maanantai 26. lokakuuta 2009

Idealismia ja ideologiaa

Ideologiat ovat yhteistä harhaa! Ne ovat vääriä todellisuuden kuvia ja siitä vaarallisia, että vaikeuttavat omakohtaista ajattelua, jopa estävät sen kokonaan! Ainoa oikea ideologia on individualismi!

Montakohan kertaa olen täällä blogissani pauhannut individualismia vastaan? Lienee oikea hetki tunnustaa olevani aikani lapsi. Minä olen varmasti ankarampi individualisti kuin moni minua sosiaalisempi ja ihmisiin myötäsukaisemmin suhtautuva. Jo se on jonkinlaista oman egon pönkittämistä, että kirjoitan omia mielipiteitä asioista, joiden luulevan olevan sen arvoista. Se tietenkin on toinen seikka, moniko näitä lukee, mikä taas kertoo osaltaan näiden arvon.

Mutta takaisin asiaan. Ideologiat ja idealismi ovat siis nykyään poissa muodista. Partiolaisuus, kommunismi, porvarismi (siis poliittisena aatteena, ei välittömän oman edun tavoittelun nimenä), kristinusko, islam, budhalaisuus, palokunta-aate ja mitä kaikkea niitä lieneekään... ovat poissa muodista. Niissä yksilö sitoutuu johonkin, jota ei ehkä ole itse ajatellut, ja sehän on kriittisyyttä palvovana aikana tuomittavaa. Kriittisyys-sanan voisi mielestäni kuitenkin korvata sanalla "nihilismi". Kriittisyydeksi kutsutulle nihilismille on ominaista etsiä vikoja ja moitittavaa kaikkialta. Se on siis eräänlainen egoismin ääri-ilmentymä. Nihilistiselle kriittisyydelle on ominaista keskittyä olemassaolevien asioiden huonoihin puoliin tarjoamatta mitään omaa tilalle.

Individualismi on äärimmäistä egoismia. Hyvää on vain se, minkä itse määrittelee hyväksi. Kovin ymmärrettävistä syistä hyvää on ainakin raha omalla tilillä (niin minunkin mielestäni), harrastevälineet (juu, minäkin haalin sellaisia), iso ja komea asumus (sellaista en halua, koska en pidä isojen rakennusten siivoamisesta tai pihatöistä. jos joku muu tekisi ne seikat, niin kyllä kelpaisi). Muitakin individualistisen hyvän lajeja muistan maininneeni aikaisemmissa pohdinnoissani. Sanotaan nyt vaikka hyvä olo, jota voi ostaa noudattamalla erinäisiä käytännön ohjeita, kuten käyttämällä kuntoiluun melkoinen osa siitä ajasta, jonka voisi käyttää esimerkiksi lasten kanssa leikkimiseen. Tai vielä nurjempaa: kauneus sanan siinä merkityksessä, että käyttämällä tolkuttomia aikoja tälläytymiseen tarjotellaan mielikuvaa ainakin kahden edellämainitun individualistisen hyvän menestyksekkäästä pyytämisestä.

No, noiden seikkojen lisäksi individualismi on tervettä kriittisyyttä. Esimerkiksi sitä, että jos kannattaa jotakin aatetta, myöntää itselleen sen puutteet, eikä ajaudu jonkin liikkeen ajatusten vuoksi täydelliseen edesvastuuttomuuteen. Tervettä kriittisyyttä omaa aatettaan kohtaan on vaikka se, että kommunisti myöntää kohtuullisten kannustimien merkityksen ihmiselle; tai liberalisti ymmärtää, että kilpailu on johonkin asti tervettä, mutta lopulta elintasokilvoittelun jatkuva koveneminen aiheuttaa yhä lisää syrjäytymistä, mikä puolestaan johtaa siihen, ettei kaikkea mahdollisesti saatavissa olevaa hyvää ehkä saavutetakaan.

Niin. Mikä siis on hyvää? Materiaalinen turvallisuus varmasti on sitä. Olemme saaneet nauttia vuosikymmeniä siitä, että Suomessa vain pieni vähemmistö näkee suoranaista nälkää tai on asunnottomia. Hyvää varmasti on myös jonkinlainen sosiaalinen tasa-arvoisuus. Yhteiskunnan vakaus vaarantuu, jos materiaalinen ja muu hyvä jakaantuu kovin epätasa-arvoisesti. Vallitsevan järjestyksen ylläpitämiseksi se edellyttää ankaraa panostusta vallankäyttäjien turvallisuudentunteeseen, joka tietenkin on pois yhteisen hyvän tavoittelusta. Historiasta tiedämme, että jotkut kansat tai ryhmät ovat olleet orjuutettuina satojakin vuosia. Kaiketi epätasa-arvoa tulee aina myös olemaan, mikä ei kuitenkaan oikeuta alistamista. Siitä, miten asiat ovat, ei tule päätellä, kuinka niiden pitäisi olla, tokaisi Hume giljotiininsa äärellä. Hyvää on myös oikeus uskoa hyvään. Siis: hyvää on se, ettei ole kyyninen tai apaattinen.

Individualistin heikkous on hänen individualisminsa, usko omien kykyjen rajattomuuteen. Nykyään, ja kaiketi aina, on ollut muotia haukkua niitä aatteita, joita ei kannata, vaikka oma maltti ei riitä kyseiseen aatteeseen perehtymiseen. Osa ideologioista on tietenkin rehellistä sumutusta. En edes epäile, etteikö joku kyllin karismaattinen henkilö saisi tanssitettua melkoista joukkiota oman pillinsä mukaan, käyttäen apunaan joitakin myöhempää hyvää lupaavia ajatusrakennelmia. Mutta etupäässä näen asian niin, että harva meistä on niin älykäs, että pystyisi osoittamaan jonkin vuosikymmeniä tai -satoja vanhan ideologian silkaksi tyhmyydeksi. Tai ainakaan minä en usko yhdenkään aikamme ihmisen olevan sellainen järjen jättiläinen, että pystyisi osoittamaan kaikki vanhat uskomusjärjestelmät palokunta-aatteesta islamiin ja kristinuskosta suhteellisuusteoriaan turhaksi typeryydeksi. Niitä ovat sentään hioneet sukupolvet toisensa jälkeet, koetelleet ja monissa kohdin ehkä myös väärinkäyttäneet, mutta osoittaapa sekin - omalla nurjalla tavallaan - ideologian käyttömahdollisuuksia. Aatteita, jotka eivät hivele egoa tai järkeä, voi tietenkin yrittää väittää tyhmiksi, mutta ainoastaan typerä uskoo oman väitteen olevan sama kuin vallitseva todellisuus (mitä väitettä ei tässä kohden saa soveltaa itseensä...). Mutta niin... ideologioiden markkinoilla väkivaltaisin saattaa sittenkin olla paras myyntimies.

Idealisti on ihminen, joka uskoo jonkin ideologian viime kädessä olevan omia ajatuksia ja tarpeita mahtavampi. Henkilö, joka muotoilee ideologian omia tarpeitaan vastaavaksi, on huijari - mahdollisesti tosin taitava sellainen. Kuten sanoin, valistunut tai kriittinen idealisti oivaltaa ja tunnustaa ajamansa ideologian puutteet ja pyrkii kenties osaltaan kehittämään aatetta tai ainakin soveltaa tietojaan parhaansa mukaan. Mutta jos joukko ihmisiä tunnustaa samaa ideologiaa ja toimii sen hengessä, he muodostavat vahvan, toimintakykyisen ryhmän. Tämän toimintakyvyn maksimointiin kai pyritään kieltämällä kilpailevat ideologiat vaikka sitten väkivallan uhalla. Tällöin tosin ideologia ei ole enää ole ideologia vaan huijausta, joten tässä mielessä sosialistiset valtiot kaiketi olivat huijausta, mutta käytäntö näyttäisi osoittavan myös kapitalistisen ideologian jossain mielessä kestämättömäksi.

Eestin (Joo. Hurskastelijat painostavat käyttämään nimeä Viro, mutta Eestin eestinkielinen nimi lienee Eesti Vabariik, ja Eesti on oikein taipuisa sana suomalaisessakin suussa.) valtio itsenäistyi Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Suurvallan hajoaminen ja lukuisien pienten, itsenäisten valtioiden syntyminen oli niin nopea prosessi, että nyt parikymppisten polven on vaikea käsittää. Vanha itäblokki hajosi kymmenessä vuodessa ihmeellisen vähällä verenvuodatuksella. Toki ajankohta oli edullinen Eestin laulavalle vallankumoukselle, enkä väitä, että kaikki NL:n hajoamisesta koituvat seuraukset olisivat jo toteutuneet. Silti tilanne olisi voinut johtaa esimerkiksi ankaraan sisällissotaan entisellä Neuvostoliiton alueella. Väitän että osa laulavan vallankumouksen vähäisestä väkivallasta perustui juuri yhteiseen unelmaan ja näkemykseen yhteisestä hyvästä. Yksi riittävän suurisuinen nationalisti olisi saattanut saada kuolevan suurvallan näyttämään sotilaallista voimaansa vielä kerran.

Mistä syystä tuon läntisen lintukodon poliisi on helisemässä esikaupunkien väkivallan edessä? Miksi muualta kotoisin olevien vähemmistön hulttiopojat polttavat autoja ja särkevät ikkunoita yöstä toiseen? Näkisin, että noita lähiörikollisia yhdistää jonkinmoinen ideologia. Ruotsin valtio, mahdollisesti sen kansalaiset ja ainakin sen poliisilaitos muodostavat yhteisen vihollisen. Ideologia voi olla hyvinkin yksinkertainen: meitä vituttaa ja siksi pistelemme omaisuutta päreiksi. Poliisi pyrkii estämään vitutuksen purkamisen, joten sitä pitää vihata ja kiusata kaikin mieleen tulevin keinoin.

Entäpä jos Ruotsin kantaväestöllä olisi sellainen ideologia, että maahan voi tulla, mutta maassa eletään maan tavalla. Autoja ei poltella ja ikkunat pidetään ehjänä. Lähiöiden kaduilla partioisi joukottain asiaansa uskovia vapaaehtoisia, jotka olisivat vakuuttuneita, että Ruotsi on hyvä maa. Siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti lähtisi siitä, että jos maa on saavuttanut monessa mielessä hyvän aseman, sitä ei kannata uhrata joillekin väkivaltanilkeille - siinäkään tapauksessa, että pystyy ymmärtämään ja hyväksymään joittenkin tulokkaiden turhautumisen. (Eikö ole mukava ratkaista ongelmia täältä etäältä, kun ei itse tarvitse olla ensimmäisessä partiossa marssimassa johonkin Hisingeniin...) Nojatuolifilosofiaa tai ei, niin kauan tuo ns. nuoriso kyykyttää muuta väestöä, kuin mitään sitä vastustavaa ideologiaa ei ole. Jos periruotsalaisen ideologiaan kuuluu, että poliisin pitää hoitaa nuo muutamat tuhannet juipit ilman että itse joutuu tekemään mitään, väkivallalle ei tule loppua. Ja kyllä meillä täällä Suomessa voi sama olla edessä. Johonkin Jakomäkeen tms. on lopulta pakko mennä ihan porukalla tekemään selväksi, että jos ei halua elättää samaa väkivaltaa, jota aikanaan lähti karkuun kotimaastaan, on viisainta ruveta käyttäytymään tavalla, joka ylläpitää niitä yhteiskuntia, joissa sentään vielä voi kulkea kaupunkien kaduilla jokseenkin turvallisin mielin. (Tämän myönnän olevan ongelmallinen katsanto: maahanmuuttajalla tai hänen lapsellaan ei todellisuudessa ole samoja mahdollisuuksia kuin valtaväestöllä. Väkivalta ja rikollisuus vain eivät paranna tulokkaiden asemaa.)

Sisällissota syttyi, kun sosio-ekonominen epätasa-arvo kärjistyi ja kun alistetussa asemassa olevia yhdistävä aate sai jalansijaa. Yhteenotto oli, kuten kotimaamme historian lukeneet tietävät, verinen ja katkera. Itse yhteenottoa piti seurata vielä toinen yhteiskunnallinen kriisi ja mullistus, ennen kuin kaksi väestönosaa alkoi sopia saman valtakunnan alueelle edes kohtuullisella sovinnolla. Nämä pari historiallista seikkaa muistaen päädyn siihen, että valtaa käyttävän väestönosan on hyvä panostaa huono-osaisten asemaan aivan konkreettisesti ja sortumatta mihinkään hurskastelevaan hyväntekeväisyyteen.

Yhteiskuntamme ei ole moniarvoistumassa. Se on pääosaltaan paskapuhetta. Arvot ovat muuttumassa ja esiintyy erilaisten ideologioiden kilpailua, joka saattaa olla väkivaltaistakin. Vankan ideologian yhdistämä vähemmistö voi saada aikaan yllättävän mullistuksen, jos valtaväestö on tahdotonta karjaa joka luulee oman egonsa olevan voittamaton ja pistämätön. Vielä viheliäisempää on, jos jonkun ääliömäisen mutta iskukykyisen fanaatikkoporukan toimien vastareaktiona väestön valtaosa alkaa kannattaa jotakin toista, yhtä lyhytnäköistä aatetta. Joku mielestäni hassahtanut tutkija sanoi hiljan televisiossa, ettei natsismin kaltaista ilmiötä voi syntyä nykymaailmassa. Ovatko ihmiset tosiaan tulleet niin paljon älykkäimmiksi luopumalla yhteisöllisyydestään ja luulemalla nihilismiä viisaudeksi ja egoismia hyväksi?

Jotta en sortuisi egoistiseen nihilismiin, minun olisi kaiketi viisainta ryhtyä muotoilemaan poliittista aatetta - ideologiaa.

Ei kommentteja: