keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Poliittinen ohjelma I

Uhkasin laatia poliittisen ohjelman. Tässä on siihen perusteita.

Kymmenkunta vuotta sitten Turun yliopiston filosofian laitoksella (tai oppiaineessa) yhteiskuntafilosofian peruskurssia piti Juha Räikkä. Tuo miekkonen ole tyttöjen (siis naispuolisten ylioppilaiden) suosiossa ulkonäkönsä takia. Minunkin mielestäni hän oli komea nuori mies, mutta ulkonäkö enemmän arvostin selväsanaista opetusta. Yhteiskuntafilosofia on eräänlainen metapoliittinen opinkappale. Se siis määrittelee politiikan taustoja yleensä. Ei siis pääministerin treffejä, vaalikampanjatukiaisia tai presidentin likaista t-paitaa, vaan yhteisön elämän perusasioita.

Yhteiskuntafilosofia, kuten politiikkakin, pitää materiaalisen hyvän hankintaa ja jakoa elämän keskeisimpänä asiana. Maisteri, lisensiaatti tai tohtori Räikkä opetti itseään viisaampien määritelleen mm. seuraavanlaisia malleja siitä, kuinka omaisuus tai resurssit ylipäätään jaetaan yhteiskunnassa:

Maximin-periaate: Maksimoidaan se minimi, jonka vähäosaisin voi saada yhteiskunnassa.

Minimax: Minimoidaan se maksimiosuus, jonka yhteiskunnan hyväosaisimmat voivat saavuttaa.

Maximax: Maksimoidaan se osuus, jonka hyväosaisimmat voivat saavuttaa.

Minimin: Minimoidaan vähäosaisimpien osuus.

Toivottavasti nyt muistin nuo termit ja muut seikat oikein. Ihan järkeenkäyvältä tuo omiin silmiini näyttää.

Maximin-periaate on lähellä perinteistä vasemmistolaista ajattelua: pyritään siihen, että kaikilla on asiat hyvin. Tätä ajatusta voi sitten kyseenalaistaa maximax-periaatteella. Viime aikoina liberalistit ovat kyselleet, mitä pahaa on varakkaiden vaurastumisessa. Lähtökohta heidän ajattelussaan on, että yhden vauraus ei ole keltään pois. Ei olekaan - ehkä - jos vauraus saavutetaan hyväksikäyttämättä ketään. Hyväksikäytön pitäminen jotenkin välttämättömänä ja siksi hyväksyttävänä alkaa lähestyä minimin - periaatetta. Sen arkisempi kielikuva on "köyhät kyykkyyn!" Oikeistolaiset pitävät vasemmistolaisia usein minimax-periaatteen kannattajina. Minimaxin idea on suurimpien omaisuuksien rajoittaminen, minkä ainakin äärimmillään voi nähdä kannustuksen rajoittamisena. Kärjistän asian näin: perinteisesti oikeisto on pyrkinyt kasvattamaan maximia ja vasemmisto minimiä. Asia vain ei ole aivan näin yksinkertainen. Joskus aikaisemmin olen esittänyt, että oikeistolaisia tarvitaan tuomaan valtakuntaan rahaa ja vasemmistolaisia huolehtimaan edes jotenkin kohtuullisesta jaosta. Oikeisto kyseenalaistaa vasemmiston työtä kyseenalaistamalla sen, ansaitsevatko vähäosaiset mitään. Vasemmisto kyseenalaistaa oikeiston toimintaa ja omien etujen puolustamista moraalittomana ahneutena. Yhteiskunnan kulloinenkin tilanne on vallitsevan (sisätalos)poliittisen tilanteen ilmentymä.

Toinen politiikan keskeinen kysymys on turvallisuus. Taloustieteilijät varmasti osaavat senkin kääntää kysymykseksi resurssien jaosta, mutta nyt tarkastellaan asiaa ikään kuin valtion taloudelliseen asemaan ei voisi vaikuttaa. Kuten siihen usein ei voikaan siinä määrin kuin olisi kaikkein parasta jossakin tilanteessa. Esim: Suomi ei voinut talvisodan syttyessä ostaa tuhatta hävittäjää, tankkia ja viittäkymmentä taistelulaivaa, koska varoja ei ollut, eikä sellaisia olisi ollut mistään ostettavissakaan. Mutta asiaan:

Otetaan esimerkiksi Nato-kysymys. Perinteiset oikeistolaiset näyttävät kannattavan jäsenyyttä. Muut poliittiset suunnat suhtautuvat siihen varautuneemmin. Suomella on tasan yksi ilmeinen riitakumppani, mutta voimme tarkastella asiaa hiukan laajemmin. Nato-jäsenyyttä kannattavat ne, jotka uskovat, että Naton turvin konflikti on päätettävissä Suomelle hyväksyttävin ehdoin. Natojäsenyyttä kritisoivat luottavat politiikkaan, joka ei päästä konfliktia syntymään, tai sitten he eivät usko Natoon. Miksi Natoa kiinnostaisi joku Suomi, jonka ei-nato valtaa joka tapauksessa luoteisosiensa turvallisuuden takaamiseksi, koska Nato ei kuitenkaan näkisi perusteita käyttää ydinpelotetta Pohjois-Itämeren itäpuolisten alueiden turvaamiseksi. Mutkikkaan Nato-keskustelun taustalla on siis uskonkysymys: millä tavalla kukin uskoo Suomen parhaiten pysyvän voittajien puolella. Onko varaa uhitella vai olisiko syytä pyrkiä hillitsemään ja tyynnyttelemään kansainvälisiä paineita ainakin lähiseuduilla. Jotensakin kyse on siis natolaisuuden ja uus-helsinginhenkisyyden välisestä kiistasta.

Ympäristökysymyksissä voidaan tarkastella jälleen samanlaista asetelmaa. Valtaapitävät ja menestyvät uskovat omasta elämäntavastaan löytyvän ratkaisun ympäristöongelmiin. Kun rikastutaan tarpeeksi, voidaan rahalla ostaa jotakin mikä ratkaisee ongelmat ilman että elämäntapoja pitää muuttaa radikaalisti. Uskotaan, että energiaa saadaan yhä kiihtyvällä vauhdilla, muttei tiedetä, mistä. Odotetaan kädet ristissä toimivaa fuusioreaktoria.

Toinen näkemys on, että raha ei auta. Päästöjä pitää rajoittaa, vaikka se alentaa elintasoa ja ainakin tilapäisesti aiheuttaa työttömyyttä sekä syviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia ongelmia. Autot pitää takoa käsikäyttöisiksi metsätyövälineiksi jne. Perimmäinen ongelma lienee ihmisen luonne. Nykymeno on verrattain mukava, koska ihminen on ahne. Harva haluaa muuttaa pienempään asuntoon ja käyttää matkoihinsa entistä enemmän aikaa. Vaatteet ja käyttöesineet saavat mielellään vastakin olla halpoja - eiväthän ne sitä paitsi kauan kestä. Kädet ristissä odotetaan fuusioreaktoria ja sanotaan, ettei kehitystä voi kääntää taaksepäin. Menneeseen ei ole paluuta.

Nyt otan ensimmäisen kannan: menneisyyteen totisesti on paluu, jos ei pian oteta järkeä käteen talous- turvallisuus ja ympäristöpolitiikassa. Hurskas tuudittautuminen politiikan kentän perinteiseen kahtiajakoon tuskin toimii vastaisuudessa. Vasemmiston ja oikeiston välinen kissanhännänveto natosta, elvyttämisestä ja leikkaamisesta ja ympäristöseikoista johtaa huomion harhaan. Ja ylipäätäänhän maamme politiikassa laajasti kiinnostavimpia ilmiöitä lienevät miespuolisten ministerien tekstiviestit ja seurustelusuhteet. Viime vuosien kiinnostavimmaksi muutosvoimaksi nousi nyttemmin vainaa väkivaltaviihdetaiteilija.

Koska ihmisillä on perinteisen puoluekentän vasemman ja oikean siiven mukaisia kantoja, näitä aatteita ei voi heittää romukoppaan tai kuvitella korvaavansa yhdellä yleisellä aatteella. Konsensusta kokeiltiin jo, eivätkä ihmiset tykkää siitä, että heille sanotaan: "Eipäs!" Tässäpä se nyt on sitten haasteeni. Palaan siihen seuraavassa osassa, johon palaan enemmin, mutta todennäköisimmin myöhemmin.

Ei kommentteja: