keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Köyhän miehen talousfilosofiaa

Voisin lyödä jonkun kanssa miljoona euroa vetoa siitä, että euro ei kaadu, jos vain joku vastaavasti on valmis lyömään vetoa siitä, että se kaatuu. Nimittäin, jos olen oikeassa, saan miljoonan. Jos olen väärässä, voin kirjoittaa miljoonan arvottoman euron shekin. Tosin, vaikka euro ei kaatuisi, se voisi syöksyä superinflaatioon. Miljoona euroa ei ehkä kohta ole suurikaan raha. Enkä oikeastaan tarvitse miljoonaa. Muutama tonni kattaisi velkani ja omaisuuden lajeista tulevaisuuden turvaksi kelpaa lähinnä viljelysmaa - ja sekin vain aivan äärimmäisissä kriiseissä, joissa valtion ruokahuolto on lamaantunut yli yhden satokauden mittaiseksi ajaksi.

Jossain täällä blogini vanhimpien tekstien joukossa lyhyt tarina yhden euron taloudesta. Siinä euron arvo riippuu siitä, kenen taskussa suljetun yhteisön ainoa yhden euron kolikko sattuu olemaan. Jos se sattuu olemaan sillä, jolla ei ole tarvetta luopua kolikosta, se on hyvin arvokas. Jos se on hädänalaisen taskussa, se on hädin tuskin minkään arvoinen. Kenties jotakin sellaista on edessämme.

Valuuttamme kuuluu olevan äärimmäisessä hädässä. Olemme pian yhden euron taloudessa, jossa rahan arvo riippuu sen käyttäjästä. Tai vaikka niin ei olisikaan, vähäosaisimmat kärsivät jälleen markkinamiesten ahneudesta. Jos euro hajoaa, koko joukko markkinauskovaisia opportunisteja putoaa vihreältä oksalta. Kuitenkin suurimpaan hätään joutuvat ne, joilla ei ole mitään ennestäänkään. Tai ne, joiden omaisuuden arvo romahtaa. Asuntolainojen korot nousevat ja asuntojen hinnat voivat laskea reippaastikin. Pankit vaativat lisävakuuksia kuten 90-luvun alussakin. Väkeä potkitaan työpaikoiltaan. Nykyään yhteiskunnalla on myös valmiina mekanismit toimittaa työttömäksi joutuneet pakkotyöhön. Tarkoitan erilaisia harjoitteluita. Toivon vain, ettei tätä pakko- tai orjatyön teettämisen mahdollisuutta käytetä tutisevan talousjärjestelmän tukemiseen ihan kuinka kauan vain. Pitkällä aikavälillä sen seurauksena olisi katkeroitumista ja kenties huomattavaakin yhteiskunnallista epävakautta.

Ajatukseni euron jälkeisestä tulevaisuudesta perustuu ihmisten toimintaan ja sietokykyyn. Ihminen on sopeutumiskykyinen ja useimmat meistä kestävät koviakin kolauksia. Jatkuva kriisi sen sijaan saattaa kaataa väkeä. Hulluinta tässä on se, että väkeä saattaa alkaisi sortua asioihin, joiden hoitamiseksi olisi keinot - mitä sortumisella tarkoitankin. Näillä näkymin meitä ei uhkaa luonnonkatastrofi vaan oma ahneutemme.

Haluan vähän pelotella ja esitän ajatusleikin: oletetaan että maamme johdolle olisi tärkeintä ylläpitää nykyinen yhteiskuntajärjestys hinnalla millä hyvänsä. Ruoan hinta maailmanmarkkinoilla on noussut. Tyly virkamies maan hallinnossa laskisi, paljonko maassa olevista elintarvikkeista on voidaan myydä ulkomaille. Laskelmat ovat valtaapitävien käytössä tosia, koska matematiikka on välttämätön ja erehtymätön järjestelmä. Ja jotkut sen jopa uskovat. Kuka tahansa itseään monimutkaisempien järjestelmien kanssa toiminut tietää, että vaikka laskutoimituksia ei voi viilata, niiden perusteita voi kyllä. Laskelmat voisi perustella tietoisestikin niin, että köyhin väestönosa ajettaisiin nälkäkurimukseen. (Olenpa pessimisti. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä uskoa ihmisten yleiseen hyväntahtoisuuteen.)

En ole taloustieteilijä. En tunne markkinoiden lainalaisuuksia. Mutta sen tiedän, että jokin on pahasti vialla, enkä tarkoita yksin euron tutinaa tai talouskriisiä, joka on käsillä erinäisissä Euroopan maissa. Sitten 90-luvun laman meitä on jatkuvasti peloteltu ties millä talouskatastrofilla. Kun yksi huolestuneesti väräjävä ääni on saatu hiljaiseksi, jostakin on noussut toinen asiantuntija ennustamaan talouden tuhoa. Markkinapelit ovat jatkuneet. Osakkeita on vaihdeltu ja odotuksista on pyydetty huimia hintoja. Ja maksettu myös. Tyhjälle on annettu kova hinta, kunhan se on puettu oikeisiin sanoihin. Joltinenkin osa tavallisten ihmisten asuntolainoista ja muista luotoista (joita minullakin on) perustuu siihen samaan tyhjyyteen. Itsensä toteuttavat ennusteet ovat nyt kaiketi käymässä toteen: on pelätty tulevaa lamaa ja on haalittu kiivaasti, mitä on saatu, ennen kuin järjestelmä kaatuu.

Voisiko olla niin, että yskivä ja oikutteleva talousjärjestelmä on tulossa tiensä päähän. Olisko se kuin autonrämä, joka savuttaen ja nykien ryömii kohti romuttamoa? Olemmeko yrittäneet paikkailla ruosteen syömiä reikiä purukumilla liian kauan? Ovatko taloudellisen vallan kahvassa olevat olleet liian lyhytkatseisia? Kenties pelänneet että heidän omaisuudestaan suuri osa menettää arvonsa, vaikka sen arvon menetys ei edes vaikuttaisi heidän arkeensa? Ovatko ihmiset seonneet omaan näppäryyteensä? Olemmeko yrittäneet ajaa kaksinkertaisella nopeudella, että ehdimme huoltoasemalle ennen kuin polttoaine loppuu? Siltä minusta ainakin näyttää.

Nyt on eletty lyhytnäköisen ahneuden ehdoin. On osoiteltu syyttävin sormin niitä, jotka ovat kehdanneet vastustaa ja esittää poikkeavia mielipiteitä. Niinhän toki tehdään aina. Vastarannankiisket ja toisinajattelijat on solvattu hiljaisiksi. Ne, joilla on ollut valtaa ja varaa, ovat ostaneet itseään miellyttävät näkemykset tukemaan itsetuntoaan. Käsitteet "ahneus" ja "tuottavuus" on sekoitettu. Tuottavuutta on nostettu lyhytnäköisesti: vaikka sitä tyhjään perustuvaa varallisuutta ja oikeitakin resursseja riittäisi, ei ole osattu huomioida kaikkia kustannuksia. On unohdettu, että ihminen ei ole kone, jota voi virittää tehokkaammaksi ja tehokkaammaksi ilman kustannuksia. Nyt, kun seuraan keskusteluita netissä ja ihmisten keskuudessa, väittäisin, että maassamme on monin tavoin huono ilmapiiri. Täällä riidellään ja rähistään, siitä olen kirjoittanut jo ennenkin. Vastakkaisia mielipiteitä nujerretaan muistamatta, että selkäsaunan antaminen ei välttämättä todista omaa oikeassaoloa. Sillä on käytännöllistä merkitystä vain siltä osin, että piestyyn sattuu ja hän suuttuu. Joka paikassa ja joka asiasta on ankara kilpailu. Viime vuosiin asti sen on nähty tehostavan kaikkea yhteiskunnan toimintaa. Kilpailun hiljainen sivutuote, loppuunpalaneet pienyrittäjät ja väliportaan johtajat ja pätkätöitä pakertava työvoimareservi, on nähty vain välttämättömänä pikkupahana. Uupuneet ovat siitä mukava vastustajaryhmä, että he eivät pane vastaan. Jos päivässä jaksaa valvoa muutaman tunnin, ei ole kovin innokas lähtemään barrikadeille.

Olen ennen kaivannut jonkinlaista ylimaallista äitihahmoa, joka tulisi tämän hiekkalaatikon reunalle ja käskisi suurimpien kakaroiden antaa osa hiekkalaatikosta ja leluista myös pienten lasten käyttöön. Vaan eipä ole sitä kuulunut - onneksi. Kun tuo superäiti poistuisi, vanha meno jatkuisi. Sen sijaan olisin iloinen, jos ahneimmat saisivat tällä kertaa tuta ankarimman muistutuksen. En tosin tiedä, ketkä ahneimpia ovat, paitsi ne osakemiljonäärit, jotka kuvittelevat olevansa oikeutettuja omaisuutensa karttumiseen tekemättä itse mitään.

Me toisen maailmansodan jälkeen syntyneet olemme ilmeisesti tuudittautuneet siihen, ettei sellaista kriisiä tule, joka veisi hyvinvointimme. Olemme kuin rikkaan suvun poispilatut vesat, joiden elämässä on tärkeää se, että tyyny on tarpeeksi pehmeä. Minulla on arvaus, että ihminen tarvitsee todellisia haasteita pysyäkseen virkeänä. Lisäksi ihminen tarvitsee kokemuksen omasta riittämättömyydestään säilyttääkseen kyvyn huomioida toisia. Todellisella haasteella en tarkoita mitään tosi-tv-sarjojen temppuilua, vaan arkielämän koettelemuksia, joissa epäonnistumisesta koituu muutakin kuin ikävä tunne. Ainakin joillakin meistä elämän pääsisällöksi näyttää nousseen elämysten ostelu. Mitä enemmän niitä on saatu haalittua helpolla ja vaivatta, sen vähäisempi on niiden suoma tyydytys. Niitä ka pitää saada lisää ja lisää, kuten alkoholistin viinaa. Kärjistän, että riittävän pehmeä tyyny vie tarpeen tavoitella yhteistä hyvää.

Tarvitsemme siis jonkinlaisen yhteisen uhkakuvan. En tarkoita sotilaallista uhkaa kuitenkaan. Tai jos emme uhkaa, niin jonkin muun seikan, joka välttämättä pakottaa puhaltamaan yhteen hiileen. En usko, että mikään muu rajoittaa tätä kränäämisen henkeä, jota maassamme tuntuu olevan. Tästä voisin siirtyä paasaamaan ääri-individualismin kiroista, mutta olkoon. Olen tullut jo nyt lyhyessä tekstissä liian etäälle alkukohdasta. Monta näkökulmaa on jäänyt huomioimatta, enkä varmasti pysty edes ajattelemaan niitä kaikkia. Sanotaan nyt niin, että jos euro romahtaa ja maatamme kohtaa ankara kriisi, minun arvaukseni mukaan väestö jaetaan entistä rajummin hyvä- ja vähäosaisiin. Hiukan valoisampi vaihtoehto on, että löytyy jokin koko kansaa yhdistävä aate ja tavoite. Tältä kannalta on valitettavaa, että ”koti, uskonto ja isänmaa” on korvattu ”minulla, minulla ja minulla”.

Jos tämä valuuttamme nyt kyykähtää, toivon, että se on uuden ja paremman tulevaisuuden alku. Ja paremmalla en tarkoita sitä, että yhä harvemmalla menee yhä paremmin.

Ei kommentteja: