sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Meritarina

Marraskuussa Jumala näki hyväksi tulla kylmien säiden. Kun rannat olivat usein riitteessä ja luntakin sateli, isäntä arveli, että elukoiden syötävät riittävät hyvin siksi kunnes pääsemme rekipelillä hakemaan Strömholmenissa niitetyt ja sinne pikkuiseen latoon jätetyt heinät ja lehtikerput. Nostimme verkkopaatin heti ensimmäisen lumisateen aikaan. Paatti on jo vanha, isäntä on jo kaatanut tukit uutta varten, ja mestari kävi etsimässä keulapuuksi sopivan juurakon jo juhannuksen aikaan. Niin me aloimme talvitöihin silloin marraskuussa. Paatinlaudat sahasimme ja monta muutakin askaretta teimme, joita emme suviaikana ole ehtineet.

Toisin kuitenkin kävi. Joulukuussa tuli lauha sää. Lounainen tuuli puhalteli vaihtelevasti, eikä ilma juuri kylmennyt, jos kohta ei lämmennytkään. Heinä riitti hyvin, mutta arvelin kuitenkin, että Strömholmeniin kannattaisi mennä niin pian kuin mahdollista. Isäntä oli siinä sahatessamme tovin vaiti, kuten aina, kun minä ehdotan jotakin työtä tehtäväksi. Ehkä hän ei pidä siitä, että renki puhuu isännän asioita. Mutta kyllä hän muistaa, että olen ikäni ollut tämän talon töissä. Vanha isäntä halvaantui pari vuotta sitten, eikä juuri enää liiku kuin pikkulaan ja joskus talliin tervehtimään hevosia. Niin nuori isäntä otti talon harteilleen ja kiirehti häitäänkin.

______

Nyt on tapaninpäivä. Herramme antoi joulunkin olla lauha, mutta muutamana aamuna on jälleen rannat olleet riitteessä. Päivisin vallitsee harmaa, sumuinen hämärä ja yöt ovat hiiskumattoman hiljaiset. Kuu ei paista eivätkä tähdet tuiki. Joulujuhla oli kuitenkin hyvin mukava. Söimme haukea, lauloimme ja pääsimme kuin pääsimmekin kirkkoon. Vanha pari jäi tänne kotimiehiksi ja pikku Linan lapsenvahdiksi. Nuori isäntäväki, heidän veljensä, minä ja Hanna-piika sovimme viisistään jollaan ja seilasimme mantereelle. Vanhaisäntä kovin varoitti jäämään sukulaisiin, jos tuuli päivän aikana tyyntyisi. Mutta se ei tyyntynyt, ja niin me iltapäivällä seilasimme autereisella merellä takaisin kotiin.

Eilen tapahtui niin, että Södergårdin toinen lato paloi. Heinät saimme menneenä suvena pitää kauan seipäillä, eikä niistä oikein hyvät tullutkaan. Ja niin kaiketi Södergårdin heinäsuovassa on alkanut kuumuus nousta ja lopulta paloi heinät niineen. Eilisen pöyhimme omissa ladoissamme, eikä heinä aivan raikkaalta vaikuttanut. Kuumaa siellä ei ollut, joten kiitimme Jumalaa, ja isäntä lupasi Strömholmenin heinät Södergårdille, koska siellä näyttää nyt olevan suurempi tarve.

Olemme aamulla jo hätäisesti levittäneet tervaa verkkopaatin pohjaan ja jollan olemme työntäneet jo veteen. Tarkoitus on ehtiä tuomaan tänään kummankin paatin täydeltä heinää ja vielä huomenna lisää. Isäntä on nuoruudestaan huolimatta harkitsavainen mies ja tavallisesti hänen työnsä luonnistuvat hyvin. Söderin rengin piti tulla jo aamulla tänne auttamaan venehommissa, mutta vielä häntä ei ole kuulunut. Niin me isännän kanssa päätämme kokeilla, saisimmeko raskaan verkkopaatin kaksin veteen. Se on jo ehtinyt kuivua ja vähän rakoilla, ja toivomme että se turpoaisi edes vähän ennen kuin meidän pitää lähteä. Minä tosin vetelin lapsalvaa pahimmilta näyttäviin saumoihin, jos se edes vähän vähentäisi vuotoa.

Niin me työnnämme sitä molemmilta laidoilta ja saamme kuin saammekin sen liukumaan veteen. Joutessamme haemme mastot ja seilit rantapuodista, ja sitten kuuluukin askeleet polulta. Tulija onkin Söderin isäntä itse, joka vanhan isännän tapaan kulkee rauhallisesti.

-Jäi se renki sänkyyn. Sairas on, kuumeen kourissa, sanoo mies.

-Että sekin riesa, vastaa meidän isäntäme.

-Vilustutti itsensä siellä palopaikalla, vai tulesta ja savustako tauti lienee. Mutta siellä hän nyt lepää, en minä häntä halunnut pakottaa.

Nostamme mastot pystyyn ja työnnämme paatin vesille. Vetäisen airoilla muutaman kerran ja sitten voimmekin levittää seilit. Kevyt pohjatuuli on puhaltanut sumut ja niin seilaamme selälle. Tästä on Strömholmenille joitakin virstoja, tiima varmasti menee, ennen kuin siellä pääsemme rantaan ja saamme lastauksen alkuun. Isäntämiehet ovat hiljaa, ja kun en ole minäkään poikanen enää, istun hiljakseen föörin puolella.

Välillä tulee tyyni. Soudamme isännän kanssa ja Söder pitää perää. Alamme olla Strömholmenin lähellä. Näillä paikkeilla on meren pohjassa laakso, ja kun vesi on nousussa tai laskussa, Strömholmenin ympärillä voi käydä yllättävän vahva virta. Siitä saari on saanut nimensä ja niin sitä on vanhastaan kutsuttu. Kotilahti jää täältä nähden Byholman taakse, ja tuolla lännessä aukeaa avoin meri. Idässä, etäällä, on naapuripitäjän luotoja. Meidän holmamme ovat äärimmäisiä metsäisiä tai pensastoisia saaria avomeren partaalla. Myrskysäällä tässä lyö jo miehen korkuinen aalto. Silloin saa verkkopaatilla seilatessa olla tarkkana.

Kohta Söder päästää meidän isännän ruospinniin ja valmistaudumme rantautumiseen. Keräämme seilit, paluumatkalla emme heinäkuorman takia ehkä pääse lainkaan seilaamaan. Klyyvarit voimme nostaa soutua keventämään, jos tuuli on vetävä. Siinä rannan tuntumassa käy melkoinen virta.

-Jos nyt tuuli tyyntyy, meille tulee kiire, arvelen ääneen.

-Silloin ei kauan kestä, kun meri jäätyy.

Heti rantaan päästyämme nautimme eväitä. Kotoalähdöstä on aikaa, ja kohta tehdään lujasti töitä. Leipä on lujaa, ja meillä on sen lisäksi suolasilakkaa. Ja jos yhtään Söderiä tunnen, hänellä on mukana hiukan lämmikettäkin. Nuori isäntä on lähes raitis, mutta minä en ole koskaan sylkenyt lasiin enkä pulloon. Juopottelun synnistä minua ei voi syyttää, mutta hörppy joskus keventää mieltä ja pistää veren kiertämään.

Ryhdymme työhön. Ladossa on kahdet purilaat, joita voi edes jotenkin vetää kivikkoisella polulla. Söder kuormaa purilaita, minä vedän ne rantaan ja isäntä survoo heinää jollaan. Kukaan ei ole jouten. Sillä aikaa kun me kuormaamme paatteja, Söder tekee uutta kuormaa. En ole enää nuori, mutta työ sujuu sentään vielä voimalla. Jollaan sopii parikymmentä purilaskuormaa, ehkä hiukan enemmänkin. Verkkopaattiin niitä menee useampi kymmen, joten hien saa antaa virrata, jotta valmista tulee.

Niin tulee jolla täyteen, ja isäntä sanoo, ettei niin kiire ole, etteikö levättäisi. Me olemme lujia miehiä ja jaksamme pitkään, mutta niin se on, että jos ei ajoissa lepää, voimat hupenevat ennen kuin työ. Istumme hetken rantakivillä ja kukin kaivelee piippunsa esiin. Polteltuani nousen käydäkseni laskemassa veteni, ja samalla ajattelen poiketa kalliolla tähystämässä. Tähystäminen, se on täällä elämän ehto. Pitää tietää, millainen sää on tulossa ja on hyvä nähdä, keitä selällä liikkuu. Ainahan joku voi olla apua paitsi, suurta tahi pientä.

En mitenkään voi sanoa pitäväni siitä, mitä näen luoteen puolella. Taivas on jo leveälti sinisenä, ja vähäinen tuuli on tyyntynyt.

-Meidän pitää lähteä pian, sanon, kun palaan isäntien luokse.

-Niinkö Lasse arvelee, vastaa Söder vain, mutta nuori isäntämme nousee myös kalliolle, ja palaa heti kohta.

-Kyllä sieltä nyt on kylmä tulossa, arvelee hänkin.

Söder kopauttaa piippunsa tyhjäksi ja sanoo -Ei me sitten pitkäksi aikaa jäädä. Vaan kun olemme tänne kerran tulleet, niin lastataan nyt vielä vähän. Kyllä minä maksan korvauksen näistä heinistä selvänä rahana.

-Kun ei vain kävisi niin, ettei rahaa enää tarvita.

-Eipähän hätäillä, jos vaikka lastaamme kunnes pilvenreuna on yllämme. Reippaasti soutaen joudumme kyllä kotirantaan ajoissa, Söder sanoo kokeneemman isäntämiehen vakaalla tunnolla.

Niin me ryhdymme taas toimeen. Söder sitoo entistä suurempia purilaskuormia, minä vedän niitä puolijuoksua rantaan ja nostelen jättikahmaloin verkopaattiin. Isäntä ottaa vastaan ja survoo suopaa tiiviiksi. En tiedä montako kuormaa olen jo juoksuttanut, tusinan varmasti, ehkä kohta kaksi, kun toviksi taas oikaisen selkäni. Huomaan, kuinka kylmä on, ja kuinka lahden pohjukassa veden pinta on saanut riitteisen kannen.

-Nyt meidän pitää Jumalan nimeen lähteä, sanon. Emännät kotonat ovat kohta huolissaan. Nuori isäntäkin taukoaa toviksi työstään ja katsoo lahteen, vaan ei sano mitään. Harmaat silmät ovat vakavat ja rintakehä nousee ensin ja painuu sitten huokaukseen. Kohta astelee myös Söder vetäen viimeistä purilaskuormaa perässään. Hänenkään ei tarvitse puhua mitään. Minä juoksutan purilaan latoon, suljen oven ja riennän juosten käkkyrämäntyjen sivuitse rantaan.

Isännät ovat jo paatissa. Jolla hinausköysi on taas suuspantin raossa kiinni ja minä kohotan paatin keulaa, työnnän ja olen jo astumassa, kun jalkani lipeää punaisella rantakivellä. Hetken hoipun toinen jalka paatissa ja toinen meressä ja ehdin lukea hätäisen rukouksen, etten juuri nyt kastuisi kokonaan. Lopulta makaan partaalla ja toinen jalkani on hyisessä vedessä. Söder vetää minut paattiin ja minä istun heinäkasaan, riisun saappaani ja puristan vedet jalkaräteistäni.

Niin alkaa soutu. Matka käy hitaasti, mutta työ pitää minut lämpimänä. Strömholm käkkyrämäntyjen suojaamine, kellastuneine niittyineen jää taakse veto vedolta. Vastainen virtakin kohta helpottaa, ja jos Luoja suo, saamme vielä edes pienen, myötäisen tuulenvireen. Nyt, kun emme ehtineet lastata verkkopaattia täyteen, voisimme myös seilata.

Välillä vaihdamme paikkoja. Kukin soutaa vuorollaan ja yksi saa levätä ohjatessaan paattia. Idästä nousee hämärä. Toivottavasti Hanna tai emäntä hoksaa tuoda kotirantaan lyhdyn, niin on helpompi ohjata. Näitä ajattelen samalla kun huomaan, että airon varteen, ylemmäs, osaan joka ei käy soutaessa vedessä, kertyy jäätä. Söder istuu ohjaamassa, ja nuori isäntä vetää toisella airoparilla hänkin kuin härkä. Leveät hartiat keinuvat eteen ja taakse, karvalakki makaa heinäkasan päällä ja hiki virtaa helminä. On kiire. On totisesti kiire, eikä rukoilemaani tuulenviriä tunnu.

Hetket kuluvat, kohta avoin selkä muuttuu paljaiden kallioluotojen pirstaloimaksi. Täällä käymme keväällä linnustamassa ja hakemassa untuvia. Joinakin keväinä ajojäiden aikaan hylkeitä on nuijittu näinkin lähellä kotia, mikä on ollut siunaus. Kaukaa selältä ja ulapalta hylkeen hilaaminen kotiin on tavaton työ. Myrksyävällä merellä luodot tarjoavat suojan pahinta aallokkoa vastaan. Jos selältä suoriutuu tähän asti, on yksi huoli vähemmän. Tuuli voi jatkua hurjana rantaan asti, mutta tästä alkaen aallot muuttuvat vähitellen vähäisemmiksi.

Nyt luotojen läheisyys ei tunnu yhtään sen paremmalta kuin äskeinen taivaan sini. Ulompana saattoi käydä jonkinlainen virta, täällä vesi seisoo. Se tarkoittaa sitä, että se myös jäätyy. Ja nyt kun rannat ovat lauhasta huolimatta olleet aamuisin jäässä, selkäkin jäätyy jos vain tulee kunnon pakkanen. Ja sehän tuntuisi tulevan.


Isäntä vetää riuskasti, mutta airot ovat nekin jo vanhat, ja yksi niistä katkeaa hänen vedossaan. Sielunvihollisen nimi karkaa hänen huuliltaan. Ulommainen luoto, Norrgrynnaksi kutsuttu, on jo jäänyt. Veden pinnassa on pienen pientä riitettä. Rauhoitan mieltä lukemalla Isä meidän puoliääneen. Jos ei olisi tällainen hätä, veisaisimme virttä soututahdin ylläpitämiseksi ja mielen kevennykseksi. Laulaen moni pelko pysyy loitolla. Mutta nyt ei veisata. Nyt kuunnellaan, kuinka veden liplatus keulassa muuttuu hienonhienoksi ritinäksi ja helinäksi. Harmaa, matala sumukerros lepää seisovan veden yllä. Merisavu. Pakkanen on kiristymässä, meri on jäätymässä.


Olemme juuri vaihtaneet vuoroja. Istun nyt vuorostani ohjaamassa. Hämärä on jo niellyt rantojen yksityiskohdat, läntisellä taivalla punnerrus tummuu. En enää näe lähelle, postillaa en juuri saa luettua, en varsinkaan hämärässä. Mutta tässä illan viime kajossa näen, että meren pinta on nyt kokonaan jääkuoren alla. Kuori on sitkeä ja paatimme jättämät laineet saavat sen taipumaan hienokseltaan. Silloin näen vaalean pilkan jäävän jälkeemme.

-Nyt se alkoi höylätä lautoja, sanon. Soutu taukoaa ja nuori isäntä ketterimpänä siirtyy paatin keulaan.

-Jo täällä on neljännestuuman kolo, hän sanoo kuristuneella änellä.

-Paksuko on paattisi lauta siellä, kysyy Söder.

-Eiköhän tuo viisi kahdeksasosaa ollut, kun isän kanssa aikanaan sahattiin näitä.


Olemme hiljaa hetken ja katsomme toisiamme. Ohuen jään reuna on jäytänyt puolet laudan vahvuudesta. Tiesimme odottaa sitä, mutta matkaa on vielä kaksi tai kolme virstaa. Vaikka jaksaisimme soutaa jään halki, se höyläisi kylkilaudat ennen kuin ehtisimme rantaan. Ja kaunka kestää, että jää kantaa miehen?


On pakko muuttaa työtapaa. Yksi soutaa, yksi rikkoo äsken katkenneella airolla jäätä edestä ja yksi pitää suuntaa yhä. Niin jatkamme, mutta matkanteko on hidasta, hyvin hidasta. Måsgrynnanin luoto edessämme ei kasva, vaikka olemme särkeneet jäätä ja yrittäneet soutaa. Yön on varmasti jo pitkällä ja pakkasta on niin, että veneelle avaamamme railo jäätyy perässämme heti umpeen. Jäätä on kertynyt myös paatin kylkeen, ja vaikka särjemme jään veneen edestä, se silti veistää lastuja laudoista.


Lopulta ei auta kuin pysähtyä. Keula on puhkeamassa, emmekä millään pysty äyskäröimään, soutamaan ja särkemään jäätä.


-Nyt ei auta kuin syödä ja pitää itsensä lämpimänä, nuori isäntä sanoo. Söder ottaa viinalekkerinsä esiin, minä veistän viimeisen leivän palan kolmeen osaan ja syömme ne. Silakat jätämme aamuun. Osa viinasta kaadetaan veden joukkoon, ettei se jäätyisi. Nyt nuori isäntäkin ottaa osansa siitä, mitä jäi jäljelle. Kohta kaivaudumme kaikki heiniin, ja minä nukahdan pian, koska päivä on ollut raskas.


Herään hirveään paleluun. Taivas on yhä pimeä. Pian molemmat isännätkin nostavat päätään. Lyömme käsiämme yhteen ja hieromme jalkojamme saadaksemme veren kiertämään. Syömme suolasilakan mieheen. Kovin on apea tämä huomenateria. Päälle ryyppäämme viinalla jatkettua vettä. Mikään ei auta paleluun.


-Jaahah, saan sanottua, otan aironpätkän ja kolautan jäätä sillä. Pätkä kimmahtaa kädessäni ja pieni toivo herää mielessäni. Nousen veneen partaalle ja lasken toisen jalkani varassa painoni jäälle. Kuuluu risaus, ja jääkansi halkeaa. Emme siis voi jatkaa matkaamme jalkaisin, emmekä tietenkään lähtisikään riitteen päälle pimeällä.


-Päivällä voi mennä luodolle, Söder saa sanottua. Olemme taas tovin vaiti.

-Mitäpä siellä, kysyn. Taas olemme vaiti pitkään.


Kuluu taas aikaa. Eilen kylmettämääni jalkaa kipristeli, mutta nyt se on loppunut. Kun ei vain jäätyisi kokonaan. Päivä alkoi kajastaa idässä, tai lähinnä kaakossa. Nousemme seisomaan ja lämpimiksemme veisaamme, kerromme tarinoita, huudamme kuin mielipuolet ja otamme niitä puolikkaita askeleita eteen ja taakse, jotka heiniä puolillaan olevassa veneessä ovat mahdollisia. Aika kuluu verkkaisesti, hyvin verkkaisesti.


On pohjaton nälkä. Hyinen, viinansekainen vesi saa suun ja ruokatorven kouristelemaan, eikä sitä voi niellä sellaisia määriä, että se menisi vatsaan asti. Olemme laulaneet kaikki osaamamme laulut ruokottomista sällien lauluista virsikirjan virsiin. Tarinat on kerrottu ja on niin hyisen kylmä, ettei puhuminenkaan oikein suju. Jo pitkään on tuntunut, ettei jaloissa ole voimaa. Jo kauan sitten Söder veti viinakorttelinsa taas esiin ja joimme sen loppuun.

Ajattelen saunaa ja ajattelen ruokapöytää. Ja sitten ajattelen Hannaa. Olemme olleet kauan samassa talossa, minä kolmekymmentä vuotta, Hannakin jo kymmenen. Minä olen rauhallinen ja tasainen, en vihastu. Hanna on eloisa ja laskee mielellään leikkiä, mutta tulistuu myös herkästi ja on silloin kuin pisteliäs kyy. Siitä ajatus palaa ruokapöytään tai saunaan. Ja näitä kolmea ajatusta olen saanut seurata siitä asti, kun herkesimme laulamasta.


Herää tuuli ja virkistymme. Se tuntuu hyiseltä, mutta odotamme että se rikkoisi jään ja ajaisin sen lauttoina rantaan. Levitämme purjeet, ja vasta kun vene alkaa vuotaa keulastamme, tajuamme tyhmyytemme. Kylmä on vienyt järjen. Vene liikahti juuri sen verran, että nyt vene vuotaa. Vaan saimmepahan syyn pysyä liikkeellä, kun on pakko äyskäröidä jatkuvasti. Keulassa olevista heinistä kastuu ja jäätyy ja vasta kun aurinko on jo sivuuttanut etelän ymmärrämme siirtää jäiset heinät, ankkurin ja painolastikiviä veneen perään niin, että vuotokohta nousee jääkannen yläpuolelle. Kuuluu rutinaa kun vene vaihtaa asentoaan jäiden puristuksessa. Sitten tuuli taas tyyntyy.


Palelemme, palelemme ja palelemme. Vartalomme hytisevät. Ajatus ei kulje ja niskaa kivistää ankarasti. Jalat ja kädet ovat tunnottomat. Lopulta Söder sanoo jotakin, mikä kuulostaa siltä kuin hän sanoisi että kotiin. Näen kun hän nousee veneestä jäälle, mutten osaa vastata mitään enkä saa lähdettyä hänen mukaansa. Muistan aamulla nähneeni selällä vielä utua, merisavua. Nyt sielläkin on hyisen kirkasta. Strömholm erottuu oikein hyvin, aivan kuin se olisi taas tuossa lähellä.


Jää päästää parkuvia ääniä, kun Söder astelee etäämmälle veneestä. Hän hoipertelee ja on liukastua, mutta jatkaa kohti lähintä luotoa. Seuraan hänen kulkuaan ja yritän toivoa parasta. Ehkä lähden hänen peräänsä, jos hän selviää luodolle asti. Vähä vähältä hän pienee silmissä, kohta hänen yksittäisiä liikkeitään enää erota. On vain musta, hoikka hahmo, jonka liikkumisen ymmärtää, jos välillä katsoo hetken muualle. Kun hän lopulta on lähellä luotoa, näen hänen kaatuvan ja katoavan. Kaatumiskohdasta nousee hienoinen höyry, eikä häntä enää näy.


On taas hämärää. Olemme nyt olleet yön ja kokonaisen päivän tässä, ja Söder on kuollut. Se asia pyörii mielessäni herkeämättä. Söder on kuollut, Söder on kuollut, Söder on kuollut. Isäntä vuoroin istuu, vuoroin kyykkii ja vuoroin seisoo veneen perässä. Hänen kulmakarvansa ja lakkinsa otsa on huurussa ja liikkuminen on vaivalloista. Hän horjahtelee ja lopulta suistuu vatsalleen partaan päälle. Yritän auttaa hänet jaloilleen, mutta voimani ovat vähissä. Lopulta hän makaa heinissä veneen pohjalla, ja jää sinne. Yritän houkutella hänet ylös, jaloilleen. Sanon, että yöllä pääsemme kotiin. Tai yritän sanoa. Leukani ja suuni ei tottele ja ääneni on pihinää.


Lopulta hän vääntäytyy istumaan. Silmät toljottavat suoraan eteen päin ja minä autan hänet jaloilleen. Halaamme toisiamme lämpimiksemme ja hetken se auttaa. Sitten on taas kylmää ikuisesti. Lopulta emme jaksa seistä ja kaivaudumme selkä selkää vasten heiniin. On pakko saada levätä. On pakko. Silmiä painaa ja jalat eivät kanna.


Tulee vielä yksi aamu, eikä vartaloni enää tärise. Nousen istumaan ja katselen ympärilleni. Aamun valjussa valossa otan veneen partaasta kiinni ja vääntäydyn vatsalleni sen varaan. Jalkani tottelevat, lasken ne jäälle ja vantista tukien nousen houjuen seisomaan. Jää kantaa, ajattelen. Otan askelen, sitten toiseen ja sitten kolmannen, ja sitten tulee ihmeellisen lämmin. Kuuma suorastaan, ja joka paikkaa pistelee ja kirvelee hirvittävästi.


Vasta sitten muistan isännän ja palaan vaivalloisesti veneelle. Yritän herättää hänet, mutta hän ei nouse eikä vastaa mitenkään. Ymmärrän, että hän on kuollut, hänkin. Sydän ei kestänyt kylmää, tai henki. Niin minä lähden kotiin. Otan askeleita yhden toisensa jälkeen ja minun on niin kuuma, että on pakko riisua lakki, takki, rukkaset, villapaita ja lopulta olen pelkissä housuissa täällä jäällä ja otan askeleita. Sitten liukastun ja päähäni sattuu. Näen luodon.


Södergårdin Alfred-renki tuli Mellangårdiin jo illalla. Emännän ja vanhan parin kanssa he puhuivat pakkasesta. Monta kertaa illan aikana he kävivät rannassa, ja lopulta tapahtui se mitä he pelkäsivät. Meri jäätyi. He nousivat kallioille tähystämään ja huusivat heinämiesten nimiä, mutta meri oli hiljainen ja tyyni.


Illalla Mellangårdin vanha isäntä luki postillaa vapisevalla äänellä ja huokaili. -Jaa, kun vain ei poika jäisi sinne. Jää tuo Peter isännäksi tänne, ja vielä menee vuosia ennen kuin hänestä siihen on. Eva, nuoren isännän nuori vaimo, istui tuvan penkillä ja itki. Hän oli raskaana ja hädissään. Hanna keitti puuroa ja oikeaa kahviakin. Odotettiin. Käytiin rannassa ja taas odotettiin. Kaukana merellä näkyi usvaa, mutta luodot erottuivat hyvin.


Aamulla Södergårdin renki tuli Mellangårdiin ja sanoi lähtevänsä jäälle, mutta Mellangårdin väki kielsi jyrkästi. Kolme miestä oli jo vaarassa, jos neljäskin menetettäisiin, pientä kylää lyötäisiin liian ankarasti. Päivän he toimittivat asioitaan, söivät ajallaan ja kukin kävi vuorollaan rannassa kokeilemassa jään kestävyyttä.


Illalla he olivat kaikki rannassa ja arvioivat jäätä jälleen. Päivällä oli tuullut hienoisesti ja Högbergiltä oli kuin olikin nähty purjeet parin luodon takana. Mutta kun ne eivät illansuussakaan olleet siirtyneet, heidät kaikki oli vallannut suru. Miehet olivat siellä voimattomina veneessä, joka ei pääse jään läpi ja jää taas ei kanna miestä ja siellä oli kylmä. Nurkat ja puut paukkuivat pakkasessa.


Seuraavana päivänä Söderin renki tuli suksien kanssa Mellangårdiin, otti mukaansa lämmintä maitoa pulloon joka pakattiin moneen villasukkaan, ja leipää ja silakkaa ja reen. Hevosta jää ei vielä kantaisi, mutta varovainen suksimies jo voisi pärjätäkin. Takkinsa molempien hihojen läpi renki pujotti narun ja narun päihin sitoi naskalit, jos vaikka putoaisi jäihin sittenkin.

Seisovan pakkasen saattelemana hän laskeutui jäälle ja alkoi hiihtää. Jää ei juurikaan narissut eikä taipunut. Hän eteni hitaasti ja muisteli tuntemiaan virtapaikkoja. Kotilahdelta päästyään hänen ei tarvinnut kiertää kuin pari luotoa, ja vene näkyi etäällä, Purjeet olivat yhä ylhäällä.

Varovaisesti sauvalla jäätä tunnustellen hän pääsi perille. Mellangårdin isäntä makasi veneessä heinien seassa kasvot kohti taivasta, oikea käsi rinnan päällä. Lasse-renki oli kappaleen taapertanut kappaleen matkaa kohti Larsonin torppaa. Mellanin renki ei vain käsittänyt, miksi Lasse oli ripotellut vaatteensa mennessään. Söderin isäntää ei näkynyt missään. Ei heinien joukossa eikä jäällä lähimainkaan. Hänet löysi viikon päästä Mellangårdin nuorempi poika, joka heinänhakumatkalla poikkesi keventämään itseään luodon rantaan. Ruumis näkyi jään läpi.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Myrskyluodon Maija tullee mieleen

--