torstai 27. elokuuta 2009

Vittumaista elämää

Kiusaaminen on viisainta aloittaa viimeistään ala-asteella, ellei jo päiväkodissa. Omanarvontunnon perusteellinen rappeuttaminen syöksee uhrin lopulta jonkinlaisen itsetuhon kierteeseen. Kostoyritykset taas aiheuttavat eniten pahaa kostajalle itselleen. Kiusaajahan on kuitenkin se tähtisilmäinen menestyjä, jota monet kadehtivat. Hyvin alustettu kiusaaminen alkaa sopivalla väkivallalla. Sanotaan nyt vaikka, että vähän turpiin ja kova lumipallo naamaan aika ajoin. Jos veri roiskuu, ollaan se hetki kaveria, että saadaan kerjättyä anteeksianto, ettei kiusan kohde kerro vanhemmille, opettajille tai mikä pahinta - isokokoiselle isoveljelle.

Yksin jätetty kiusankohde on paitsi huomiota. Ja sitähän kiusaajat hänelle suovat. Ilkeitä eleitä, nyrkiniskuja välitunnilla, vettä talvikenkään kun pakkasta on 30 astetta ja mitä sitä luova tähtisilmä, opettajien ja vanhempien lemmikki ikinä osaakaan keksiä ja toteuttaa, kun kukaan ei ole näkemässä. Vähä vähältä kiusattu reagoi yhä pienempiin ja pienempiin vihjauksiin. Lopulta ei tarvitse edes kuiskata kiusaajakaverin korvaan, ennen kuin katsoo kiusan kohdetta. Pelkkä hidas katse riittää aiheuttamaan juuri sen reaktion, joka alun alkaenkin on haluttu saada aikaan. Ja olennaistahan on, että reaktio on kiusan kohteelle itselleen haitallinen: nolo tai tuomittava. Se voi olla itku, raivokohtaus, jonkinlainen hämmennys tai ylipäätään epäonnistuminen.

Koulupäivä, viisi, kuusi tuntia joka arkipäivä on aika tehokas annos. Se on viidennes tai neljännes jokaisesta päivästä. Viisi tai kuusi tuntia olla jotenkin hampaissa. Kovapintainen tietenkin pistelisi kiusaajaansa reilusti turpiin. Ala-asteella siitä saa ehkä pari tuntia jälki-istuntoa, joutuu puhutteluun ja muuta sellaista, mikä ei viikon, parin päästä ole isokaan asia. Mutta jos kiusaajien ylivoima on ehdoton, mikään puolustautumisyritys ei riitä vaurioittamaan kiusaajaryhmän yhtenäisyyttä. Mahdollisesti jopa aikuisten puuttuminen kääntyy kiusattua vastaan: esimerkiksi koulumatkalla heti kun opinsauna ei enää näy.

Samaa voi jatkaa läpi peruskoulun ja ammattikoulun tai lukion. Jotenkin herkät ihmiset päätyvät aina kovapintaisten silmiin, ja kovapintaisethan pitävät kovuuttaa hyvänä asiana. Sehän auttaa pärjäämään. Tosin kovapintaisten pärjäämisestä on kumman harvoin iloa kenellekään muulle. Mutta kun tarpeeksi kauan on jotakuta poljettu, tulee äärimmäinen kosto. Kosto, joka kohdistuu kehen tahansa, koska kiusattu hahmottaa sosiaalisen asetelman niin, että on minä ja häntä vastaan kaikki muut. Perusteellisesti kiusattu ei lopulta usko edes auttajiensa perimmäiseen vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen. Kallonkutistajat ja muut sellaiset yrittävät vain selittää pois koettua kurjuutta, ja pahimmillaan vielä saavat kiusatun tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä.

Mitä tehdä, kun kaikki ympäröivät ihmiset tuntuvat julmureilta, hyväksikäyttäjiltä ja kaksinaamaisilta idiooteilta? Kuinka toimia, kun toiset ihmiset ovat riistäneet omalta elämältä kaiken arvon? Kun mitään hyvää ei ole odotettavissa?

Lopetetaan elämä. Paskaakos sitä itseään kiusaamaan. Mutta ennen kuin sen lopettaa, voi lopettaa muutaman muunkin elämän, tai aiheuttaa mahdollisimman paljon aineellista tuhoa. Mennään kouluun ja ammutaan kiusaajat ja pari sellaista, jotka eivät antaneet mitään tukea - kuten opettaja. Tai räjäytetään omatekoinen sirpalepommi jossain, missä on paljon ihmisiä. Vastaavia hankkeita voi keksiä vaikka kuinka paljon. Olennaista on, että koston alkaessa ei enää nähdä omalla elämällä mitään arvoa. Pitää myös tajuta, että sivullisten mielestä viattomat ja sivulliset uhrit ovat kouluammuskelijan ja pommimiehen näkökulmasta sitä porukkaa, joista elämän viheliäisyys johtuu. Sinä, arvoisa ja mahdollinen lukija, voit olla juuri sellainen.

4 kommenttia:

Aadan ajatuksia kirjoitti...

Puhut vain pojan/miehen näkökulmasta koulukiusaamisesta, entäs tytön/naisen. Yhtä helvettiä sekin on, mutta naiset ovat vielä viisaampia eivätkä ole menneet kouluja räjäytteleen!
Itse oon ollut koulukiusattu yli 10vuotta, tiedän miltä se tuntuu - tosin hieman erillä tavalla, en saanut turpiin mutta arvosteltiin/haukuttiin koko aika, räjittiin hiuksiin, vessapaperi tupot lentelivät hiuksiin, syrjittiin ym. kivaa. Kyllä se omat arpensa jättänyt vaikka sitä en myönnä itselleni saati muille!!

ted kirjoitti...

Niin. En puhunut mielestäni halaistua sanaa sukupuolesta. Tosin sukupuolilla tosiaan lienee eri tavat kiusata ja reagioda kiusaamiseen. Sain myös sellaisen käsityksen, että kästit minun yrittäneen oikeuttaa äärimmäisiä kostotoimia. Tässä yhteydessä painotan, että ymmärtäminen ja hyväksyminen ovat kaksi eri asiaa. Jos ikinä olet tekemisissä ongelmaisten nuorten kanssa, tämä on ensimmäinen seikka, joka taotaan päähäsi.

No, nythän kuitenkin myönsit, että jälkensä on jättänyt. Oman kokemukseni mukaan se helpottaa, että katsoo kurjaa totuutta silmiin: sain tuta enemmän kuin kohtuullista. Tekijät olivat täysiä paskaisia siltä osin. Jotakin paitsi, jotenkin vajaita, mitä lie. Jos jollakin sanotaan olevan lepakoita vintillä, nämä tyypit olivat hukanneet vähintään yhden lepakoistaan.

Olen totisesti yrittänyt unohtaa, olen ajatellut että yrittäisi antaa anteeksi. Mennyt on mennyttä, minkä sille enää voi. Vaan moinen armollisuuspa ei onnistukaan. En pysty. Anteeksianto ei ilmene mieleeni ja sydämeeni, niin kaunista ja jaloa kuin se olisikin. Jos niin tapahtuisi, oma oloni varmasti helpottaisi. Tappion kierre voisi katketa tai ainakin helpottaa.

Tiedän että kiusaajani ovat verrattain menestyneitä ja hyvissä ammateissa. Toivottavasti se upseeri joutuu jonkun alokkaan ampumaksi. Toivottavasti se insinööri joutuu onnettomuuteen käydessään jollakin työmaalla. Vittuakos minä niiden muijista ja mukuloista? Sinä päivänä, kun sydämestäni osaan antaa anteeksi heille, voin - ehkä - kuvitella että he ovat kunnon perheenisiä ja tunnollisia työntekijöitä ja mitä muuta positiivista ihmisistä nyt ruukataan ajatella.

Suoraan sanoen: paitsi että ymmärrän moisiin kauheuksiin johtavan tapahtumakulun, minä myös jollain julmalla tavalla hyväksyn sen. Ajatukseni on jotenkin sellainen, että vaikka nykyään syyllisyys langetetaan vain aktuaalille tekijälle, ihmiset eivät kuitenkaan ole rajattoman yksilöllisiä. Se on silkkaa paskapuhetta. Me tarvitsemme toisiamme joka ainoa päivä. Myös kiusaajat tarvitsevat toisiaan joka päivä. Pääsin kerran kesken oppitunnin yllättämään toisen pahimmista. Kiskaisin sen mulkun (upseeri, muuten) kauluksesta tuoleineen kyljelleen luokan lattialle. Tämä tapahtui kesken oppitunnin ja opettajan silmien alla. En saanut mitään seuraamuksia. Sen oppitunnin ajaksi kiusaaminen loppui. Ne vittupäät tajusivat, että minulle on annettu oikeus edes puolustautua. Mutta tosiaan: mitä ajatella niistä ryhmän jäsenistä, jotka eivät reagoineet mitenkään vuosien varrella tai niistä jotka siipeilivät pahimpia kiusaajia saadakseen tuntea jotain mahtia? Kun näitä kauheuksia aina muutaman vuoden välein tapahtuu, huomio kiinnittyy väärään asiaan. Kysytään, kuinka tuo ihminen päätyi tekemään tuon julman teon. Tärkeämpää olisi pohtia, toiminko minä niin, että pahoitan jonkun mieltä jatkuvasti ja kohtuuttomasti. Sivusta kauhistelu vailla omaan vastuun ottoa ansaitsee jonkinlaisen seuraamuksen.

Kiusatuksi tuleminen ei ole ainoa syy, miksi kouluissa ammuskellaan ja pommeja räjäytellään, ja koska tekijät yleensä päättävät päivänsä, heitä ei ehditä kuulla. En esimerkiksi hyväksy rasistista väkivaltaa. Mutta jos saan tietää, että joku ampuu kiusaajansa kesken oppitunnin, kuten tapahtui Raumalla aikanaan, en osaa olla edes pieneltä osaltaan hyväksymättä tekoa. Loppui kiusaaminen, perkele.

Anonyymi kirjoitti...

Nytpä tietää mistä armeijan upseerit tullee, vahvistuu vaan ajatus siitä, että se on pöljä paikka koko armeija. En ymmärrä sitä. Onneksi oon nainen.

-

ted kirjoitti...

Armeijassa johtotehtävät tosiaan antavat mahdollisuuden ns. toteuttaa itseään.

Se, miksi armeija on vittumainen paikka, johtuu siitä, että siellä opetellaan toimimaan hierarkisessa järjestyksessä hyvin vittumaisessa tilanteessa. Armoton, tunteeton ja kylmä johtaja voi olla hyvä. Hän saattaa laskelmoida, että uhraamalla tässä sotilasoperaatiossa joukon sotilaita voidaan välttää vielä suurempi tuho. Ja sellainen johtaminen ei onnistu liian empaattisilta. Tosin voisin kuvitella, että armeijassakin ylimmän johdon olisi viisaampi olla jotensakin humaaneja. Sotahan ei ole sotapeli, jossa voitosta saa pisteitä, vaan katastrofi, jota vältetään ja josta kaiketi pitäisi pyrkiä eroon mahdollisimman nopeasti. Sotaahan tavallisesti toivovat ne, joilla on poliittista valtaa ja usko omien tavoitteidensa saavuttamiseen sotimalla. Oliskohan tämä osasyynä siihen, miksi Suomessa ammattisotilaiden poliittista aktiivisuutta ei katsota hyvällä.

Mutta tosiaan. Kusipäistä tulee pahaäänisiä luutnantteja.