edellytys. Toisaalta julkisuus on tyrkyttänyt hiteiksi kappaleita, jotka eivät ole hiteiksi päätyneet. Joskus 90-luvulla söpö pullukkatypy, jonka taiteilijanimeksi oli valittu Mini, lauleli radiossa muutaman kerran kuumasta kesästä ja jäätelökioskin pojasta. Kappale oli melko oikeaoppisesti koottu. Aihepiiri varmaankin kosketti nuoria naisia. Sävelmä oli tarttuva rallatus. Tuotantokoneisto oli saanut jauhettua laulajatytön nasaaliäänestä ihan kohtalaisen soundin. Vaan muutaman kerran se kappale kuultiin keväällä. Kesästä tuli sateinen ja kolea ja jäätelökioskeissa oli edelleen töissä tyttöjä, ei poikia. Ei käynyt Minillä ja tuotantokoneistollaan tuuri. Kontrasti laulajan nimen ja habituksen välillä saattoi olla liian ilmeinen. Lauluääni saatiin toimimaan ja se oli persoonallinen... tai sitten liian persoonallinen. Lupaus kuumasta kesästä ja söpöistä pojista ei toteutunut. Ja olisiko koko soppa muutoinkin ollut liian tuotteistettu. Jonna Tervomaan Minttu sekä Ville -esityksen kaltainen lapsellinen reippaus ei toteutunut, koska koko tuotos haiskahti liian laskelmoidulta. Eipä ole nimimerkki Ministä sen jälkeen musiikkijulkisuudessa vallan paljon kohuttu. Hän taisi löytää jonkin muun uran elämässään.

Tuottajilla, tai siis oikeastaan rahoittajilla, onkin siis kohtalaisen vaikea työ. Tarjotusta materiaalista, sävelmistä tai yhtyeistä, pitäisi seuloa ne, joiden tuotanto on riittävän tuttua mutta riittävän erilaista. Kyse on tietenkin normaalista yritystoiminnan riskistä, mutta kuitenkin omansa laisesta riskistä. Asiakaskunnan mielitekoja voi toki kartoittaa, mutta sillä perusteella ei pääse tarjoamaan yllätyksiä. Ja positiiviset yllätykset saattavat olla parhaita rahasampoja. Sanoisin, että viime vuosina ja vuosikymmeninä kustantajat eivät ole olleet kovin innokkaita tarjoamaan yllätyksiä. Moderni musiikintuotanto on kaikesta digitaalitekniikasta huolimatta kallista, eikä markkinointikaan ole halpaa. Arvelen kuitenkin, että kyse on kehämäisen ajattelun luomasta ilmapiiristä: mitä ei kuulla, siitä ei pidetä, ja mistä ei pidetä, sitä ei kannata tuottaa. Eikä uutta ja ihmeellistä ehkä uskalleta soittaa radiossakaan. Mainostajat ja kuuntelijat haluavat kaiketi kuulla sitä samaa kuin aina ennenkin.

Jostain käsittämättömästä syystä jostakin kuitenkin onnistuu toisinaan ilmenemään uudenlaista musiikkia hittilistoille.


(Pistän tämän nyt julki. Korjaan ja täydennän sittemmin jo tarvetta ja halua ilmenee.)

Ei kommentteja: