sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Tosihaastattelu

Kilpailu kehittää yhteiskuntaa. Elinkeinoelämässä kilpailun katsotaan pitävän tuotteiden ja palveluiden hinnat kurissa ja laadun korkeana. Terveen kilpailuhengen vastainen ja tiettävästi laiton järjestelmä on kartelli, liiketaloudellinen sopupeli, jossa kilpailun osapuolet yhdessä liittoutuvat asiakkaita vastaan ja määräävät yhteisen hintatason. Silloin kukaan ei tingi hinnoista eikä kaiketi myöskään pyri kilpailemaan laadulla. Tai ehkä laadulla kilpailemisen sallimisen voisi nähdä kartellin lievempänä versiona.

Urheiluun kilpailu kuuluu itsestään selvänä. Koululaisilla ja opiskelijoilla voi olla ankarakin kilpailu menestyksestä. Uudehko kilpailun muoto on tosi-tv. Tosi-tv-ohjelmissa käytävät kilpailut voivat periaatteessa olla vanhoja. Uutta on pikemminkin se, että kilpailu on lavastettu tilanne, jossa osanottajat karsivat juonittelunsa, satunnaisten mielenliikkeitteinsä ja vaillinaisen ajattelun perusteella toisiaan mittelöstä. Tosi-tv:n eräs variantti on sellainen, jossa arvoisat televisionkatsojat äänestävät kännyköillään, kuka seuraavaksi putoaa ottelusta. Yhteistä kaikille tosi-tv-ohjelmille on niiden sisällön äärimmäinen keinotekoisuus. Kilpailijat erotetaan arkisesta elämästään ja kuljetetaan eksoottiselle saarelle yhdessä kuvaus- ja tuotantoryhmän keralla, villiin viidakkoon joka kuhisee edellä mainittua väkeä, ison veljen valvovan silmän alle vapaaehtoiseen vankeuteen ja niin edelleen.

(Veljeni työkaverit kuulemma pääsivät tutustumaan Big Brotherin taloon. He joutuivat allekirjoittamaan sopimuksen, jonka mukaan joutuvat maksamaan 100 000 euroa, jos paljastavat mitä talossa näkivät. Jos minä olisin mennyt sinne, olisin oitis soittanut mahdollisimman isolle pomolle kilpailevaan mediakonserniin ja kysynyt, kiinnostaisiko heitä muodollista 200 000 euron korvausta vastaan tietää, mitä BB:n talossa salaillaan.)

Tosi-tv on siis äärimmäinen epätosi-tv, johon verrattuna Tappajahai-leffan konehai oli hyvinkin realistinen kapine. Vaan entäs, kun epätosi-tv tuodaan pois televisiosta? Asiahan on niin, että se mitä töllöttimestä näemme, vaikuttaa meihin. Alamme soveltaa telkkarissa näkemiämme toimintatapoja ainakin jossain määrin, näin uskon.

Olin joitakin vuosia sitten mainiossa työhönottotilaisuudessa. Työnantaja oli eräs maamme huomattavammista nuorisotyötä tekevistä vapaaehtoisjärjestöistä, ja valintatilaisuus järjestettiin erään alayhdistyksen pääkallonpaikalla eli toimitiloissa Espoon laitamilla. Meitä oli läsnä 12 kandidaattia, ja porukka jaettiin neljään joukkueeseen. Tilaisuuden aluksi meillä oli mahdollisuus tutustua järjestön toiminnan käytäntöihin pistekoulutuksessa, jossa toimiamme ohjasivat järjestön kokeneet ohjaajat. Osa pisteistä oli lähinnä perehtymistä asiaan, osa hyvinkin kilpailullisia. Jokin piste oli jopa fyysisesti haastava. Jossakin taas joutui käyttämään luovuuttaan tai näyttämään esiintymiskykynsä.

Pistekoulutuksen ja kilpailun jälkeen ohjelmassa oli keskustelutilaisuus. Työnantajan edustajat antoivat erilaisia aiheita, joista saimme muodostella mielipiteitä ja esittää kysymyksiä. Voisin sanoa, että siinä todella näki ihmisten erilaisia toimintatapoja. Läsnä olivat muiden muassa Iso Mies, joka syvällä bassoäänellään keskeytti kaikkien puheenvuorot ja julisti oman näkemyksensä ynnä Neiti Näpsä, nihilismin ja kriittisyyden sekoittava neropatti, joka osa vääntää kaikki asiat typeriksi. Itse ehkä olin Herra Huolestunut, jota vaivasi työnantajan luotettavuus. Mutta täsmällisemmän kuvauksen itsestäni saanee kyseisestä järjestöstä, jos sen tästä sattuu tunnistamaan ja järjestöstä suostutaan tediä kommentoimaan.

Kilpailullisuudestaan huolimatta tilaisuus oli lämminhenkinen. Ainakin minä voin vilpittömästi myöntää viihtyneeni sen iltapäivän ja illan kyseisen järjestön ja sen alayhdistyksen puuhissa. Äsken paheksumani Iso Mies ja Neiti Näpsäkin olivat kärjistyksestäni huolimatta mainiota seuraa ja tavallisia, fiksuja ihmisiä. Kun varsinaiset valintamittelöt tulivat suoritettua, saunoimme vielä, ja Järjestö tarjosi voileipiä ja pari oluttakin taisi olla halukkaille. Saunassa vallitsi työnhakijoiden ja -antajan välinen sopusointu. Kokemuksia vaihdettiin ja naurukin maittoi.

Vastaisuudessa on kenties odotettavissa (epä)tosi-tv-tyylinen valintatilaisuus, jossa hakijat kuskataan pääpalkintona olevan työpaikan arvoon nähdeen kohtuuttoman pitkäksi ajaksi pois arjestaan. Perusteenahan on, että koska työnhakijoita on enemmän kuin avoimia paikkoja, hakijoilta voidaan vaatia mitä vain. Jos ei suostu työnantajan vaatimuksiin, ei tarvitse kuvitella saavansa paikkaa. Epätosi-tv-valintatilaisuuteen, joka siis oikeastaan on tosi-tosi-elämän valintatilaisuus, voitaisiin soveltaa tosi-tv:n sääntöjä: hakijat jaetaan joukkueisiin jotka joutuvat kilpailemaan toisiaan vastaan jonkin mitättömän armopalan tähden, joka saattaa vähentää mahdollisuutta tulla karsituksi kisasta. Sallittuja olisivat tietenkin erilaiset joukkueiden jäsenten väliset sopimukset jonkun kilpakumppanin karsimiseksi. Mihinkään sopimukseen ei tietenkään tarvitse sitoutua, työnantaja ei rankaise siitä millään tavalla ja joukkuekaverit unohtavat vilpin pian. Sopimukset ovat työnantajan puolesta sallittuja myös kilpailevien joukkueiden jäsenten välillä. Siitä vain! Työelämä on kovaa ja tärkeintä ei totisesti ole jalo kilpailu vaan välitön voitto. Työnantaja voisi vielä lisätä kilpailijoiden eripuraa ja katkeruutta palkitsemalla milloin ketäkin ruhtinaallisesti tai rankaisemalla kohtuuttomasti. Työnantajan edustajat siis asettuisivat tässä sekä yleisön että tuottajan asemaan. Tai ääritapauksessa heillä voisi olla veto-oikeus karsintaäänestysten tuloksiin. Mitähän kilpailua se oikeastaan enää edes olisi?

Kilpailussa kaiketi menestyisi taitavimmin juonitteleva, kovapintaisin ja ehkä jopa röyhkein. Tällä metodilla työelämään alkaisi valikoitua aina vain röyhkeämpiä tekijöitä. Jos kuvittelemme tällaisen kehityksen jatkuvan riittävän kauan, työ- ja elinkeinoelämä olisi lopulta julman kusettamisen taistelutanner, jossa millään sopimuksella ei olisi mitään merkitystä. Ja koska ei olisi sopimuksia, ei olisi sääntöjäkään.

Hetkinen... eikö näin toimita jo? Ei ehkä työpaikkahaastatteluissa, mutta katsotaanpa...

Liiketoiminnassa liikevoitto tietenkin on toimintaa ylläpitävä asia. Kysymys kuuluukin, onko kohtuullista olettaa, että liikevoittoa vastaan yhteiskunta saisi jotakin panostamansa varallisuuden arvoista. Ostin vuosi sitten mikroaaltouunin. Edellinen lakkasi kuumentamasta noin 20 käyttövuoden jälkeen. Tämä vuosi sitten hankittu on alkanut konstailla nyt. Liikevoittoa tietenkin kertyy, jos mikroaaltouuneja joutuu ostamaan tavan takaa. On siis kannattavaa kaupitella laitteita, jotka eivät kestä. Myyjälle on etu, että hölmö asiakas ostaa vuoden päästä saman firman tuottaman, erimerkkisen kapineen. Asiakkaalle, yhteiskunnalle ja ympäristölle on lähinnä haittaa siitä, että jätehuoltoa ja kierrätysasemia kuormitetaan lähes uusilla mikroaaltouuneilla. Mutta jos liike-elämän johtoon on valikoitunut kovia kyynärpäätaktikoita, joita ei kiinnosta mikään muu kuin voitto missä tahansa kilpailussa, ei elinkeinotoiminnan ja liike-elämän moraalittomuutta kannata kummastella.

Asia on vielä sikäli mutkallinen, että valtaosa omaisuudesta on jotensakin kasvotonta. Liike-elämää ei johda kukaan vastuullinen. Pääosa ylimmistä johtajista on kummallisia työntekijän ja kasvottoman omistajan edustajan välimuotoja. Suurimmat firmat omistaa joku kummallinen yritys, jonka omistaa jokin toinen yritys, jonka taas omistaa jokin säätiö, jonka varallisuutta taas käytännössä hallitsee jokin yritys... Päätöksiä tekee palkolliset, jotka säätelevät oman arvonsa. Nokian, esimerkiksi, omistaa joukko osakkeenomistajia. Sillä on hallintoneuvosto ja hallitus tai johtokunta. Pääjohtajan palkka ja moni muu asia päätetään näissä elimissä. Siellä on siis edustettuina jotkut jotka ovat yrityksen omistajien palkollisia. Kukaan ei voi sanoa, että tämä yritys on minun, ja minä vastaan sen toiminnasta. Siltä minusta ainakin näyttää. Yrityksen tarkoitus taas ei ole tuottaa hyvää vaan liikevoittoa. Ja sitä saa röyhkeydellä, taktikoinnilla ja kieroilulla. Jopa suuryritysten toimintaa säätelee jonkinlainen säännöstö, vaikka epäilemättä niillä on mahdollisuutensa vaikuttaa näihin sääntöihin, kuten lakeihin.

Alkaakin näyttää siltä, että kartelli olisi hyvä asia, jos laadulla kilpaileminen sallitaan. Vastaisuudessa kaikki mikroaaltouunit voisivat maksaa 100 euroa. Kurjien laitteiden tuottajat joutuisivat piankin vetäytymään markkinoilta. Jos taas mikrojen valmistajat päättäisivät, että mikro maksaakin 1000 euroa, saattaisi olla, että laitteet eivät menisi kaupaksi. Olisi pakko tinkiä hinnasta. Mutta tämä toisaalta olisi vapaan kilpailun vastaista toimintaa. Se ei sallisi kieroilua, pettämistä tai valehtelua. Olisi varmasti hirveää, jos esimerkiksi ahkeruus, ammattikunnia ja sen sellaiset asiat painaisivat työpaikkahaastatteluissa, liiketoiminnassa ja elinkeinoelämässä ylipäätään.

Ei kommentteja: