maanantai 23. marraskuuta 2009

Kertsi

Viime vuosina on käyttöön tullut uusi musiikinteoreettinen termi kertsi. Kertsi on se, mitä ennen sanottiin kertosäkeeksi. Se on siis sävelteoksen, usein nimenomaan laulun, osa, joka esitetään suunnilleen samanlaisena säkeistöjen ja mahdollisten välisoittojen tai soolojen välissä. Termi on kuintekin tätä monikäyttöisempi. Esittelen seuraavaksi kertsin käyttöä erilaisissa teoksissa. En kuitenkaan mene niin pitkälle musiikinhistoriaan, kuin osaisin. Aloitamme 1500-luvusta.

Mardigaali: kertsi on moniääninen. Kukin laulaja siis laulaa samanaikaisesti omaa melodiaansa, joista kutoutuu jatkuvasti vaihteleva sointukulku. Erityistuntomerkki, joka ei ole aivan välttämätön edellytys sille että sävellys on madrigaali, on kertsin yksinkertainen sanoitus: Fa-la-la-lala...

Passio: kertsi kuulostaa kovasti luterilaiselta virreltä. Teoksessa yleensä useita erilaisia kertsejä. Välissä on pitkäpiimäistä, yhden tai kahden sävelen jollotusta ja cembalon helskäyksiä.

Rondo: kertsien välissä toinen toisistaan poikkeavia osuuksia.

Virsi: kertsi saattaa puuttua. Sekä kertsin että muiden osuuksien tempo tavallisesti laahaava. Harmonia perustuu jyhkeisiin sointuihin, joiden yhdistelmät ovat usein kovin samanlaisia. Esittävä kokoonpano muodostuu yleensä kanttorista, joka säestää itseään uruin. Lisäksi säestykseen voi osallistua tummapukuinen mummokuoro.

Sonaatti: kertsi esiintyy yleensä teoksen alussa, hieman muunneltuna ja eri sävellajissa teoksen keskivaiheilla ja jälleen lopussa. Välissä voi olla muodoltaan ja olemukseltaan hiukan vaikeammin havaittavia kertsejä.

Kansanlaulu: kertsi jää päähän soimaan, eikä siitä pääse eroon kuin kirveellä: isku tulee kohdistaa kaulaan.

Euroviisu: kertsi siirretään kesken kappaletta kokosävelaskelen ylemmäs äkkimodulaatiolla, eli sävellajinvaihdoksella, joka ei varoita itsestään mitenkään muuten kuin että kyseinen teos esitetään Eurovision laulumittelössä. Erityistapaus on saksalainen kertsi, joka esitetään valkoisen flyygelin säestyksellä. Venäläisen kertsin taas esittää yksi tai useampi pinkeisiin vaatteisiin puettu nuorinainen.

Heavy metal: kertsin esittää tenori mahdollisimman korkealta ja mahdollisimman kovaa tai vaihtoehtoisesti kurkkuaan kärisyttäen ja tunnistettavaa melodiaa vältellen. Säestävä yhtye koostuu tavallisesti rummuista, sähkökitaroista ja -bassosta sekä humalassa tai ties missä kemiallisessa olotilassa hölmöilevästä nuorten miesten laumasta.

Pop: kertsi on helposti tunnistettava ja laulettava ja se koostuu enintään neljästä pikku pätkästä. Verrattain tavallista on, että pop-kappale päättyy kertsin lukemattomiin toistoihin, joiden aikana äänen voimakkuus vähenee vähenemistään, kunnes kuolee pois. Kun tietää, että äänen väheneminen on toteuttu teknologian keinoin, jää miettimään, vieläkö muusikot toistavat tuota muutaman tahdin pätkää siellä studiossa. Keljua, jos sitä on jankannut jo vuodesta 1975. Eloesitystilanteessa tällainen kertsinkäsittely aiheuttaa hämmennystä. Jos säveltäjä ei ole osannut säveltää kappaleelle loppua, ja konserttipaikka on menossa kiinni, pitää esiintyminen keskeyttää. Koska kertsin toistaminen vain katkaistaan, yleisö ja etenkin laulusolisti jäävät kummallisen hämmennyksen valtaan. Yleisö odotti kertsien yhä vain toistuvan ja laulaja puolestaan jämähtää lavalle seisomaan hämmentyneen näköisenä, kunnes oivaltaa hymyillä ja sanoa että kiitos. Se taas tarkoittaa sitä, että yleisön pitää paukuttaa käsiään yhteen. Jotenkin väärässä järjestyksessä menevät nuo kaksi viimeistä maneeria.

Sitten pari erikoisempaa tapausta.

Fuuga: moniääninen teos, jossa kertsi esiintyy lähes jatkuvasti eri äänissä. Keskeinen seikka on kertsin jatkuva transponointi eri sävellajeihin. Lisäksi kertsi voi yhdessä äänessä alkaa, ennen kuin se on edellisessä äänessä päättynyt. Kertsillä voi olla sen kanssa samaan aikaan esiintyvä pari, vastakertsi. Kertsi ja vastakertsi voivat taiturimaisissa teoksissa esiintyä myös inversioina - versioina, joissa melodiakulku on käännetty niin, että ylös päin kulkevat sävelkulut kulkevat alas ja päin vastoin, vastoin päin. On myös mahdollista, että esiintyy retroversio, jossa kertsi siis esitetään lopusta alkuun. Retro-inversiokin saattaa esiintyä. Useimmiten fuuga esitetään kosketinsoittimella. Mahtipontisimmillaan uruilla, usein pianolla, ja jossain harvassa, onnellisessa tapauksessa cembalolla. Juha S. Puro sävelsi fuugia myös esimerkiksi viululle ja luutulle. Fuugassa kertseistä koostuvia osuuksia erottaa aika ajoin välikkeet, jotka usein ovat sointukulultaan villejä ja saattavat tarjota soittajalle mahdollisuuden esittää motorista erityislahjakkuutta.

Fuugaakin erityisempi teos, jossa käytetään kertsiä, on sarjallinen teos. Mutkikkaan, usein matemaattisiin malleihin perustuvan teoksen tyylipiirteitä on kissankiusausta muistuttava soundimaailma, josta kertsiä on pahuksen vaikea erottaa. Fuugan tavoin se esiintyä inversiona ja retroversiona tai retro-inversiona. Sarjallisessa teoksessa, samoin kuissa doka(ko)fonissa teoksissa ei ole samanlaista johdonmukaisuutta kuin oikeassa musiikissa. Kunnon musiikkihan koostuu jaksoista, juuri esimerkiksi kertseistä, ja tavallisesti osaamme odottaa teoksen loppumista ainakin joitakin sekunteja ennen kuin se loppuu. Lyhyesti sanottuna: sarjallinen kertsillä leikkiminen kuulostaa siltä kuin pikkulapsi pimputtaisi pianoa tai orkesterin soittimet olisi annettu lasten käsiin. Surullista asiassa on se, että vaikutelman aikaansaamiseksi kallispalkkaiset ja pitkälle koulutetut muusikot ährästävät pitkät ajat otsa kurtussa. Ja jo sitä ennen säveltelijä on häärännyt monet tovit funktioiden ynnä määrittely- ja tulosjoukkojen kanssa. Miten älykkäiksi itseään luulevat ihmiset viitsivätkin moisella tärvätä niin näppärän musiikinteoreettisen asian kuin kertsi!


Ei kommentteja: