torstai 12. elokuuta 2010

Erilaisuuden taju

Siedätkö erilaisuutta? Etkö? Älä huoli, en minäkään! Tai enintään siinä määrin kuin hyväksi näen. Minusta tietty erilaisuus on tarpeen, koska yhteiskunnassa on tarve erilaisille ihmisille. Tai sitten yhteiskunnassa on se vika, että se edellyttää eri ihmisiltä erilaisia piirteitä. Jonkun on hyvä olla äänimaisematutkija, toisen museolaivan remppamies ja kolmannen vähän kumpaakin.

On vallan mahdottoman hienoa ja jaloa sanoa, että hyväksyy erilaiset ihmiset. Tarroja, joissa lukee "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" näkee edelleen muuallakin kuin pyörätuoleihin liimattuna. Näyttää kuitenkin siltä, etten minä ole ollenkaan ainoa, joka sietää erilaisuutta vain omin ehdoin.

Jossakin toisaalla tässä blogissa tai peräti vallan muualla internetissä myönnän avoimesti olevani perverssi. Verrattain usein palaute tai vastaus on kuulunut jotenkin neutraalisti: kukin olkoon mitä tahansa haluaa, kunhan se ei loukkaa muita. Mutta annas olla, kun oma puoliso osoittautuu jotenkin seksuaalisesti kummalliseksi. Jo vain olla netin palstoilla tai ties missä perheterapiassa taivastelemassa asian kauheutta. Fiksuimmasta päästä taidetaan todeta, että ei pidä siitä tai tästä asiasta omassa puolisossa. Siellä palstoilla sitten kerrotaan, että mies onkin likainen pervo, pitää naistenvaatteita. Tai karmea nainen, haluaisi leikkiä ankaraa dominaa ja alistaa ja satuttaa. Ja juurihan sitä päästiin osallistumaan keskusteluun itse kunkin kokemasta suopeudesta.

Kun erilaisuus tulee lähelle, sen sietäminen ei olekaan helppoa. Se on minusta kovin ymmärrettävää. Kylään tulevalle äitille tai anopille on vaikea selittää, miksi sängyn alta pilkistää ruoska. Pyykkinarulta puuttuvia miestenvaatteita ei ehkä joudu selittelemään, mutta aina kun anoppi on tulossa hoitamaan lapsia, miehen täytyy pitää ainakin pari päivää miesten alusvaatteita, ettei taipumus pitsistringeihin paljastu. Erilaisuus aiheuttaakin vaivaa.

Seksuaalinen erilaisuus taitaa olla erilaisuudesta jotenkin hankalinta. Minä ajattelen seksuaalisuuden olevan jotenkin niin syvällä persoonallisuudessamme, ettei siihen liittyviä käsityksiä oikeasta tai väärästä noin vain muutella. Se hämmentää vaikka kuinka koulussa opetettiin seksin olevan välttämätöntä ja yliopistossa oivallettiin, että mikä tahansa elämän ilmiö auringonpimennyksistä teoreettiseen logiikkaan voidaan nähdä seksuaalisena. Aikaisemmin olen toki leikkinyt ajatuksella, että lähtökohtaisesti seksuaalisuus on jotenkin tabu, ja sen tyydytys liittyy tuon tabun hallittuun rikkomiseen. Eri ihmisten tavat rikkoa kyseistä tabua aiheuttavat hämmennystä juuri siitä syystä, että siinä rikotaan ehdotonta kieltoa. Mies EI käytä naistenvaatteita tai hän ei ole Mies. Toista ihmistä Ei saa Satuttaa, edes hänen vapaasta tahdostaan, koska se On väkivaltaa. (...mitä mieltä minä suunnilleen olen. Kipua saa varmaan tuottaa jos puolin ja toisin niin halutaan. Mutta vähäistäkään pysyvää vammaa ei saa toiselle tuottaa edes hänen vapaasta tahdostaan, koska ruumiimme ei ole meidän omaisuuttamme samassa mielessä kuin tuo kitara on minun oma ja määräysvaltani alainen.)

Jätetäänpä seksuaalisuus nyt, ja puhutaan hiukan masennuksesta, joka sekin on minulle tärkeä ja läheinen asia. Jossain perverssissä mielessä jopa rakas - jos nyt jaksatte tällaisen erilaisuuden sietää. Eilen, juuri eilen, sanoin eräälle sairaanhoitajalle, että minun on turha hänen seurassaan käydä läpi hänen seurassaan aggressiota (siitäkin olen kirjoittanut), kasvojen menettämistä tai tilanteen analysointia, koska se ei mitenkään muuta kyseisen keskustelutilanteen ulkopuolista maailmaa. Jo ammattinsa puolesta tämä kokenut, empaattinen ja kaiketi huimaavan ammattitaitoinen mielisairaanhoitaja oli eri mieltä. Ja miksei olisi ollut, hoitaahan hän mielisairasta. No, en ole ajatukseltani yhtä jyrkkä kuin eilisessä tilanteessa annoin ymmärtää. Halusin kärjistää tuodakseni esiin, että vaikka hullujen hoitolassa pitäisi vallita avoimuuden jossa kenenkään ei tarvitse piilottaa tunteitaan tai ajatuksiaan, niin todellisuudessa siellä vallitsee täsmälleen samat sosiaaliset normit kuin missä tahansa muualla. Jos ryhmässä hermostuu, menettää kasvonsa, eikä ole vakavastiotettava. En usko, että siinäkään ryhmässä voi suuttua menettämättä uskottavuuttaan. Tosin uskon ja toivon, että sietokykyä on enemmän kuin vaikka oikein kiireisessä ja ahdistuneessa työpaikassa. No, tilanne jatkui pienimuotoisena joopas-eipäs-kiistelynä, jonka sitten kuitenkin lopetimme. Koin, että hän ei hyväksynyt näkemystäni.

Laajennetaanpa äskeistä pientä kiistatilannetta hiukan laajemmaksi. Epäsuorasti, tai jopa suorasti, esitin, että minun ei pidä muuttua, vaan ihmisten sen huoneen ja tilanteen ulkopuolella pitäisi olla hiukan sietokykyisempiä. Jalo ajatus, eikö totta! Tosin moisen vaatimuksen esittäminen varmaan loukkaa monia, jotka uskovat jo valmiiksi sietävänsä erilaisuutta, tai ainakin vammaisia ja ulkomaalaisia. Ja ihan arkirealistisesti ajatellen minun on järjetöntä edellyttämään kaikkien muiden ihmisten muuttavan näkemyksiään minun vaatimuksestani. Olen tuhannesti täälläkin pauhannut, että tällaiset kulttuuriset (lue: vain-kulttuuriset) seikat ovat itse asiassa pahuksen hitaasti ja vaikeasti muutettavissa, ainakin ilman jotakin koko yhteiskuntaa koskevaa järisyttävää tapahtumaa. Oikeassaolo on helppo perustaa vallitsevaan yleiseen näkemykseen. Tai ainakin voi kuvitella olevansa oikeassa, jos uskoo vakaasti olevansa samaa mieltä kuin useimmat muut. Jos erilaisuuden hyväksyminen edellyttää "väärässäolon" sietämistä, vaatimus on kohtuuton. Erimielisyys erilaisuudesta näyttäisi siis tekevän sietämisen vaikeaksi tai mahdottomaksi.

Pyörätuolilla eteneviä liikuntavammaisia ja valkean kepin kanssa eteneviä sokeita on helppo ymmärtää. Se suorastaan kuuluu sivistykseen. Tosin ihan ikiomasta kokemuksestani tiedän, että jos mies ohjaa sokean miehen ravintolaan niin, että sokea pitää näkevän käsivarresta kiinni, jostain känniääliöiden pöydästä kuuluu homottelua. Mutta noin pääsääntöisesti niiden erialaisuutta siedetään, joiden ei nykykäsityksen mukaan katsota olevan itse vastuullisia siitä etteivät kävele, näe, puhu tai ymmärrä. Vaan annapa tosiaan olla, kun sokea kaipaisi opasta, pyörätuolipotilas ovenavaajaa tai raivokohtauksen saama teini väkivahvaa aloillaanpitäjää, niin jopa vain painellaan ohi. "ei tuo minulle kuulu". Ei ole kanttia mennä vieraaseen tilanteeseen. Erilaisuuden sieto vaatisikin yhtäkkiä vaivannäköä. Mutta enin mihin pystytään on tuiskaisu omassa käsipuolessa roikkuvalle, ikiomalle, tuiki tavalliselle lapselle: "Ei saa tuijottaa!" (Antaisi nyt kerrankin katsoa, että ei tarvitsisi aikuisena lukea sosiaalipornoa Taru Väyrysen nuorisokotikirjoista.)

Hyväksyttävää erilaisuutta on siis sellainen, joka ei edellytä vaivaa, ei erimielisyyttä, ei ole luonteeltaan (kovin) seksuaalista eikä varsinkaan tule liian lähelle arkea. Nämä ehdot kun täyttyvät, niin onpa vain helppo sietää. Kun erilaisuuden sietäminen on useimmiten helppoa, niin onpa helppoa olla jalo.

Ei kommentteja: