keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Lapinmaahan päädyin kerran




Valistuneempi isänmaantuntija varmasti osaa kertoa, mistä moinen näkymä on tallennettu.

Aivan. Aavasaksanvaaraltahan se. Suomen, tai oikeastaan Ruotsin, kansallismaisemaa. Kävin Kemissä työpaikkahaastattelussa, ja kun en ole kuunaan käynyt Lapissa, paitsi lapsena isäni kanssa Iso-Syötteellä, niin päätinpä korjata puutteellisuuteni. Vastoin luuloani Aavasaksa ei siis olekaan tunturi. Ainoa havaitsemani paljakka ilmeni piponi alla.

Mutta maisema oli täsmälleen näkemäni vaivan arvoinen. Kuten Syötteelle, myös Aavasaksalle pääsee autolla. Olisi päässyt lähes huipulle, mutta tietä ei ollut aurattu, ja Mitsun gummeista loppui pito. Viimeiset kymmenet metrit vuoren valloituksesta piti suorittaa omin jaloin. Ja koska oli jo hämärtämässä, minulla oli kiire kameroineni näköalapaikoille.

Vanhempani ovat nuoruudessaan 50- ja 60-luvuilla harrastaneet lapinmatkailua. Äitini vallankin on kertonut eloisia tarinoita kymmenien kilometrien päivätaipaleista kantavalla hangella, nousuista tunturten huipuille ja huimista laskuista niiltä alas. Toista se tosiaan oli minulla...


Näkemäni vaiva palkittiin näkötornin huipulla. Lumi, jää ja hyinen iljanne oli tukkinut ikkunat, mutta tuo kaiketi Ruotsiin kohdistuvan tykistötulen johtamiseksi jätetty aava aukko salli minun tihruilla näkymiä, kuvata ja tavoitella Lapin tunnelmia...

Ei kommentteja: