keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Musta nahkatakki

"Mun räikein vaatteeni on tummansininen", sanoi Ami-ystäväni kypsässä 15 vuoden iässä. Sittemmin olen nähnyt hänen yllään mm. räikeän harmaita ja räikeän maastonvihreitä vaatteita.

Minun räikein vaatteeni on pinkki huppari. Uutena se oli räikeän pinkki, eikä kukaan mies taatusti pitänyt mitään pinkkiä. Ostin sen purjehdusreissulla Hangosta vuonna 1991. Kallis se oli, mutta siihen aikaan kova hinta ja näkyvä merkki paidanrintamuksessa tarkoitti myös hyvää laatua. Se EI ole La Coste eikä Benetton. Kyseinen merkki on yhä myynnissä urheiluliikkeissä. Se on ollut vaihtelevasti käytössä ja yhä ehjä, joskin toki kymmenien tai satojen pesujen ja auringonpaisteen haalistama.

Pinkki on perityttömäinen väri, etenkin vaatteessa. Pinkki huppari on kuitenkin kestänyt kauemmin kuin mustat nahkatakkini. Ensimmäisen mustan rotsin onnistuin kinuamaan 13-vuotiaana isältäni. Se oli aikaa, jolloin silloinen nahkatakkimuoti oli tulossa. Isäni on vaatetusalan ammattilainen, joten halutessani minun olisi niinä vuosina ollut naurettavan helppo pysyä muodin kärjessä. Ei olisi tarvinnut kuin kysyä, mitä messuilla tällä kertaa käskettiin kiskoa ylleen.

Sittemmin minua pänni, että kyseinen takki tuli muotiin. Se ei ollut mitenkään aggressiivisen näköinen. Vetoketjut olivat hillityt, kauluksessa ei ollut käänteitä eikä vetskareita hihansuissakaan. Selkälipuista tai bändien lamiskoista ei ollut puhettakaan. Ensinnäkin en olisi halunnut ja toisekseen, äitini olisi siitä koituneessa selkkauksessa sortunut raskaaseen henkiseen väkivaltaan.

Seuraava rotsi oli aggressiivinen. Perinteinen prätkärotsi. Se oli isäni jonkin hankkeen mallikappale, ja ulkoisen aggressiivisuuden sijaan sen paras puoli oli erittäin räikeä vuorikangas. Samaa vuorikangasta minulla on eräässä nahkaliivissä, joka saattaa olla tallessa. Jos muistan ja kyseinen liivi löytyy, julkaisen kuvan siitä kankaasta. Sitä takkia käytin yhdessä mustien farkkujen ja maihinnousukenkien kanssa vuodesta 1989 jonnekin 90-luvun alkupuolelle Mainittakoon, että varkut pestiin välillä ja kengät tuuletettiin.

Seuraavaa mustaa nahikaista en muista. Sääli. Sitä seuraava on kuitenkin tuolla eteisessä yhä. Suunnittelin sen yhdessä isäni kanssa vuoden 2000 tienoilla. Siinä on hiukan vinoon kulkeva metallivetskari, joka ulottuu aivan leuan alle asti, ja pystykaulus, sekä vetoketjut hihansuissa ja taskuissa. Vyötä siinä ei ole, eikä toki olkapolettejakaan.

Tätä tekstiä aloittaessani muistelin, että edellinen takki jäi lyhytikäiseksi, mutta eipä niinkään. Nykyinen takkini on vuodelta 2005, ostin sen tarjouksesta. Se on turkkilaista tuontisälää ja sellaiseksi melko tyyris. Hinta taisi olla liki 200 euroa. Ja malliltaan perinteinen prätkärotsi karkeine vetoketjuineen. Se on muuten pitänyt värinsä yllättävän hyvin ja on jokseenkin ehjä. Että se kotimaisesta laadusta. Tästä voi päätellä, että ainoa hyvä isäni tekemissä takeissa on ollut varsinaisen työn laatu ja parissa takissa se, että olen saanut itse osallistua suunnitteluun.

Mikä saa aikuisen miehen pitämään kapinallisuuteen ja synkistelyyn helposti liitettävää vaatekappaletta? No ulkonäkö on tietenkin tärkeä seikka. En ole erityisen kovapintainen tapaus, joten ehkä tarvitsen hauraan egoni suojaksi kiukkuisen vaatekappaleen. Minulla ei myöskään ole sosiaalista painetta pitää pukua ja sen päällä miesten pitkää takkia. Pitämällä mieleistäni vaatetta en menetä mitään. Mustat nahkatakit ovat lämpimämpiä kuin esimerkiksi ruskeat, harmaat tai punaiset. Erityisesti sen huomaa, kun joskus helmikuussa aurinko yrittää ensimmäisen kerran edes hiukan lämmittää. Lisäksi se suojaa tuulelta erinomaisesti. Olen pitänyt nahkatakkeja purjehtiessa ja ne ovat olleet siinä muutoin hyviä, mutta ehkä hieman jäykkiä. Jotkut pelkäävät nahkavaatteiden kastumista. Tokihan ankara liottaminen irrottaa nahasta suoloja ja saattaa aiheuttaa venymistä ja muuta, mutta vähäiseltä vähäiseltä sateelta nahka suojaa oivasti. Hyvälaatuinen nahka ei hätkähdä maltillista kosteutta. Eikä muistaakseni edes ukkossadetta mitenkään merkittävästi. Moottoripyörällä ajaessa - pitkiä matkoja vesisateessa - se suojaa yllättävän hyvin, vaikka kastuukin.

Tyyliseikkoja: musta, aggressiivinen nahkatakki näyttää yllättävän hyvältä suorien housujen ja siistien kenkien kanssa, kunhan takkikin on siisti. Musta nahkatakki näyttää yllättävän hyvältä tervaisten työfarkkujen kanssa, kunhan ei edes kuvittele pyrkivänsä itseään laadukkaaksi luulevaan ravitsemusliikkeeseen. Verkkarien kanssa se ei esteettisesti sovi, mutta on sitä niinkin tullut käytettyä. Kitaralaukun kanssa se on aivan välttämätön. Jos kantaa kitaralaukkua ja on pukeutunut mustaan nahkarotsiin, naama saa olla vaikka ydinpommin jäljiltä ja muut vaatteet mistä tahansa - ja jotain särmää on silti tallella. Edellyttäen kuitenkin, että osaa sitä kitaraa myös soittaa.

Ajattelin pyytää isääni tekemään vielä yhden rotsin, tuon nykyisen rinnalle. Jos hän ei enää jaksa tai halua, niin suotakoon se hänelle. Ulkoasu voisi olla mahdollisimman lähellä Battle of Britain -elokuvassa saksalaislentäjien käyttämää rotsia:

http://www.filmjackets.com/forum/viewtopic.php?t=763&highlight=&sid=5fd4dcbcd9480139cee3dcfc0a019b6f

Ja kaikkien moralistipaskiaisten tiedoksi: en sympatiseeraa natseja, en äärioikeistolaisuutta enkä räikeää rasismia. Mainittakoon, että eräästä maassamme asuvasta vähemmistöstä minulla on nurjia kokemuksia. On tullut muutaman kerran ajettua takaa takkivarkaita (sic!). Siitäkin väestönosasta tunnen monia ystävällisiä, isteäni ahkerampia, tunnollisia ja mukavia ihmisiä.

Kuvan rotsista voisi jättää pois Luftwaffeen ja Saksaan viittaavat symbolit. Rintaan tai hihaan voisi mielelläänkin laittaa jonkin lentokoneen silhuettikuvan. Tai sitten Mälar 30 -purjeveneen. Ehkä tuollainen takki sopisi neljääkymmentään lähestyvälle. Kaipaan ehkä yhä egolleni pönkitystä, mutta toisaalta olen jo kyllin vanha kantaakseni rohkeasti kannattamieni asioiden symboleita. Elämästä puolet on takana. Ei minun jälkimmäisellä puoliskollakaan tarvitse tässä asiassa nöyristellä ketään. Pistetään sitten puku ja ulsteri, jos siitä on jotakin ilmeistä etua.

Musta nahkatakki on ja pysyy. Joskus se on muodissa ja sellaisetkin pinnalliset pitävät moista, jotka luulevat olevansa itsenäisiä. Olen kaiketi ennenkin todennut, että pinnallisuus kaiketi perustuu tarpeeseen kuulua joukkoon, mikä on syvällinen sosiaalinen tarve, eikä siksi vähällä halveksittavaa. Jo minunkin 25 vuotta kestäneellä nahkatakkiurallani on ollut aikoja, jolloin se ei varsinaisesti ole ollut muotia. Ainoa joka on osoittanut jotakin mökötystä mustan nahkatakin käyttämisestä, on äitini. Muutoin saamani palaute on ollut aina positiivista. Ne, jotka eivät pidä mustasta nahkatakista ja siihen liittyvistä ajatuksista, ovat pitäneet ajatuksensa omana tietonaan. Takki on täyttänyt tehtävänsä egoni pönkittäjänä. Ja ulkonäköseikoista sen verran, että eräässä nuoruuteni vaiheessa sain huomiota tytöiltä omiin tarpeisiini riittävästi, eikä musta nahkatakki ollut ainakaan haitaksi.

Nyt jotkut ehkä ajattelevat, että keski-iässä olisi aika lakata käyttämästä moista. Takin hyvät ominaisuudet pysyvät. En millään usko, että joistakin halpisrievuista tehdyt takit kestävät kovaa käyttöä samalla tavalla. Lisäksi ne kastuvat eivätkä suojaa tuulelta. Ja kuten sanoin, nahkatakki on lämmin. Melkoisen kovaan pakkaseen saa mennä nahkarotsin kanssa, jos alla on villapaita. Kyllä tarkenee. Eikä minusta vieläkään ole tullut seesteinen aikuinen. Haluan yhä osoittaa, etten kuulu kravatti-lipittäjien kerhoon. Voi olla, että tulee aika jolloin rahani eivät riitä uuteen mustaan rotsiin tai sellaisia ei enää saa, mutta toistaiseksi pidän sellaista. Ylpeydellä, selkä suorana. Turvassa maailman pahuudelta. Niin kauan kuin on sellainen takki, kukaan ei pääse ihan iholle asti.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

*luki*
ja heräsi kysymyskin, mutta kysyn kun törmäämmä.

--

K kirjoitti...

Mukava tarina takeista, kiitos tästä.