lauantai 12. marraskuuta 2011

Tedin faijan Lada

Vuoden, pari ennen konkurssiaan isäni toteutti haaveensa ja osti Citroen CX:n. Kovin luotettava se auto ei ollut. Aina joskus se teki lakon - ja totta mooses esimerkiksi Tampereen keskustan ruuhkaisempaan risteykseen tai valtatielle Loimaan. Olin alle kahdenkymmenen tuolloin, ja kerran isäni sai mittansa täyteen tuon unelmiensa täyttymyksen oikuttelusta. Hän käski minun ajaa sen oikuttelevien ranskattarien merkkihuoltoon Hatanpäälle. Minä vein. Pysäköin ceeäxän huollon parkkikselle. Huollossa miehet paiskivat työtä, mutta nuorta miestä ei katsottu aiheelliseksi palvella. Nostettuani äläkän sain kuulla, että olen vääränlainen asiakas, mutta lupasivat sentään vilkaista kiesiä, kun sanoin että isäni ja hänen liiketuttavansa puree niitä huoltojätkiä perseeseen, jos ei sitikka äidy toimimaan.

Läksin keskustaan nuorten miesten asioille, ja yhytin isäni liiketapaamisesta. Mainittakoon, että kyseinen liiketuttu osoittautui lääninpaskiaseksi, joka jätti miljoonavelkansa isäni harteille. Isä ja tuo liikehampuusi eivät pitäneet huoltoon tekemäni reissun raportista, vaan lähtivät hampuusin Pontiac Trans Amilla oitis kyseisen liikkeen korkeimman johdon pakeille. Johtoa he eivät tavanneet, mutta vaativat avaimen huoltojätkiltä, nykivät aikansa johtoja konepellin alla ja totesivat, ettei siihen trasselitaskuja ja rasvahaalareita tarvita, että ranskatar nöyrtyy.

Keväällä 1992 tuli se konkurssi. Siinä meni isot talot ja se citikka. Jouti mennäkin, paska. En itkenyt perään, eikä varmaan isäkään, vaikka muutoin aika ja tapahtumat kovin koettelivat. Mitä lienee vouti CX:llä teki, toivottavasti otti omakseen. Jotakin tuskaa pitää niilläkin virkamiehillä olla, jotka juhlivat aikoina joina muilla menee huonosti. Isäni harmaantui muutamassa kuukaudessa tuolloin. Myös ankarimmat näkemykset kristinuskon ja maallisen menestyksen kytkykaupasta lientyivät huomattavasti.

Siinä hässäkässä kuitenkin joku ystävällinen sukulainen tai sellaisen tuttavan kaima lahjoitti isälleni Lada 1600:n vuodelta 1978. Väriltään tuo maanteiden syylä oli tummansininen. Eteläsuomalaisen huhun mukaan ajokki oli toimittanut taksin virkaa Meri-Porissa. Se on työmies kummallinen: niin punaista vasemmistolaista ei ole ikinä ollutkaan, etteikö se noina vuosina olisi vaatinut, että tilattu taksi on saksalaisvalmisteinen. Muutoinhan Ladat, samoin kuin Warret, silloiset Skodat, Mosset ja muut kantikkaat loodat olivat nimenomaan työkansan kyytipelejä. Rumia, paksusta raudasta taottuja, bensasyöppöjä ja niin edelleen, mutta kokonaiskustannuksiltaan edullisia. Ja minkä teknisessä luotettavuudessa hävisi, sen korjaamisen helppoudessa voitti. Joka kyläseppä osasi nuo idän ruostejunkkarit korjata. Ja taas matka jatkui.

Hidas tai laiska tuo ajokki ei ollut. Tosin menohalut ja voima perustuivat hulvattomaan polttoaineenkulutukseen. Nuoremman veljeni avustuksella tein sillä muuttokeikan: auto ja peräkärry liki tyhjinä sisämaasta Turkuun ja ehtoolla täpötäysinä takaisin korpeen. Ajomatkaa kertyi noin 440 km. Polttoainetta kului 68 litraa. Auton alla oli varmaan alkuperäiset talvirenkaat. Tapahtuma-aika oli helmikuu 1993, joten gummeilla saattoi olla takanaan 15 talvea. Mihin kova kumi muka kuluisi jäisellä talvitiellä! Paitsi että nastat olivat jääneet Porin keskustan ja Pihlavan välisille teille, kun juoppoja hitsareita ja sahureita alkuehtoosta kyörättiin kohti anniskeluja ja aamuyöstä kotiin saamaan muijaltaan kaulinkoulutusta. Ystäväni, nyttemmin diplomi-insinööri ja tietohallintopäällikkö, opetti minulle kuitenkin oivan tavan hallita tilanne. Jos talvigummissa on jäljellä vain yksi nasta, se osuu sitä useammin tien pintaan, mitä kovempaa ajaa. Lada, kärry, muuttokuorma ja työmiehet kokivat pari kutkuttavaa hetkeä, kun tiessä sattui olemaan liukas ja kalteva pinta, eikä nasta sattunut sillä hetkellä olemaan jäätä vasten. Lisäksi yhdistelmä oli vaikea saada liikkeelle. Hitollako vuosien kovettama kumipinta mitään pitää, jos kiskottavaa on pari tonnia ja alla tasaiseksi hioutunut teräsjää. Vaan onnellisesti päättyi sekin retki, joskin myöhään. Niin alkoi tuttavuuteni tuon neuvostoautoteollisuuden helmen kanssa.

Takavuosikymmenisen sanonnan mukaan Ladan ajaminen ei ole elämys, mutta kokemus kuitenkin. Ikkunat veivataan - kyllä! ankarin käsivoimin! neuvostokuski ei ole heikko - auki toisin päin kuin muissa automerkeissä. Virtalukko on ratin vasemmalla puolella. Ilmastointi toimii kääntämällä raolleen pieni kolmionmuotoinen ikkuna etuoven etureunan seutuvilta. Lämmitystä niissä pirsseissä ei erityisemmin tarvita. Bensiiniä palaa niin reippaasti, että korin alla kulkeva pakoputki pitää koko vaunun pannuhuoneen lämpötiloissa. Ja erityisesti etupenkkiläisten jalat saavat nauttia niveliä pehmentävästä haudonnasta. Usein herätin ihmetystä, kun pysähdyin talvisen ajomatkan kesken tankkaamaan ja nousin ajokista verrytteluhousuissa ja hihattomassa teepaidassa.

Ja entäs ne äänet? Tonni-kuussatanen etumoottori ei toki kehrää pehmeästi. Venttiilikoneisto synnyttää äänen joka muistuttaa sitä, kun 100 000 keskikokoista mutteria kaadetaan parin millin paksuiselle pellille, jonka ala on aarin verran. Pakoputkesta kuuluu iloinen syntymämaankielinen röpötys. Aina, kun moottori kaipaisi vodkaryyppyä, se jättää sylinterillisen bensiinin ja ilman seosta sytyttämättä. Tuo seos syttyy sitten vasta pakosarjassa, minkä seurauksena kelpo tussahdus kantaa kuulijan korvaan. Tuuletin kitkuttaa, pyyhkimet vitkuttavat ja vilkku räksyttää niin että se valo on siinä oikeastaan aivan turha. Kyllä se nakutus niin kauas kuuluu, että kuurokin kuulee kääntyvän Ladan lähestyvän.

Lasinpyyhkimistä sen verran, että kerran neuvostotuote antoi periksi. Pyyhin ei enää tasoittanut kuraa tasaiseksi kerrokseksi tuulilasille. Isäni, tuo kunnon tekniikanmies, ratkaisi ongelman kahdella manillanarulla. Toinen lähti sulan seutuvilta ja kulki kuljettajan tuuletusikkunasta sisään. Sillä pyyhkimet sai yläasentoon. Toinen vastaava lähti samasta kohtaa, mutta kulki pelkääjän (kirjaimellisesti) tuuletusikkunan kautta sisään. Pelkääjän homma oli sitten kiskoa pyyhkimensulka ala-asentoon. Mutta matka jatkui. Ehdottelin kyllä isälleni ARPA-tutkan hankintaa, mutta toiveeni torjuttiin. Ja mihin sen näyttö olisi edes mahtunut?

Mutta takaisin niihin ääniin: kun suorakulmaista särmiötä pusketaan ilman halki, vaikkakin pääosin maata pitkin, vähän alle tai yli 100 kilometriä tunnissa, syntyy pyörteitä. Ne taas aiheuttavat tuossa särmiössä, Ladassa, erilaisia värinöitä, vihellyksiä, ulinoita ja muita kuultavia tai tunnettavia entiteettejä. Kun siis ottaa huomioon nämä seikat, ja moottorin tyydyttävän kyvyn tuottaa voimaa, voidaan lähteä kuvittelemaan vallinnutta äänimaisemaa ohitustilanteessa. Muistellaanpa Nokian moottoritie ja tientukkona jurraava uudenkarhea Peugeot 405. Tapahtumien kulku oli seuraava: nuori kuljettaja kiihtyi nopeammin kuin lähes ikäisensä ajokki. Sen seurauksena kaasupoljin survaistiin ala-asentoonsa. Ensin ei tapahdu yhtään mitään. Sen jälkeen imusarjan ja maailman pahuuden välinen paine-ero avaa toisen kaasuttimenkurkun. Lada lähtee kiihtymään kuin MiG-21 F 13 -niminen neuvostotuote. Ja metakka vastaa hyvinkin Tumanski-suihkuturbiinin metakkaa, kun jälkipoltin on käytössä. Pösö kuitenkin jäi vaivatta. Ehdin vilkaista sen kuljettajaa, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Siltä näyttää mies, jolle on syötetty rikkihappomarinoitua raakaa sitruunaa. Arvelisin kuitenkin, että melutaso nousi myös Peugeotin matkustamossa 100 desibelin tietämille.

Nyt on oltava rehellinen: eihän se Latuska toki pärjännyt suoritusarvoissa monta autopolvea tuoreemmalle ranskattarelle. Kävi nimittäin niin, että noin minuutti - ja siis runsas kaksi kilometriä - myöhemmin kiiltävä, valkea Pösö ohitti minut sangen huomattavalla nopeuserolla. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että valkoisessa ajokissa oli kuljettajan lisäksi koko perhe ja kaiketi lomavarustus. Pösöilijän sielua taisi jäytää raskaasti se, että Lada meni ensin ohi. Mahtoikohan pösöilijän rouva kovinkin kiittää miestään tämän tavasta palauttaa itsentuntonsa. Ja minkähänmoinen tuuri pösöilijällä olikaan, kun paikalla ei ollut poliisia. Oma nopeuteni oli ehkä 135 kilometriä tunnissa, jolla siihen aikaan ehkä olisi välttänyt sakot. Pösökuski olisi ehkä saanut mojovan taloudellisen muistutuksen. Laajemmin kerrottuna ajometakan laannuttua minkä tahansa matkan jälkeen korvat kuitenkin riemuitsivat koko illan: "Uraaaaa!"

Sitten arkisempia ladamaisia tapahtumia. Kevättalvi 1994 oli kylmä. Sisämaassa pakkanen oli 30 asteen tuntumassa kauan. Eräänä aamupäivänä olin keskustassa asioilla. Jätin Siperianmersun kaupungintalon parkkipaikalle ja kävin postissa, kirjastossa ja muissa arkisissa asiointipaikoissa. Silloin siis oli vielä oikeita postitoimistoja, niissä töissä tyttöystäväkandidaattien äitejä ja kirje kulki kotimaanliikenteessä perille useimmiten vuorokaudessa. Sulaa ilkeyttäni olin pysäköinyt isäni itäpirssin tyyriin näköisen Mercedes-Benzin vierelle. Ja halleluja! Asioituani palailin Ladalle samaan aikaan kuin Saksan-Mersu-mies. Hän muuten oli kaupunginjohtaja. Nakkasin salkkuni takapenkille ja muistin hiukan kannatella ovea sulkiessani sen. Klank, kerralla kiinni. Mersu siinä vieressä yritti käynnistyä: kevvv-vääm-mälll-lä, kevvv-vääm-mälll-lä. Siperianmersu on tehty siperian oloihin, joten käyntiin vain: röpöröpöröpöröpö. Ja sitten kaasua: plörrrrääääääärrröööö... Matka kohti syrjäkylää alkoi kuten muinakin pakkaspäivinä. Harvaa seikka olen katunut yhtä paljon kuin sitä, etten tullut kysyneeksi kunnanisältä eli kaupunginjohtajalta, että annanko lisää virtaa vai hinataanko käyntiin.

Ja loppuhan se tuli yksinastaisille talvirenkaillekin. Olin veljeni kanssa viemässä bändikaveria kotipuoleensa laajan maaseutukaupungin vastakkaiselle laidalle, kun tunsin ohjauksen kummallista puoltamista. Ja vielä Lada-aatteelle vastakkaiseen suuntaan, oikealle. Gummi oli tyssy, ja niin oli vararengaskin. Niihin aikoihin Lada oli yleinen, joten bändikaverin isältä saimme lainaan talvirenkaan merkkiä Punainen Tammikuu. Sinä talvena tuo gumminvaihto talvisessa iltayössä suoritettiin monesti. Viime kertoina aikaa tuohon rutiinitoimeen ei kahdelta veljekseltä kulunut monta minuuttia.

Perheemme taloudellisista varoista johtuen ne seuraavat talvirenkaat olivat vain inan verran edellisiä paremmat. Kuskikin oli yhä hyvin kiihtyvää mallia. Kerran jälleen me veljekset olimme palaamassa soittoharjoituksista. Talvi oli tosin jo seuraava. Ankarin pakkanen oli taittunut, ja taivas vuorannut maakunnan puuterilumella. Muistin ja satunnaisten, tuulessa huojuvien aurausmerkkien perusteella navigoin peltoaukion poikki kohti kotipihaa. Vaan huoli pois, reipas kuski ajoi kumpareen yli kuuttakymppiä. Kumpareen alla olevassa kaarteessa ei enää ollut väliä, onko nastoja kaksi, yksi vai nolla. Auto liukui etukulma edellä puuterilumella ja humpsahti ojaan liki kyljelleen. Tuosta liikennekatastrofin kuumimmasta sekunnista minulla on kaksi muistikuvaa: ajovaloissa pöllyävä lumi ja taustapeilin näkymä, jossa kymmenien kilojen painoiset kitaravahvistimet hyökkäsivät kohti niskaa. Onneksi niiden matka hidastui etuistuimiin, jotka siinä ajokkiyksilössä oli vierasta tavaraa. Saabista peräisin ja niin muodoin kenties länsivalmisteiset.

Enimmän tapahtumisen laannuttua kysyin velipojalta, onko hän hengissä tai edes jotenkin ehjä. Mutina kertoi asioiden olevan kutakuinkin hyvin. Ladillac oli niin kallellaan ojassa, ettei apumiehen puoleinen ovi auennut kuin vähän. Ja raolleen se jäikin. Kapusimme siis katoksi muuttuneen kyljen puoleisesta ovesta ulos ja tutkailimme tilannetta. Me olimme ehjiä, vahvistimet ja soittopelit olivat ehjiä, eikä autossakaan niissä oloissa pystynyt havaitsemaan vaurioita. Jopa kaikki neljä etupään pihavaloa olivat ehjät. Kotimatkasta oli jäljellä rippeet ja kello näytti triljoonaa. Soittokamat kuskattiin potkukelkalla kotiin. Auto jätettiin ojaan odottamaan aamua. Varoituskolmiota ei viety uppoamaan lumeen. Isäukkokaan ei ollut pahana. Aivan täydellinen onni ei onnettomuudessa ollut. Aamuvarhaisella isä oli yhyttänyt naapurin isännän traktoreineen. Ja kauankos iso traktori kepoista Ladaa ojasta kiskoo? Ei kauankaan. Ikämiehet olivat rinta rottingilla käyneet työhön, eivätä tietenkään tullee katsoneeksi sinne ojan puolelle ajokkia. Pelkääjänpuoleinen ovi oli jäänyt raolleen. Traktorilla kiskottaessa ovi oli kauhaissut ojanpenkasta tonneittain lunta ja saranat vääntyneet päin vulvaa. Ovi vaihdettiin, ja siitä alkaen styyrbuurinpuoleinen etuovi oli sitruunankeltainen.

Ovista puheen ollen. Olin siinä eräänä aamupäivänä käynyt suorittamassa tentin paikallisessa lukiossa. Oli niitä harvoja aikoja, kun erityisesti jaksoin vaivata päätäni ulkonäölläni. Suorat housut, musta nahkatakki ja salku muassani astelin kohti ladaa. Nappasin mielestäni kahvasta kiinni avatakseni uksen. Taisin katsella siinä nättejä tyttöjä tai jotain sellaista. Otteeni ei osunut täsmälleen kohdalleen. Tytöt vihelsivät minulle, kun seisoin laatuladan vierellä oven kromilista kädessäni. Vaan irtihän se jouti olla, jos ei ollut kiinni sen vertaa, että irrottamiseen olisi vaadittu enemmän voimaa ja vaivaa kuin oven avaamiseen.

Kerran se perhana meinasi jättää tielle. Asuin jo etäällä, vaan olin sukuloimassa siellä isieni ja veljieni mailla. Pakkanen oli taas siperialainen. Asioille olimme menossa, mutta vähän ennen kirkonkylää Latukka sanoi: "PAM!" Koska meno ei vähentynyt eikä käry käynyt nenään, isäukko jatkoi ajoa aina Shellin pihaan asti. Ja katso! Jäähdyttimen säleikkö oli jäässä. Jokin oli aiheuttanut johonkin yli- tahi alipaineen ja syylarista herra-ties-minne kulkeva putki oli räjähtänyt. Letku vaihdettiin, sillä tien toisella puolella sijaitsi ja sijannoi yhä kylän varaosaliike. Aikaa kului puolisen tuntia. Syylari sulateltiin jollakin sielunvihollisen hornapuhaltimella ja vasemmistolais-kristillisellä hengellä. Matka jatkui.

Konkurssin yhteydessä isäni, veljeni, koira ja ne muut joutuivat muuttamaan isosta talosta vanhaan kansakoulunmurjuun, joka oli ollut syrjäkyläläisten kerhotilana eli juopottelupaikkana 30 vuotta. Kaivoon ei tullut vettä kuin kusemalla, sähkö taas tuli niihin pistokkeisiin ja katkaisijoihin, joissa kuparipiuhan päät olivat paljaina näkyvissä. Toisen luokkahuoneen katossa oli miehenmentävä reikä - kirjaimellisesti. Ladaan asia liittyy siten, että käyttövesi tuotiin kylältä peräkärryn päälle nostetussa tonnin tankissa. Kärryn kantavuus taisi olla kolmisen sataa kiloa, ja kuinkahan raskasta kärryä sillä idän ihmeellä olisi saanut vetää. En halua edes tietää. Ylikuorma oli joka vesireissulla tanakka. Tankki ruukattiin otta yli puolilleen. Vettä saattoi olla muassa 700 litraa eli kiloa. Vesihuolto oli notkossa, josta kotiin päin oli ensi töikseen noustavana jyrkkä ylämäki. Talvisaikaan tekniikka oli seuraava: odotettiin vesihuollon risteyksessä, kunnes millään suunnalla ei ollut yhtäkään liikkuvaa autoa näkyvissä. Takarenkaiden kahta nastaa hyväksi käyttäen Ladillac houkuteltiin päätien yli ja suunnattiin kohti mäen harjaa. Auton vielä käännöksen jälkeen liikkuessa moottorin kierrosluku nostettiin sinne 25 000 1/min tienoille ja kytkintä alettiin nostaa hy-vin hi-taas-ti. Kun yhdistelmän nopeus saavutti 45 kilometriä tunnissa, survaistiin kytkin äkkiliikkeellä pohjaan ja vaihdettiin kakkosvaihde viipymättä. Moottoria yhä huudattaen jatkettiin ylämäkeen kiihdyttämistä. Takapyöräin luistoa saattoi kontrolloida joko kytkimellä, tai jos kytkin oli jo ylhäällä, herkällä kaasujalan nilkalla. Kesällä homma oli helpompi: oikea jalka lattiaan ja kytkimen verkkainen nosto. Mäen harjalla nopeus saattoi olla lähellä kuuttakymppiä suviaikaan. Talvellakin saattoi saavuttaa puolisen sadan kilometrin tuntikyydin. Kaikille näille työvaiheille loi oman jännityksensä tankissa sinne tänne loiskuva vesi. Jos tätä tekstiä ikinä lukee automies, hän ymmärtää kertomattakin, että jossain vaiheessa romuttamolta haettiin uusi kytkin.

Ladan loppuvaiheissa tapahtui surullisia asioita. Kerran tarkoitukseni oli käyttää sitä traktorina. Olin lastannut kärryyn puoli mottia puita ja satakunta litraa vettä kannuissa kuskatakseni ne saunalle. Matkaahan ei ollut monta kymmentä metriä. Nastoja ei neljässä renkaassa ollut jäljellä yhteensä kuin noin yksi. Eihän se juutas siinä jäisellä pikkutiellä liikkeelle lähtenyt, vaikka vastamäki oli tuskin havaittava. Poltin päreeni ja kenkäisin Lada-parkaa. Takalampun lasi eli muovi meni rikki. Isäni taas oli niin pahoillaan koko touhusta, että haali ja kaiketi myös maksoi itse sen tuikun. Hiekoittamalla tuo jokamiehenrekka saatiin liikkeelle, mutta se taisikin olla viimeinen kerta, kun ajoin sitä. Käytössäni oli nimittäin siihen aikaan melko usein jompi kumpi tyttöystäväni (ei enää se postirouvan tytär) perheen autoista.

Kotteron katsastukset olivat yllättävän yksinkertaisia. Isäni tuttavapiirissä oli noita autonikkareita useampia, ja lisäksi muuan pienikokoinen, pahasuinen äijänkäppänä. Proseduuri oli seuraava: Ladillac ajettiin kyläsepälle, joka harsi, parsi ja hitsasi risat kohdat ja vaihtoi ainakin osan rautalangoista. Seuraavaksi vaihdettiin ajokkeja tilapäisesti sen pahasuisen käppänän kanssa. Vaihdon aikana pahasuu kävi katsastusasemalla. Luoja ei ole antanut minun tietää, mitä tuo Teukka siellä katsastuksessa teki, mutta mahdollisesti häiritsi katsastusmiestä häpeämättömällä kälätyksellään ja kyvyllään keksiä tyhjiä lupauksia ja selityksiä nopeammin kuin jehovantodistaja todistuksia siitä, ettei Jeesus Nasaretilaista naulattu ristiin vaan teloitus suoritettiin jonkinlaista tolppaa käyttäen.

Ennen kuin kerron Ladan lopun, kerron vielä tarinan jalojuomasta. Jonakin iltana kello kaksikymmentä vaille kaupansulkemisaika lähdin veljeni kanssa ostamaan saunajuomia. Isä äkkäsi lähtöhankkeemme ja velvoitti vesikuorman hakuun. Varttia vaille kaljanostoajan päättyminen jokamiehenrekka oli valmis taipaleelle. Lähes kaikki valotkin paloivat sekä autossa että kärryssä. Minuuttia vaille sulkemus kurvasimme kaupan ovelle ja haimme ohraisemme. Siitä asti paras saunajalojuoma on muassamme kulkenut nimellä Siwast Rekall.

Rakkaan siskoni parhaan ystävän pikkuveli sai ajokortin ja osti Toyota Mark II:n. Oli maaliskuu ja vuosi ehkä 1996 tai -97. Isäni ilmaiseksi saama itäkottero oli ollut käytössä neljä, viisi vuotta ja sillä oli taitettu taivalta pitkälle toista sataa tuhatta kilometriä. Jokamiehenrekka vyöryi kohti kirkonkylää kepeänä vailla kuormaa. Omistaja itse oli kuskin pallilla. Moottorin oli kyläseppä vaihtanut taloudelliseen 1,5-litraiseen, jonka janoa vielä hillitsi yksikurkkuinen kaasutin. Peilit olivat uudet ja pyyhkijät pyyhkivät jälleen automaattisesti. (Huom! Slaavilaisessa kulttuurissa automaattinen ei tarkoita itsestään toimivaa, vaan mitä tahansa, mitä ei tarvitse käyttää hiki päässä ja hampaat irvessä). Aurinko oli jo kuivannut tiet, joten nastojen lukumäärällä ei ollut suurempaa merkitystä. Mutta niinpä vain tuo vasta ajokorttinsa hankkinut puolituttu nuorukainen änkesi kärkikolmion takaa Tojjotallaan ja osui peräkärryyn. Kärry irtosi ja syöksyi länteen. Tojjota koki täydellisen metamorfoosin. Ladan runko otti ja vääntyi. Kumpikaan automies ei loukkaantunut, mutta niin päättyi kertapamauksella kahden jurakautisen kulkineen mainen matka. Peräkärryn aisan ja akselin oikaisi Esko. Vanerit saattoi isä vaihtaa. Ja muutosten jälkeen sitä ei visusti käytetty minkään valtakunnan katsastuksessa. Siellä se vieläkin seisoo isäni pihan syrjässä. Vetopeli vain on mukavampi, mutta jotensakin hengettömämpi tila-auto.

Ei kommentteja: