Musiikinteoriaa I

Noin vuonna 1994 venyin Koivuniemen pihalla. Oli oikein kaunis suviehtoo. Naapurin lehmät käyskentelivät niityllä, jokin itikka pyrki inisemään korvan seutuvilla ja lähiseudun mökkiläiset käryttivät lihojaan grilleissä. Silloinen Mosse-piski haukkui siinä pihapöheikön syrjällä. Sehän ei ollut pieni otus. Pienehkön piirongin kokonaisena se sai louskutuksensa kantamaan kumeana pitkin laajaa peltoaukiota. Välillä se kuunteli haukkunsa kaikua. Pohdiskelin, että luuleeko se haukkuvansa jonkun toisen koiran kanssa vai oivalsiko se, että oma haukkuhan sieltä metsänrajasta kantaa takaisin. Jotenkin jäin siihen käsitykseen, että Mosse kyllä ymmärsi nimenomaan leikkivänsä oman äänensä kaiulla. Jos se olisi luullut haukkuvansa toisen koiran kanssa, se ei olisi ollut yhtä rauhallinen.

Niin yksinkertaista on musiikki. Äänellä leikkimistä. Äänten tuottamista omaksi tai yhteiseksi huviks tai joissain tapauksissa myös hyödyksi tai tunnetilojen hallitsemiseksi. Onhan se hienoa että on sinfonioita, sävelasteikkoja ja soitinkauppoja, mutta mikään niistä ei ole välttämätön musiikin olemassaololle.

Oli varmasti sama suvi, kun olin nuoremman velipoikani ja silloisen tyttöystäväni kanssa saunanlämmityspuuhissa. Siihen aikaan kyseinen hikitupa oli peruskuntoinen, kiinteistöbisneksen ilmausta käyttääkseni. Kiuas ja vesipata nielivät puuta kuin halkolämmitteinen höyryveturi. Välttääksemme pitkällisen edestakasjuoksentelun lastasimme melkoisen kukkurakuorman klapeja kottikärryyn, ja koska olimme nuoria, reippaita ja aikaansaapia, nostimme kärryn kuormineen saunakamariin asti. Saunakamarikin oli peruskuntoinen, joten ovenpielten naarmut eivät tahtia haitanneet. Kuorma ei kuitenkaan aivan kestänyt nostelua. Ehei - koko klapikasa ei levahtanut, mutta muutama sentään putosi permannolle. Siitä sitten erikseen sopimatta poimimme kukin pari kalikkaa käsiimme ja kävimme rummuttamaan peltistä kottikärryä ja klapikasaa. Session kestoa en muista, mutta kyllä siihen tovi meni. Ei ehkä varttia, mutta yli kaksi minuuttia. Rytmiset variaatiot olivat huimia, ja niin oli näinkin yksinkertaisesta puuhasta koituva ilo.

Tuon soitannan kuvailuun tarvitaan jo huomattavan monisyistä musiikinteoreettista näkemystä. En vieläkään tarkoita, että olisi tarvis kaivaa edes ala-asteen musiikinkirjoja esiin. Onpahan vain niin, että tuollaisessa rummutuksessa esiintyvien ilmiöiden järjestelmällinen kuvaaminen edellyttää sellaisia käsitteitä kuin "syke", "tempo", "voimistuen", "hiljentyen", "hidastuen", "nopeutuen" sekä lukuisia ilmauksia, joille ei ole suomenkielistä ilmausta. Klassisesta musiikinteoriasta voi mainita vaikka sellaiset kuin "trioli" ja "hemiola". Mutta älkäämme nyt tartukko lillukanvarsiin.

Sitä en tiedä, milloin ihminen alkaa kuulla ääniä, mutta kyllä se tapahtuu jo ennen syntymää. Joku hanakka luonnontieteilijä voisi tietenkin esittää väitteitä äänten vaikutuksesta siittiö- ja munasoluihin, mutta jätämme ne seikat tämän tekstin ulkopuolelle. Minulla ei ole valmiuksia kirjoittaa niistä. Ja jotakin tästäkin tekstistä on hyvä jättää pois. Lyhyt johdatus ihan kaikkeen on jossakin muualla. Kohdussa sikiö kuulee äitinsä elimistöstä, omasta itsestään ja kaiketi myös kohdun ulkopuolelta kuuluvia ääniä. Jotkut näistä äänistä yhdistyvät rauhaan, toiset levottomuuteen. Kiivas syke vaikkapa siihen, että kohtu ja koko äiti huojuu, hytkyy, kiihdyttelee ja hengästyy. Yksinkertaiset äänet saavat siis vähitellen yksinkertaisia merkityksiä. Nämä yksinkertaiset merkitykset pakkaavat jäämään aika pysyvyksi.

Osa äänistä muodostuu niin tutuiksi, ettemme kiinnitä niihin erityistä huomiota loppuelämämme aikana, paitsi erityisissä tapauksissa. Sydämen syke, verenkierron minimaalisen hiljainen kohina, suoliston äänet ja muut sellaiset nyt ovat osa meitä, eikä ole kohtuullista, että moiset seikat jatkuvasti olisivat mielessämme. Äänimaisematutkijoilla on vallan oma terminsä kuvaamaan tuota, että läsnäoleva ja kuultava ääni ei tuota mitään erityistä havaintoa. Suomenkielistä nimeä sille ei ole. Englanniksi se on "dishearken" ja ruotsiksi "borthöra". Oman elimistömme äänen lisäksi emme sanottavammin kiinnitä huomiota esimerkiksi loisteputkilamppujen sirinään, ilmastoinnin tai tuulen huminaan, liikenteeseen, useiden koneiden ja laitteiden ääneen ja niin edelleen. Parissa tapauksessa nämä äänet kuitenkin voivat kiinnittää huomiomme: kun ne ovat poikkeuksellisen voimakkaita tai silloin kun ne yhtäkkiä alkavat tai loppuvat. Se, ettemme mitenkään erityisemmin havaitse noita ääniä, ei tarkoita, etteikö niillä olisi vaikutusta meihin. Ne voivat aiheuttaa stressiä tai ihan selviä fyysisiä vaivoja.

Insinöörit ovat nerokkaita. Peittääkseen noita merkityksettömiä ja mahdollisesti haitallisia ääniä he ovat keksineet hukuttaa ne taustamusiikkiin. Verrattain äkkiä taustamusiikkikin menettää merkityksensä ja muuttuu vain osaksi hälyä. En lähde arvailemaan, kumpi on haitallisempaa, ilmastoinnin ja sähkölaitteiden kohina ja humina sellaisenaan vai taustamusiikilla peitettynä. Arvelisin että koska taustamusiikki vain lisää melua, se koituu lopulta haitaksi.

Edellä päätellystä voidaan tehdä pari päätelmää: äänen jonkinmoinen rytmillisyys on tuttua jo ajalta ennen syntymää. Oman tai äidin sydämen syke voi muuttua samoilla tavoilla kuin kottikärryn paukuttaminen klapeilla. Voi jopa olla, että äänen rauhallisella sykkeellä on jotakin tekemistä turvallisuudentunteen kanssa. En ole psykologi, joten tyydyn tuohon ajatukseen sen perusteella, mitä muistan jostakin sivulauseesta lukeneeni. Lisäksi tulin esittäneeksi, että kaikki, mitä musiikiksi kutsutaan ei välttämättä ole musiikkia sanan parhaassa merkityksessä.

Jos on väsynyt kaupungin ja arjen hälyyn, saattaa kaivata hiljaisuuteen. Vaan mitä tapahtuu, kun reipas työläinen pääsee maaseudun rauhaan jonakin tyynenä syystalven yönä? Mistään ei kuulu mitään, ei kerrassaan mitään, paitsi jos rauhoittuu, niin oman sydämen syke, hermoston toiminnasta johtuva pieni ininä sekä mahdollisen tinnituksen ääni - millainen se kelläkin on. Hiljaisuus muuttuukin ahdistavaksi. Borthöra/Diskehearken -ilmiö ilmenee tavallaan käänteisenä. Pitäisi kuulua edes jotakin, että olisi mielenrauha. Joskus ei pysty edes nukkumaan, koska on liian hiljaista. Silloin jokainen yksittäinen, pienikin risaus tai rapsahdus kiinnittää huomiota. Minulla voi mennä useampi yö, ennen kuin totun moiseen hiljaisuuteen ja saan nukuttua kunnolla. Niinpä nukun koivuniemenreissuillani mielelläni työhuoneessa, jossa kolmivaihekilowattituntimittari pitää hiljaistaa rahinaa seinällä. (Tässä kohtaa kannattaa myös mainita, että jos ei muista nyppäistä paineilmakompressorin johtoa seinästä, havahtuu jossain vaiheessa yötä melkoiseen metakkaan, minkä jälkeen ei varmasti hetkeen ainakaan kärsi hiljaisuudesta.) Humina, surina ja kohina aiheuttavat jonkinlaista riippuvuutta. Niiden loppuminen tai puute aiheuttaa enemmän kuin olisi suotavaa.

Olen yrittänyt korvata yön puuttuvat, hiljaiset äänet antamalla radion soida hiljakseen. Se puuha loppui lyhyeen paristakin eri syystä. Ensinnäkin musiikki on liian merkityksellistä. Jään kuuntelemaan melodiakulkuja ja rytmikuvioita. Lisäksi öinen musiikki herättää minussa yllättävän voimakkaita tunnetiloja ja jopa fyysisiä tuntemuksia. Synkänpuoleinen pätkä sinfoniaa muutoin hiljaisessa yössä ja unen rajamailla on herättänyt pelon. Ollessani unen rajamailla kitaran ääni, jopa huonosti soitetun kitaran, on herättänyt tunteen kuin korvia hyväiltäisiin jotenkin ennenkuulumattoman (kirjaimellisesti) hellästi. Mukavaahan sellainen on, mutta unensaantia se ei edistä. Lisäksi uutiset, vaikka eivät musiikkia olekaan, häiritsivät minua. Olen verrattain herkkätunteinen, eikä minusta ollut ollenkaan mukava herätä hiukan ennen mainittua vuotta 1994 aamuvarhaiseen uutislähetykseen, jossa kerrottiin Vladimir Zhirinovskin uusimmista edesottamuksista.

On kuitenkin yksi musiikinlaji, joka nukuttaa hyvin: renessanssipolyfonia. (Esim: Giovanni da Palestrina: Missa Papae Marcelli; Kyrie.) En väitä, että renessanssin laulumusiikki sisältäisi mitenkään vähän rytmistä, melodista tai harmonista informaatiota. Se vain ilmenee niin hienovaraisesti ja jouhevasti edeten, ettei häiritse nukahtamista kuten muu musiikki. Sitä paitsi nautin tästä musiikista myös silloin kun tarkoitukseni ei ole nukahtaa. Paatuneena metallimusiikin ystävänä voin sanoa, että renessanssin vokaalipolyfonia... siis, anteeksi: 1300-1600 -lukujen laulettu, moniääninen musiikki on parasta musiikkia mitä on. Jossain tämän artikkelin seuraavassa jaksossa voin - jos jaksan - tarkastella tuota musiikkia hiukan tarkemmin.

Musiikki näyttää jotenkin välttämättömältä oliolta. Nykyisenkaltaista maailmaa ei voisi olla ilman musiikkia tai toisaalta, nykyisen kaltainen maailma on tuottaa musiikkia välttämättä. Musiikin olemassaolo on välttämättömässä syy-seuraussuhteessa siihen, että ihminen (ja koira) on kuuleva olento, joka käyttää ääniä paitsi viestintään ja ympäristön hahmottamiseen. Näitäkin tärkeämpi lienee se, että ääntä käytetään oman itsen hahmottamiseen. Meidät on yksinkertaisesti rakennettu niin (tai olemme kehittyneet niin, jos haluaa painottaa evolutionääristä näkökulmaa), että ääntely ja siitä nauttiminen on välttämätöntä. Se ei olisi välttämätöntä, jos ihmiset ja eläimet olisivat umpikuuroja. Tosin äänet, myös musiikki, on myös värinänä havaittavaa sykettä, joten umpikuurokin voi nauttia ainakin jonkinlaisesta musiikista.

Näkemykseni musiikin välttämättömyydestä on hiukan hataralla pohjalla. Myönnän sen. Koiran haukunnan kuuntelemisesta ja metalliesineen paukuttamisesta on jonkinmoinen matka siihen instituutioon, jota ajattelemme säveltaiteena. Eikä äänten välttämättömyys sillään johda niistä koituviin nautintoihin. Selittäväksi tekijäksi väliin tarvitaan jokin psyykkinen seikka, enkä vakuuttunut edes itse täysin siitä, että oman tai äidin sydämen syke olisi riittävä selitys. Se on nyt kuitenkin paras, mitä on. Pidän kiinni ajatuksestani, että musiikki on välttämätön olio.

Vähemmän perustavaa laatua oleva on sitten ajatukseni, jota olen viljellyt jo ainakin laulamista käsittelevässäni tekstistä.. kai se vielä on tallella. Musiikki, olkoon se sitten tuollaista pienimuotoista ja spontaania äänellä leikkimistä tai renessanssivokaalipolyfoniaa (jee, mikä sana!) saattaa vaikuttaa immeiseen ainakin tilapäisesti huomattavasti rakentavammin kuin monet psyykenlääkkeet. Voisin arvella, että bänditoiminta ja konserttikäynnit voisivat päteä masennukseen ainakin joissain tapauksissa paremmin kuin joki kemiallinen tuote. Musiikin käytöstä iloisissa tilanteista taas on niin paljon esimerkkejä, etten viitsi edes aloittaa luettelointia. Menkää nyt vaikka nuorison suosimaan tanssijuottolaan perjantaiehtoona, niin näette. Musiikin avulla tosin saattaisi saada aikaan ilon vähän vähemmällä alkoholinkäytölläkin, luulen ma!

Nykyään musiikin esittäminen on lähinnä ammattilaisten ja edistyneiden harrastajien puuhaa. Tavallisten ihmisten ja siis myös aloittelijoiden sanotaan musisoivan omaksi ilokseen. Voin sanoa, että oma iloni on joskus ollut naapurin suru, ja joskus, kun soitto tai laulu ei suju kuten toivon, on omakin ilo kaukana. Mutta ehkä se erottaa aloittelijan edistyneestä amatööristä: edistynyt ei pistä soittopeliä naulaan, vaikka välillä on hankalaakin. Muuta äänillä leikkimistä taas ei osata pitää musiikkina, vaikka perustaltaan ilmiö on sama. Jähmeä näkemyksemme vain on jättänyt yleisimmät musiikki-ilmiöt musiikin instituution ulkopuolelle. Väittäisin nimittäin, että tavallisinta musisointia on sormenpäillä rummuttaminen samalla kun kaivaa toisen käden sormella nenäänsä. Tai vaikka ei kaivaisikaan.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito