tiistai 1. joulukuuta 2009

Mitä tapahtui?

Piti kirjoittaa viimeinen osa musiikinteoriasta, mutta se nyt jäi, koska päähäni tuli muu ajatus.

Aikaisemmin kirjoitin, kuinka suomalaisen kirjallisuuden päätalo on Linna ja linna Päätalo. Siinä ohessa tulin pohtineeksi, koska meidän ajastamme joku kirjoittaa realistisia, laajoja romaaneita.

Olisiko minun hommani vaikka? En tosin tiedä, miten pystyisin kirjoittamaan vaikka 500 sivua yhtä ja samaa tekstiä, kun viidenkin sivun kanssa meinaa pää haljeta. Mistä minä muistaisin, kuka kenenkin kanssa meni klubilta sänkyyn ja kenen kanssa - edes omassa tekstissäni? En muistaisi, vaikka tarkoitukseni olisikin liittää tuo jokaisen romanttisen opuksen tapaus laajempiin, koko kansaa koskeviin asiayhteyksiin. Eikä siis vaan hekumoida hekumallisella romantiikalla.

Keitä siinä kirjassa olisi ja mitä heille tapahtuisi? Tai tottahan olisin itse siinä kirjassa. Jos ollaan täsmällisiä, joka ainoa hahmo olisi minusta kotoisin. Ja ehkä hiukan joistakin muista, joiden elämästä minulla on muistikuvia ja näkemyksiä. Nämä muut esikuvan virkaan joutuvat ihmiset eivät saa olla liian läheisiä. Läheisiään ei saa sekoittaa säädyttömiin tapahtumiin edes kuvitteellisessa tekstissä. Sitä ei saa tehdä todelliseen tapaukseen perustuen, koska se voi tuoda viheliäisiä muistoja tai antaa läheisen lähiläheiselle aiheen pohtia suhteen luotettavuutta. Eikä läheistään saa sotkea kirjaansa epätoden tapahtuman osallisena, koska mikään mahti ei antaisi minulle kykyä todistaa jutun olevan tuulesta temmattu. Siispä joudun käyttämään seuraavia henkilöitä, joilta pyydän jo nyt anteeksi, ja joiden ominaisuuksia ja edesottamuksia käytän tai käyttäisin niin, ettei heitä voida tunnistaa. Tässä lista:

...tai sitten ei. En jaksa luetella niitä kaikkia. Mieleeni tuli välittömästi kolme isoveljeni kaimaa, joiden edesottamuksista voisi irrota yhtä ja toista. Pikkuveljen kaimoja tulee mieleen heti kaksi. Toista heistä olen jo parjannut blogissani. Älä anna anteeksi! Siskoni kaimoja tulee mieleen vain yksi. Minulla on pirullisen hyvä muisti, kun puhe on ammoisista asioista. Joskus se tosin on hiukan epätäsmällinen. Kaikista nyt jo mieleeni nousseista ihmisistä tuli mieleeni tekoja, sanoja ja luonteenpiirteitä, joita voisi käyttää romaanissa.

Lisäksi liian läheisten ihmisten käyttämisessä esikuvana on ainakin minulle eräs vaikea asia. Ehkä se johtuu kokemattomuudestani romaaninkirjoitushommissa. Vaikka teos olisi laaja, siinä ei pysty antamaan syvällistä henkilökuvaa kovin monesta ihmisestä. Muut hahmot jäävät pinnallisiksi, ja verrattain usein pinnallisuus on jopa välttämätöntä. Naurun kohteeksi tarjottu romaanihenkilö lakkaa naurattamasta, jos hänet tuntee liian hyvin. Tuotakin tietenkin voi käyttää hyväkseen. Lukijahan on hyvä yllättää aika ajoin. Moukkamaisen pellen syvällisyyden voi esittää vasta sivulla 465, jolloin jäljellä on enää ne kaksi sivua, joilla tarina lopetetaan tai ainakin yritetään saada lukija vakuuttuneeksi, että 467-sivuinen kirja kannatti tosiaan lukea.

Mutta mitä oikeastaan on tapahtunut Linnan ja Päätalon jälkeen? Tai vaikka osittain Päätalon kanssa päällekkäin? Sota loppui, pula-aika loppui, nousukausi on päättynyt jo ainakin kolmesti, tuli konsensuspolitiikka, itäblokki hajosi, kylmäsota sodittiin loppuun vaikka aseet jäivät, Eurooppa muuttui - jälleen, Yhdysvallat alkoivat ajautua kohti loppuaan. Nämä liittyvät etäisesti tavallisten suomalaisten arkeen: rakennettiin lähiöt ja maaseutu tyhjeni. Yhä useammat opiskelivat iän kaiken. Tehdastyö väheni, palvelutyö lisääntyi, väestö ikääntyi, nuoret aikuiset erosivat kirkosta, nuoret aikuiset erosivat vasemmistosta, nuoret aikuiset erosivat puolisoistaan, nuoret aikuiset erosivat armeijasta, nuoret aikuiset erosivat vanhemmistaan. Ihmiset oppivat että seksi on iloinen asia. Tässä kohtaa seksi- ja iloinen-sanat pitää ymmärtää mahdollisimman lapsellisina. Samaan aikaan kun seksistä tuli iloinen asia, josta puhumista pidetään tanakan itsetunnon merkkinä, seksuaalirikoksista on tullut viimeiset kuolemansynnit ahneuden ja himon ja sen sellaisten suhteen... kaikki muu lienee sallittua henkilökohtaisesti joustavan moraalin perusteella.

Keille tapahtui? Minkänimisiä ihmiset olivat eri vuosikymmenillä? Mitä tavalliset ihmiset tekivät? Ei siis ne sokeriromaanien menestyksekkäät tai fantasiaromaanien kiltit pikku vampyyripojat, jotka näyttävät heavymetaltähdeltä, mutta haluavat kuitenkin seurustella ihan tavallisen, vähän pyöreän, hiukan finninaamaisen Janinan kanssa?

Miten Väinö Linna pystyi kertomaan niin vähällä tekstimäärällä niin suuria asioita? Kalle Päätalo ei kirjoittanut ihan vähän, mutta jos ajatellaan teosta Ihmisiä telineillä, niin aika paljon jo siinä yhdessä romaanissa kerrotaan nuorehkon miehen elämästä.

Alussa ei tässä uudessa romaanissa voi olla suota, kuokkaa ja Jussia. Lopusta en menisi vannomaan. Mutta voisi olla Jarmo, syntynyt vuonna 1952, putkiasentaja. Ja hänen hiukan hankala puolisonsa Marjo, syntynyt 1954, kampaaja. (Anteeksi, J.V. Ei-Snellman, että lainaan vanhempiasi, jotka ovat ammatiltaan muuta ja syntyneet kaiketi 1960-luvulla. )

Karikatyyrinä voisi seikkailla Frank, oikealta nimeltään Eino Tuntola, omasta mielestään tuleva pörssihai, joka puhuu pari tuttuaan takaamaan lainansa, perustaa muotikenkiin erikoistuneen liikkeen Tampereen keskustan laitamille vuonna 1989, tekee tietenkin konkurssin ja siirtää tomumajansa Lännen Ihmemaahan.

Opettaja pitää olla. Vaikka tämä ei olekaan Yläasteenlehtorin romaani, opettajista on tullut niin keskeinen osa elämää, että sellaisen on nyt vain pakko olla mukana. Ja opettajahan on hienosti koulutettu, psykologien testaama, verrattain hyvin palkattu, eikä haluaisi tehdä työtään enää yhtään päivää. Siitä huolimatta jotkut hänen oppilaistaan ovat hänen oppilaitaan jo toisessa polvessa. Ja koska oppilaiden käsitys opettajista ihmisinä on kovin kapea, niin vanhempi lehtori Aimo Syvävirta (Terveisiä Hervantaan!) voisi antaa ässänsä hiukan suhahtaa sanoessaan "ekshponentthi".

Siinä nyt joitakin henkilöitä. Koska ajatuksena on kirjoittaa (jos koskaan kirjoittaa) hyvä kirja, henkilöhahmojen suhteen ei voi noudattaa Emmerdalen lakia. Uutta henkilöä ei voi marssittaa teokseen joka toisessa kappaleessa ja noin vain selittää, että hän on sen taikka tämän ennestään tutun henkilön nuoruudenaikaisen hairahduksen tulosta ja kirjan toiseksi tärkeimmän henkilön salainen sisarpuoli. Ei käy! Ani harvalla on salaisia sisarpuolia, ja sellaisten romantiikka on hyvin heppoista. Ainoastaan sivurooleissa voi esiintyä tilapäisihmisiä. Päärooli tietenkin voi alkaa myös teoksen keskivaiheilta, kunhan se tapahtuu harkitusti.

Nyt on siis joitakin ihmisiä ja hiukan taustaa heidän elämäntilanteilleen. Mutta vain hiukan. Ajatellaanpa vaikka Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Se kattaa monta vuosikymmentä ja käsittää ajanjakson, johon kuuluu työväenliikkeen nousu, kielikysymykset, Suomen itsenäistyminen ja sisällissota, torpparivapautus, talvi- ja jatkosota ja vielä sotien jälkeinen pula-aika. 70 vuodessa syntyy kolme, kenties neljäkin polvea. Jos minä kuitenkin otan, tai siis ottaisin asiakseni käsitellä vähän lyhyempää aikaa. Miten olisi 50 vuotta? Ehkä olen sen ikäinen, kun saan opukseni valmiiksi. Jos nyt saan niin kauan elää... Taustatyö on valtava. Aloittaessa ei tarvitse eikä edes kannata kuvitella, että olisi arvokasta tietää kaikki yksityiskohdat. Onneksi melkoisen osan taustatyöstä voi tehdä kirjoitusprosessin ohessa. Muutoin jäisi alkutekijöihinsä koko opus, kuten kaiketi jää joka tapauksessa. Lisäksi pitää muistaa, että vaikka Solidaarisuus-ammattiliike oli eräs osa tapahtumaketjussa, joka kyykytti Suomen talouden noin 10 vuotta myöhemmin, 80-luvun alkupuolella, kuten aina, ihmisten tavallinen arki oli tavallista arkea. Lech Walesan ja kumppanien edesottamuksia kyllä seurattiin televisiosta, mutta jos lihan hinta nelinkertaistui Puolassa, K-Kaupan Väiski kuitenkin myi talouskyljyksiä edullisesti seuraavanakin päivänä. Eräs merkittävä muutos tavallisten ihmisten tavallisessa elämässä onkin ateriat. 1970-luvulla pizzaa sai jostakin harvasta paikasta; 2000-luvulla silakkalaatikkoa saa jostakin harvasta paikasta.

Näin se alkaa:

Jarmo katseli haalareitaan. Kuukausi sitten ne olivat uudet, ja nyt ne eivät enää sanottavammin poikenneet kymmeniä työmaita nähneiden miesten vaatteista. Pölyä ja likaa oli hihoissa, polvissa, lahkeensuussa ja selässä. Taskunsuussa oli jonkin työkalun repimä viilto. Koska hänen jälkeensä putkiporukkaan on tullut jo kaksikin uutta miestä, hän ei enää moneen päivään ole ollut naljailun kohteena. Sen sijaan ikämiehet muistavat jatkuvasti naljailla, kuinka vähällä hän on päässyt armeijassa. Ei ole tarvinnut edes komppanian käytävänlattiaa housunpersuksellaan kiillottaa. Sotilaskotisisaretkin ovat oikein pakettiautolla tuoneet munkkeja ja kahvia maastoharjoituksiin. Toista oli ennen...

Parakki on vaaleankeltainen, työmaa ja rakennus lähinnä harmaa ja sitä ympäröivä vetinen pelto ruskea. Parin sadan metrin päässä on kuusikko, sävyltään tumman vihertävän harmaa. Taivas on myös harmaa. Kotimaa ei ole sininen eikä valkoinen. Väriläiskäkin löytyy: vesijohtomiehillä on urakka ja runkolinjaa vedetään auringonnoususta likimain kuun laskuun asti. Siinä välissä kaivuriyrittäjä ehtii juuri ja juuri käydä kotona hakemassa uudet eväät. Väriläiskä on se kaivuri, se on keltainen niiltä osin kuin ei ole ravan peitossa. Toinen väriläiskä on luottamusmies. Hän on punainen, eikä sitä väriä peitä rapa, noki, betonipöly eivätkä maalitahrat. Kunnon luottamusmiehen tapaan hänen nenänsä lienee lauantai-iltana aatteen värinen.

Kaitsulla oli Fiat 600 ja kengät kooltaan 48. Miehellä oli mittaa 197 senttiä. Autolla hiukan enemmän, kukaan vain ei tiennyt, mihin suuntaan. Jarmo taas ei ollut suuren suuri mies, niinpä hän sopi hyvin Kaitsun työmatkakaveriksi. Kaksi putkimiestä ja tyhjät eväslaukut eivät muodostaneet läheskään kahdensadan kilon kuormaa. Kyllähän Fiat kelvollinen ajokki oli, mutta ei se mikään joukkojenkuljetusvaunu ollut - etenkään tiellä, joka oli hätäisesti vedetty pellonlaitaan ennen lähiötyömaan alkamista. Erinäiset kerrat oli sorakuormuri tai rakennustukun jakeluautokin juuttunut tuolle ylileveälle kärrypolulle, joka muodostui lähinnä kesantopellolle ja kuusimetsään levitetystä murskeesta ja kolojen täytteeksi kaadetuista soranjyvistä.

"Alko", mutisi Kaitsu. Isoa äijää kuunneltiin, joten hänen ei tarvinnut selitellä monisanaisesti perustella puheitaan. Jarmo mieleltään ketteränä ja kieleltään alttiina oli ottanut tavakseen vastata samalla mitalla. "Pankki", hän sanoi.

Kaitsu nosti kytkintä. Fiiu sutaisi kerran tyhjää, mutta suostui toisella yrityksellä liikahtamaan. Kuravesi lensi montuista, kuski ei ollut tarkka ajokistaan. "Prrrkele", kuului välillä viiksien alta, kun jouset kolahtivat pohjaan. Seuraava keskustelu taas oli jo sävykkäämpi. Siihen osallistui myös kolmas osapuoli. Irwin lauloi työmiehen lauantaista radiossa. Kello näytti varttia yli neljää, joten ratin takaa kuului: "Kiire!" Kysyvään katseeseen tuli napakka vastaus: "Kuudeksi putkaan."

Peltoaukio vaihtui kuusikoksi, kuusikko kallionsivuksi ja se kun laskettiin alas, tultiin ratavarteen. Siitä ei sitten enää ollutkaan kuin kilometri asfalttitielle. Lähiöstä koitui matkaa lähimpään toimivaan kauppaan kolme kilometriä ja kapungin keskustaan vielä enemmän. Optimismin aikaa se kuitenkin oli. Kaivuriyrittäjän lisäksi urakka näkyi olevan kaupungin työmiehilläkin. Ketjuvartiset lapiot näkyivät heiluvan rivakasti, kun bussipysäkin merkkiä pystytettiin. Maailmankirjojen sekoamisen ensimmäinen merkki oli se, että kaupungin hommia tehtiin sekuntiakaan yli neljän.

Ennen oli paremmin. Saunan ehti lämmittää ja lauantaipullon tyhjentää ennen putkaanmenoa. Jo muutaman vuoden työmieskin oli saanut pitää lauantaita vapaana, jos muija antoi mahdollisuuden. Mutta perjantaiehtoo oli kyllä lyhyt. Niinpä hyväksi saunapäiväksi vakiintunutta lauantaita ei monikaan muuttanut. Viina kyllä juotiin jo perjantaina, jos vain mahdollista. Ahkerimmat toki joivat molempina iltoina. Eikä arki ennenkään estänyt joitakin juomasta vaikka joka ehtoo, mutta sillä menolla ei välttämättä pysynyt kiinni leivänsyrjässä.

Pankissa oli jono - tietenkin. Palkathan eivät enää tulleet tilipussissa. Tilinauhan vain sai. Rahat maksettiin pankin tilille, mikä tiesi ylimääräistä mutkaa matkalla töistä pitkäripaiseen. Eivätkä rahat sitä paitsi tulleet perjantaina, vaan joskus seuraavalla viikolla. Niin että vanhoja rahoja sitä kunkin viikonlopun aluksi jo juotiin. Useampi mies työmaalla oli sanonut, että niin oli hyvä. Ehtii maksaa laskuja ennen kuin voi juoda viinaa.

Kello pankin seinällä naksahti minuutin välein. Tiskin takaa kuului hiljainen sorina. Edempänä jonossa oli yksinhuoltajaäiti pojantaaperon kanssa...


Näin. Tästä jostain se romaani alkaa. Vähän enemmän puhetta, että miesten luonteenpiirteet alkavat muodostua. Ja ehkä hiukan kuvailuakin. Fiiatti voisi olla vaikka tumman punainen. Sekin asia on muuttunut, autojen värisävyt nimittäin. Putkimiesten hommistakin olisi hyvä hiukan ottaa selvää, että saan siihen edes jotakin uskottavuutta. Mutta jotakin tällaista ajattelin.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

moi, aion lukea tän sopivan hetken tullen!

Anonyymi kirjoitti...

näin,
*kiittääkuittaajakumartaa*

--